Kannattiko palata takaisin Suomeen?

Julkaistu 22.4.2020

Aikainen aamu. Lokit huutavat taivaalla. Kävelen aamulenkilläni ja kallistan huomaamatta päätäni katsellessani auringonnousun värjäämää keltaista taivasta ja ylempänä taivaankannella roikkuvia hennon vaaleanpunaiseksi värjääntyneitä pilviä.
Kadut ovat tyhjät, vain yksittäinen auto huristaa ohitse.
Kevätyön viileys viipyilee vielä ilmassa ja olen kiitollinen lämpimästä piposta, jonka kaivoin kaapista esille aamulla. Eilen seisoin jo merenrannassa ilman hattua ja takin alla oleva villapaita oli suurta liioittelua. Mutta kevät on kevät, öisin hiipii vielä viileys joka sulkee valkovuokkojen kukat ja hiljentää linnut edes hetkeksi.

Rantatietä kävellessäni annan ajatusten vieriä töistä elämään ja takaisin. En tartu mihinkään erityiseen, annan niiden vain soljua. Päivät tuntuvat nykyään olevan niin täynnä että näitä hetkiä minulla on harvoin. Näitä kun ajatus vain seuraa toistaan, ilman tarvetta jäsennellä sitä.

Käännyn pienen metsikön läpi, sen samaisen jonka ojasta löysin lasten kanssa viime viikolla kevään ensimmäiset sammakonkudut. Rannan taas siintäessä edessäni mieleeni putkahtaa se tuttu kysymys “kannatiko palata?”
Kysyin tätä itseltäni aikoinaan kun palasimme takaisin Piilaaksoon. Silloin vastaus tuntui yksinkertaiselta. Tietenkin kanntti. Mutta olosuhteet olivat silloin niin toiset. Tiesimme kokoajan ettemme palanneet Piilaaksoon jäädäksemme sinne. Palasimme vain matkaamaan matkamme siellä loppuun.
Suomeen me tulimme lähtökohtaisesti jäädäksemme. Siksi vastauskin tuntuu olevan hieman vaikeampi hahmottaa. Katseeni pysähtyy kevätähtiin, jotka levittäytyvät sinisenä merenä yksinäisen omenapuun alle.

Niin kannattiko?
Intuitiivinen vastaukseni on, että kannatti. Missään en juuri nyt olisi mieluummin kuin Suomessa. Tähän kuitenkin vaikuttaa myös tämänhetkinen maailmantilanne. Juuri nyt koen turvallisena ja rauhoittavana asiana elää Suomessa. Vaikka tulevaisuus, talous ja työllisyys tässäkin maassa ovat meistä riippumattoman voiman nimeltään korona-virus, käsissä, koen silti syvää luottamusta selviämisestä.
En vietä unettomia öitä pohtien miten minun tai perheeni käy jos joutuisimme sairaalaan, mitä hoitoja vakuutus lopulta kattaisi ja mitä ei.

Juuri tällä hetkellä olen onnellinen suomalaisen varhaiskasvatuksen laadusta ja tasosta. Siitä miten paineetonta lasten esikoulu ja päiväkodin tehtävänannot näin poikkeusoloissa ovat verrattuna mitä lasten luokkatoverit joutuvat tekemään Piilaaksossa.
Olen onnellinen lasten vapaudesta ja mahdollisuudesta itsenäisyytteen jopa näinä outoina aikoina. Miten he voivat juosta pitkin sisäpihoja tuntikausia ilman, että meidän vanhempien tulee seistä vieressä vahtimassa.
Olen onnellinen merestä joka alkaa melkein takapihaltamme, kallioista ja metsistä jotka ovat kaikki saavutettavissa kävellen ja pyöräillen.
Olen onnellinen perheeni läheisyydestä, vaikken heidän luonaan pääsekään nyt käymään. Mutta minä tiedän heidän olevan vain tuntien ajo- tai junamatkan päässä.

Samanaikaisesti ymmärrän kuitenkin myös, että mitään tarkkaa analyysia tunteistani en kykene tämän takia tekemään. En tiedä miltä minusta tuntuu ikävä ystäviäni kohtaan, jonka kanssa juuri nyt pärjään, tuntuu kun elämä muuttuu taas tasaisemmaksi globaalisti.
Juuri nyt koen olevani juuri siellä missä minun pitääkin.
Mutta pysyykö se tunne kun kesä yöttöminen öineen on ohitse ja Helsinkiin saapuu kuukausia kestävä marraskuu?
Pysyykö kaukokaipuuni poissa, kuten se on tähän asti pysynyt?

Oloni on viimeiset viikot ollut yllättävän tyyni. Olen riemuinnut kevään tulosta, olen antanut päivien soljua toistensa ohitse, laskematta niitä enää. Etätyö, etäkoulu, kaikki sekoittuu tasaiseksi puuroksi jonka keskellä tunnun lapioivan sitä tyyneen tasaisena.
Pienen pienelle takapihallemme nousee istutuslaatikoita ja neljä vuotta varastossa asuneet kirjat löytävät paikkansa kirjahyllyistämme.
Mennyt elämä tulee taas esineiden, taidekirjojen ja muistojen kautta osaksi elämää johon sekoittuu nykyään monta erimakuista kerrosta ulkomailla vietetyistä vuosista ja ihmisistä.
Puolison kanssa käydyissä keskusteluissa vilahtaa tulevaisuus, tavalla jota se ei ole vilahtanut pitkään aikaan. Puhumme tulevaisuuden kodista, mihin haluaisimme muuttaa. Millaisen talon joskus haluaisimme itsellemme löytää. Näitä puheita ei ole aikaisemminkaan vältelty, emme vain ole tienneet missä maassa olisimme tulevaisuudessa. Nyt tunnumme molemmat sijoittavan perheemme tänne.
Suomeen.

Siinä kevätaamun kirkkaassa valossa mietin olenko minä vihdoinkin saapunut kotiin?
Olenko minä tullut elämässäni siihen pisteeseen, että minä rauhoitun.
Olenko minä löytänyt tavan pysähtyä ja päättää jäädä.
Onko meidän perheemme löytämässä paikkaa johon istuttaa puu? Paikkaa johon antaa itselleen luvan juurtua?

Varmoja vastauksia tähän ei ole.
Aika on ainoa joka osaa kertoa tähän vastauksen.
Juuri nyt meidän on kuitenkin hyvä.

Hymyilen taivaanrannasta nousevalle kevätauringolle ja hiljaa mielessäni annan itselleni luvan laskea edes yhden juuren tämän pohjoisen maan kamaralle.
Ja juuri nyt ajattelen:
Kyllä kannatti palata.