Kaikille eristys ei ole vain eristystä- Kiitollisena oman onnekkuuteni edessä.

Julkaistu 5.4.2020

Kevät tuoksuu ilmassa, se tunkee läpi ajoittaisten hassujen lumikuurojen, työntää säteensä läpi harmaiden pilvien lämmittäen poskia ja antaen lupauksen tulevasta kesästä.
Kävelemme pitkin Saunalahden ulkoilupolkua. Lapset viilettävät pyörillään edellämme ja kuulen kauas heidän naurunsa ja ilakoinnin, kun he löytävät taas uuden suvantokohdan, jossa vesi on vielä jäässä.

Sunnuntai, kevät, perhe.
Meillä on kaikki hyvin.

Ajatus, joka lohduttaa.
Ajatus, joka tuntuu armolliselta.
Meillä tosiaan kaikki on hyvin.
Tämä viikko on sujunut yllättävänkin hyvin, kun verrataan sitä siihen miten vaikealta tuntuikaan aluksi sopeutua tähän kaikkeen.

Nyt kun olemme alkaneet jollain epämääräisen oudolla tavalla tottua tähän poikkeustilaan, tähän epämääräiseen elämään, nyt alkaa olla aikaa ajatuksille.
Ajatuksille siitä miten onnekkaita me olemme. Emme me suinkaan ole niitä kärisijöitä. Vaikka myönnän itsekin aluksi haluneeni nähdä itseni sellaisena. Mutta emme me ole. Meillä on oikeasti kaikki hyvin.
Hyvin monella muulla perheellä tämä aika on jotain aivan muuta, kuin haasteita lasten ja töiden kanssa.
Monelle lapselle, ja aikuiselle, tämä voi olla se sysäys sille kivikkoiselle polulle, josta poispääsy voi olla erittäin vaikeaa. Yksin melkein mahdotonta.

Kyllä, onhan meillä melkoinen palapeli kasattuna. Ei tämä nyt varsinaisesti maailman helpointa ole, tämä etätyöskentely lasten pyöriessä jaloissa. Voin kertoa, ettei se ole yksi tai kaksi kertaa, kun kesken videokokouksen syliini änkeää toinen lapsista tai selkäni takana alkavat viuhua lapsen jalat Esikoisen tehdessä päälläseisontaa. Ei ole ollut helppoa luopua kaikesta vapaa-ajasta, koska sitä ei yksinkertaisesti jää lasten ja töiden jälkeen.
On vaatinut sisukkuutta ymmärtää, ettei meillä nyt kaikesta huolimatta taaskaan ole aikaa kahdenkeskiselle ajalle Puolison kanssa, ei vaikka juuri sitä me suomeenpaluulta odotimmekin.
Kuinka monta kertaa olenkaan seisonut merenrannassa hoitaen samalla työasioita ja samaan aikaan unohtanut viidennen kerran muistuttaa lasta kivien liukkaudesta kumisaappaiden alla, jolloin lapsi on pyllähtänyt kylmään meriveteen istumaan. Olen joutunut myöntämään meneväni juuri nyt lasten kanssa monasti sieltä, missä rima on matalin.
Ennen niin tiukat rajat esimerkiksi siitä, etteivät lapset tule meidän makuuhuoneseen, ovat kadonneet. Iltaisin sängystämme löytyy legopalikoita ja teams-kokousten aikana lapset usein piirtävät jalkojeni
juuressa sota-ajokkeja.
Kotimme on kaaos, jota iltaisin vähän sinnepäin setvimme Puolison kanssa. Ihan vain, jotta se voisi olla seuraavana iltapäivänä samanlainen kaaos.

Mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri tämän takia, olen onnistunut pysähtymään ja olemaan kiitollinen.
Eilen kun kannoin lähes puolet lastenhuoneen tavaroista olohuoneestamme takaisin yläkertaan lastenhuoneeseen, ajattelin että ainakin lapsillamme on koti, jota sotkea.
Tänään kun kävelin pitkin hiekkatietä Puolison käsi omassani, pohdin että meillä on tämä meidän perhe.
Se on paljon.
Meillä on rahaa ruokaan, eikä meidän tarvitse pelätä toisiamme tässä perheessä.
Meidän lastemme ravinnon saanti ja lämpimät ateriat eivät ole kiinni kouluruokailusta.
Meidän lastemme mahdollisuus ulkoiluun, liikuntaan tai virikkeelliseen toimintaan ei ole jonkun ulkopuolisen tahon käsissä.
Se on paljon enemmän kuin monella muulla lapsella, perheellä, Suomessa.

Ja se että me olemme nimenomaan Suomessa, luo minulle turvaa.
Voi kyllä, Suomen tapaa hoitaa epidemia on arvosteltu. Milloin oltiin liian hitaita, milloin toimet ovat olleet liian rajuja.
Totuushan on ettei kukaan aivan varmaksi voi tietää mitkä toimet ovat ne oikeat. Minulla on luotto Suomen hallitukseen. Täysi luotto.
Mutta jos jostain, niin siitä minä olen ollut jatkuvasti kiitollinen että saamme nyt olla täällä.
Vaikka minun sydämeni kaipaa ja mieleni ikävöi ystäviä Piilaaksossa, asuu sisälläni tietynasteinen rauha nimenomaan sen tähden, että olen nyt Suomessa. En missään muualla.
Täällä minä koen voivani tehdä osuuteni tämän maan hyväksi.
Työssäni voin auttaa heitä jotka ovat heikommilla kantimilla. Omissa elämänvalinnoissani voin vaikuttaa siihen miltä omien lastemme tulevaisuus näyttää.
Täällä meillä on lähellä perhe, vaikkemme heitä saakaan nähdä tai tavata, ajatus heidän läsnäolostaan lähempänä kuin lentomatkan päässä, luo minulle turvaa.
Uusimaa on rajattu pois muusta Suomesta. Minun vanhempani ovat tuon rajan toisella puolella, samoin Puolison äiti. Siitä huolimatta koen heidän olevan lähellä.
Luon itselleni ehkä valheellista uskoa turvan tunteesta, tunteesta (valheesta), jota en koskaan onnistunut luomaan toisissa maissa eläessäni.

On täälläkin hätä.
Ihmisiä kuolee, talous on jyrkässä alamäessä, sosiaaliset vaikutukset tulevat olemaan niin pitkäkestoisia että niitä on hyvin vaikea hahmottaa vielä nyt.
Mutta tässä massa minulla on edes pieni luotto siihen, että me selviämme tästä.
Että meillä on tahtoa ja välineitä maana lähteä korjaamaan tätä kaikkea.

Varmaksi sitäkään ei voi tietää.
Ei koskaan voi.
Mietin paljon millaiset jäljet tämä aika jättää lapsiin. Millaiset muistot tästä ajasta jää, millaiset traumat.
Jo nyt näen lapsissa hiljalleen tapahtuvan muutoksen, miten he sanovat heti “mennäänkö pois” jos vaikkapa skeittipuistoon saapuu muita lapsia.
Miten vaikuttaa koskemattommuus, miten vaikuttaa läheisyyden puute.
Miten käy lasten, jotka eivät kotoa saa syliä, halauksia. Nyt kun sitä ei saa edes päiväkodissa tai koulussa. Kuka koskee lasta jos vanhempi on kykenemätön tai pelottava.
Miten käy lapsen, johon kukaan ei kolmeen kuukauteen koske. Jota kukaan ei silitä päästä tai kukaan ei huomaa.

Ja miten me korjaamme nämä jäljet, arvet, joita tämä aika jättää ihmisiin?

Kevätaurinko antaa toivoa.
Toivoa siitä, että tämä kaikki joskus on ohitse.
Koska, sitä emme tiedä. Kesällä, syksyllä vai vasta vuoden kuluttua.
Ainoa, jonka varmaksi tiedän, on ettei sitä maailmaa joka joskus oli, enää tule.
Sitä minä aluksi surin valtavasti. Sitä menetystä siitä mitä meillä oli.
Nyt kun Suomen luonto herää hitaasti kevääseen, valkovuokot alkavat tunkea pieniä siroja päitään esiin ruskean maan läpi ja puiden oksissa pullistuvat silmut, nyt olen alkanut kuulostella miksi sekään ei enää sureta minua niin paljon.

Me ehdimme tehdä valtavan paljon Puolison kanssa, tällä matkallamme kulkureina.
Me olemme nähneet maailmaa, me olemme ehtineet luoda juuria moneen maahan ja maanosaan. Me palasimme Suomeen ajatuksella että nyt me jäämme tänne pohjoisen karuun kolkkaan.

Ehkä siksi minulla ei ole valtavaa surutyötä tehtävänä, etten ehdi näkemään maailman seitsemää ihmettä, että minulta jää elämä elämättä.
Koen eläneeni. Koen nähneeni paljon.
Jos maailma nyt muuttuu siten, ettemme me enää pääsekään samalla tavalla lähtemään, näkemään ja kokemaan, en oikeastaan enää osaa surra sitä.
Me saimme jo nähdä niin paljon.
Me olemme tässäkin asiassa valtavan onnnekkaita.

Voi olla, että viikon päästä ajattelen toisin, ajattelen etten ikinä selviä tästä eristyksestä, joka vain jatkuu ja jatkuu, ilman lupausta sen loppumisesta.
Ehkä vaivun taas omaan poterooni ja vellon sen keskellä, suren menetettyjä mahdollisuuksia vallata maailmaa, ikävöin ystäviäni kaukana maailman toisella laidalla. En tiedä. Toivon ettei niin käy.
Ja jos niin käy, yritän muistaa, että oikeasti, minä olen onnekas.
Eikä minulla oikeasti ole mikään asia huonosti.