Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Juuri nyt on hyvä

15.09.2020

Lauantai.
Ikkunan takana ulkona on märkää, hieman koleaa, mutta ei kuitenkaan sellaista niin kirpakan kylmää kuin niinä aamuina kun voi haistaa talven.
Keittiössä pitää sytyttää kirkasvalolamppu, se aika vuodesta on alkanut.
Paistan köyhiä ritareita, lauantaiaamun herkkuaamupala. Lapsen hymy on vaivan arvoinen, ajattelen samalla kun juon kuumaa teetä ja tökin kissaa sylistäni lattialle.

Tuuli heiluttelee pihlajan oksia. Puu pitää vielä sitkeästi kiinni vihreästä väristään, vaikka lehtien kärjet alkavatkin hitaasti mutta varmasti taittua kohti punaista.

Pakkaudutaan autoon. Tuohon pieneen kesäautoon johon minulla on ristiriitainen suhde. Tarvitsen sitä, mutta samalla lähes vihaan autoa ja sen lukuisia vikoja ja kolinoita, jotka muistuttavat siitä tosiasiasta, että se ihan oikeasti saattaa levitä tielle koska tahansa.
Salaa mielessäni unelmoin paremmasta, uudemmasta ja isommasta. Tietäen kuitenkin, että sen täytyy nyt odottaa kunnes elämä on tasaisempaa ja tulevaisuus hieman varmempaa.
Sitten joskus, kun se uusi normaali alkaa, ajattelen. En tiedä koska se uusi normaali alkaa, saati mitä se edes on. Tiedän vain, ettei se ole vielä.



Metsä avautuu kosteana ja hämäränä edessämme.
Hengitän sisään sitä tuttua tuoksua. Sammalta, märkiä lehtiä, puuta, ripaus maatuvaa maa-ainesta ja märkää multaa. Hiekka rahisee jalkojen alla ja polku täplittyy keltaisista koivunlehdistä.

Puoliso kävelee vaiti vierelläni. Tiedän, että pilvet ja sade tekee tämän hänelle. Tuo sen hiljaisen melankolian. Suomalaisille ehkä niin tutun syysluonteen.
Katson hänen sivuprofiilia ja tartun kädestä.
Sanon ääneen miten olen kaivannut tätä. Syksyä, suomalaista aitoa syksyä. Sitä vuodenaikaa kun saa pukea villasukat ja tuulitakin. Kun valoa kuitenkin edelleen riittää, sitä on riittänyt maaliskuusta asti. Se on hämmentävää. Tiedän että se pimeä kausi tulee vielä, mutta jo kuusi kuukautta minä olen vain hämmästellyt valon määrää. Kun herään kuudelta, on valoisaa eikä aurinko edelleenkään laske ennen kahdeksaa. Päivä on täällä pidempi kuin mitä se on tähän aikaan vuodesta Palo Altossa. Kylmempi, mutta valoisampi. Niin ristiritaista kuin se onkin.

Puoliso mutisee lämmöstä, siitä miten kesä on ohitse ja talvi on edessä. Muistutan häntä siitä miten Kalifornia palaa. Miten kaikki on syksyisin tomua ja juuri nyt savua ja tuhkaa. Miten suomi on rehevä ja kostea.
Kaipaan minäkin Kaliforniaan. Kaipaan ihmmisiä ja sitä tiettyä elämää jota elimme ne vuodet siellä. Mutta en taivu enää ajattelmaan, että siellä olisi paremmin. Ei minulle, ei meille. Ei nyt.
Juuri nyt olen vain lähes luvattoman kiitollinen siitä, että saamme olla Suomessa. Tarpoa vesisateen uhka päämme päällä roikkuen pitkin kuusimetsiä.


Täälläkin on korona ja alati sen pahenemista enteilevät uutiset. Mutta koulut ovat auki. Me saamme hengittää puhdasta ilmaa ja vaikka Suomen talous ja työpaikkojen tulevaisuus huojuvat epävarmojen tekijöiden varassa, koen meidän silti olevan enemmän turvassa kuin missään muussa maassa missä olemme eläneet.

Tämä vuosi on ollut kaikkea muuta, mitä odotin. En odottanut paljoa, mutta tämäkin on ollut erilaista kuin ajattelin. Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon. Ja samalla elämä on ollut niin pientä ja vähäeleistä. Sosiaalinen kuplani rajoittuu kotiin ja työpaikkani toimistolle.
Olemme olleet kahdeksan kuukautta takaisin Suomessa, mutta vapaa-ajan vietämme suurimmaksi osaksi edelleen vain oman pienen perheen kesken.

En voi väittää juurtuneeni, vaikka kaikki aistini  kehräävätkin tämän pohjoisen maan kamaralla olemisesta. Ei ole ollut aikaa juurtua. Se tarvitsee ajatuksia. Juurtuakseen ihmisen on uskallettava päästää hetkeksi irti, heittäytyä vapaaliitoon.
Sellaiseen ei ole ollut aikaa tämän kaiken keskellä.


Metsä huokailee, haavat heiluttelevat oksiaaan saaden aikaan suhinan, jonka äänimaisema vie minut muistoissani suomenhevosvaelluksille Pohjois-Karjalan metsiin.
Se vie minut laavuille ja nuotiokahveille. Muistuttaa elämäni kauneimmista ja kivuliammista kuukausista. Syksy on aina ollut minulle se aika vuodesta, joka nostaa eniten tunteita pintaan.

Niin moni läheinen on lipunut pois tästä maailmasta juuri syksyllä. Niin moni tärkeä ihminen on kävellyt elämääni juuri syksyllä. Niin paljon liittyy syksyihin.
Ja tämä luonto, tämä kosteus ja se tunne kun ei tarvitse pelätä maastopaloja ja niiden tuomia savuja. Se tunne kun voi pukea villapaidan ja leikkimielisesti kirota säätä, ei sitä ehkä voi ymmärtää, mutta minulle se on ylitsevuotavan suuri tunne.



Sade alkaa viimeisillä minuuteilla ennen luontopolun loppumista. Se ropisee kuusen oksista hiljaa ja lempeästi olkapäillemme. Ohimennen näin jo Puolison hymynkin. Puiden takana häämöttää kahvila, jonka ulkoterassille istahdamme syömään karjalanpiirakoita ja juomaan teetä. Katselen pientä retkiseuruetta, tätä joukkoita jonka voimin me olemme nämä mantereiden ylitse vievät matkat kulkeneet.
Siinä hetkessä minä ymmärrän, että tässä on kaikki.
Kaikki mitä minä onneen juuri nyt tarvitsen.
Se on hyvä tunne, eikä kukaan voi viedä tätä hetkeä minulta pois.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »