Juuretonkin voi yrittää kasvattaa juuret

Hän on täällä. Vihdoinkin.
Suurena, märkänä, ravitsevana ja kaivattuna. Sade.
En voi sanoa että sataa ensimmäistä kertaa sitten kevään, meillä oli se yksi päivän kestävä outo sade elokuussa. Mutta nyt tämä sade merkitsee talven saapumista laaksoon.

Moni kokee sen ankeana aikana, on kylmä, märkää ja pimeää.
En uskalla ääneen sanoa että itse omalla tavallani nautin tästä vuodenajasta. Kun on lupa pukea villapaitaa ja sytyttää kynttilöitä.

Juuri nyt en tosin sytytä kynttilöitä, en tämän muuttokaaoksen keskellä. Ja ei, älkää tulko neuvomaan että juuri nyt muka kannattaisi sytyttää kynttilöitä juoda teetä ja puhua syvällisiä ystävien kanssa. Minä en ole se ihminen.
Minä olen se ihminen joka haluaa järjestää asiat kohdilleen, pitää huolta että joka ikinen tavara joka seilaa atlantin ylitse Suomeen on tarkoin harkittu ja sen mukaan lähtemine on järkevää.
Senkin uhalla, että on ihmisiä jotka kokevat minun olevan itsekäs kun en lähdekään katsomaan auringonlaskuja vaan pussitan sen sijaan askartelukaapin sisältöä mingirp pusseihin.

Viikonloppuna kävimme Puolison ja lasten kanssa retkellä kukkuloilla ja metsässä. Siellä samaisessa paikassa joka oli vuonna 2016 yksi ensimmäisistä paikoista johon tulimme.
Maanantaina kävin lasten lomaviikon kunniaksi ja heidän toiveesta viimeistä kertaa yliopiston mailla kaktuspuutarhassa. Tänään taas kiipesimme viimeistä kertaa eräälle lempikukkulalle.

Niin paljon viimeisiä kertoja. Joka päivä, joka hetki.
Viimeisiä kahvihetkiä, viimeisiä tapaamisia illallisen merkeissä. Viimeisiä leikkipuistotreffejä.
On paljon ihmisiä joita en tule enää koskaan näkemään, me kaikki tiedämme sen. Siitä ei vain puhuta. Ihmisiä joiden elämä jatkuu täällä, meidän elämän jatkuessa toisaalla.
Arjet eriytyvät, kuplat leijuvat erilleen ja yhteinen tarttumapinta katoaa.
Se on elämää.
Se on surullista, mutta niin inhimmillistä.

Eniten minua ehkä hämmentävät ne hetket kun ihmiset pahoittelevat että me lähdemme Suomeen. Kuin se olisi rangaistus, kuin se olisi maailman kamalin asia. Muistavat kertoa miten siellä odotta pimeys, loska, kylmyys, ihmisten puhumattomuus, lapsilla whatsapp riippuvuutta ja koulut homeessa ja muutenkin meno kuin sosialistisesta painajaisesta.

Mitä siihen sitten sanoo.
Voinko kertoa että tiedättekö, minä pidän talvesta, lumesta jopa kylmästä. Pidän tähtitaivaasta ja revontulista, lumisista kuusimetsistä ja lumen narinasta. Loskastakin opin pitämään kun ajattelen miten hyvältä maistuukaan kuuma kaakao sen jälkeen kun on tarponut muhjuisessa lumessa aikansa.
Voinko kertoa miten haaveilen jo nyt julkisen liikenteen tuomasta vapaudesta, miten odotan lähellä olevaa kulttuuritarjontaa, miten tulevan kodin oma sauna saa minut hymyilemään keskellä kamalinta pakkaushelvettiäkin.
Voinko kertoa, että ei minua haittaa jos nyt englantia ja suomea lukeva ja kirjoittava Esikoinen saakin palata puolitoista luokka-astetta taaksepäin ja aloittaa tammikuussa esikoulussa. Että en usko hänen tyhmistyvän ja olevan hukkaa heitettyä lahjakkuutta.
Voinko kertoa, että ehkä minä jopa pidän ajautksesta että palaisin taas kokoaika töihin enkä olisi enää niin paljon kiinni lasteni koulujen toiminnassa. Saanko kertoa, että vaihdan koska tahansa aamuisen lounaiden valmistamisen wilmaviestien lukemiseen.

Kyllä, minä suren ihmisiä jotka jäävät tänne. Suren kukkuloita ja meren rantaa. Suren tiettyä elämää jota me täällä elimme.
Mutta totuushan on, että en minä koskaan tänne Piilaaksoon oikeasti sopeutunut. Ei meistä kukaan. Tämän laakson arvot eivät kohdanneet meidän arvojen kanssa. Me emme oppineet sulkemaan silmiämme niiltä epätasa-arvoisilta asioilta joita tämä kupla on täynnä.
Minä en koskaan oikein oppinut olemaan se kotiäiti joka osaisi olla täällä kuin kala vedessä.

Meidän lähtömme voidaan nähdä ajatuksella ettemme koskaan sopeutuneet Amerikkaan, tai se voidaan nähdä ajatuksella että me tiesimme alusta asti lopulta lähtevämme.
Minä en tiedä sopeudunko minä koskaan Suomeenkaan, vaikka juuri nyt lähdemme sinne ajatuksella luoda lapsille jotain pysyvää, antaa heille paikka jonne he saavat laskea juuret, rakentaa tukikohta jonka suojista on hyvä jatkaa maailman katselemista.

Olemme vaeltaneet Puolison kanssa pitkään. Me olemme olleet yhdessä 19 vuotta. Niistä yhteensä noin 11 vuotta me olemme asuneet ulkomailla.
Kuulunko minä Suomeen sen enempää kuin Englantiin, Sveitsiin, Saksaan tai Kaliforniaan?
En osaa sanoa.

Ehkä minä en kuulu mihinkään.
Juurettomana syntynyt, juurettomana vaeltanut.
Ehkä en osaa asettua.
Mutta tiedättekö, ainakin minä yritän nyt luoda sellaisia, pysähtyä ja ehkä lopulta sen oman talon löydytttyä istuttaa puun.
Ja ajattelen tekeväni sen parhaassa mahdollisessa paikassa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com