Siirry sisältöön
One glass of milk, please

I just got lucky

19.12.2017

Avaan astuntomme oven ja jätän harmaan, valottoman ja värittömän aamumaiseman taakseni.

Vein lapset kerhoon ja poikkeuksellisesti kävelin takaisin kotiin tekemään töitä.

Puoliso on sammuttanut valot asunnosta lähtiessään töihin, kaikkialla on hiljaista. Vain tietöitä tekevän koneen jyrsivä ääni kuuluu vaimeana jostain kaukaa.

Aamupala-astiat ovat vielä pöydässä, tiskikone on täynnä puhtaita tiskejä ja puoliksi auki.

Musta kissa kävelee lattian poikki pimeään makuuhuoneeseen, siellä verhot ovat ikkunan edessä ja peitot sekaisina myttyinä sängyissä.

Ruokapöydän toisessa päädyssä on epämääräisiä papereita, lasten kirjoja, kyniä, kuulokkeet. Lasten legokalenteri on laitettu summittaisesti kaiken päälle. Hedelmälautasella mandariinien vieressä on Esikoisen mineraalikivilajitelma. Seison siinä keskellä tupaa ja katselen ympärilleni tässä talossa, joka on tarjonnut meille kodin jo puoli vuotta.
Olemme onnekkaita.

Meidän asunnosta toiseen vaellus päättyi elokuussa, kun saimme luvan olla tässä tilassa kunnes viisumimme tulevat. Meidän kanssa samassa tilanteessa oleva toinen pariskunta jatkaa vaellustaan.

Heillä luku lähentelee yli toistakymmentä. Aina uudestaan ja uudestaan laukkujen pakkaamista, tottumista uuteen asuntoon, lähimmän kaupan löytämistä.

Keitän teetä, mustaa vahvaa englantilaista teetä maidolla. Lontoon ajan tapa. Earl greytä maidolla. Tosin silloin joskus, siellä Itä-Lontoon vetoisissa kivitaloissa sitä juotiin jatkuvasti, kymmeniä kuppeja päivässä. Nykyään kulutan kolme kuppia päivässä. En enempää. Tosin en liiemmin vähempääkään.

Pienen hetken mietin Lontoota, siellä vietettyjä vuosia, vapautta, sen kaupungin sykettä.

Tapasin tänä syksynä erään englantilaisen taiteilijaystäväni, hän on muuttanut Suomeen puolisonsa perässä ja rakkaudesta tätä maata kohtaan. Kuunneltuaan puhettani kaksi minuuttia hän purskahti nauruun ja halasi minua “Luojan kiitos, sinun englantilainen aksenttisi, korjaan itä-lontoolainen aksenttisi, ei ole kadonnut mihinkään. Sinä voit viedä tytön pois Itä-Lontoosta, mutta todistetusti Itä-Lontoo ei katoa tytöstä.”

Minä opin englantini oikeasti vasta Itä-Lontoon vuosina, kun työskentelin puutarhurina. Opin puhmaan kuin työläinen. Nauramaan muiden fyysistä työtä tekevien kanssa. Työskentelimme paljon rinta rinnan rakennusmiseten kanssa isoilla rikkaiden ihmisten tonteilla. He rakensivat tai korjasivat taloja, me puutarhaa. Opin käyttämään lyhenteitä ja ymmärtämään aluksi mongerrukselta kuulostavaa slangia.

Opin kutsumaan jokaista darlingiksi ja älähtämän oi! jos halusin jonkun huomaavan minut.

Opin kaiken sen, jonka ansiosta pärjäsin niin hyvin myöhemmin työssäni jenginuorten kanssa syvällä kaupungin pahamaineisillakin alueilla.

Olisin minä voinut oppia englantini myös yliopistosta. Olisin voinut saada vaikutteita yläluokkaista puhetapaa käyttäviltä opiskelutovereiltani. Mutta se ei tarttunut, koska se ei ollut minua.

Ei minusta saa monimutkaisia sanayhdistelmiä muodostavaa fiiniä ladya, ei vaikka seisoisin päälläni saavuuttakseeni sen.

 

Naurahdan ajatukselle, siinä minä seison, 35vuotias nainen, yhdessä Meilahden huvilataloista, katselen lasten levittämää legokaaosta terassilla. Päälläni on tyköistuva, kaunis farkkuhame, mutta koska olen minä, kiskoin sen seuraksi jalkaani polviin asti yltävät villasukat ja päälle hupparin, enhän nyt halua palella ulkona. Tämä on juuri sitä mitä tarkoitan, kyvyttömyyttäni olla fiini. En osaa, vaikka puitteet varmasti olisivat siinä nenäni edessä.

Minä olen ehkä onnellisimmani kun saan toteuttaa tasapainoa. Yhtenä päivänä kasata halkoja pihalla verkkareissa ja hupparissa. Toisena laittaa jalkaani korkokengät ja kauniin kellohameen, punata huulet ja juoda viiniä kauniista lasista. Yhtenä päivänä kouluttaa ihmisiä työpajoin, siistisi ja asiallisesti pukeutuneena ja toisena päivänä rämpiä märässä metsässä etsimässä sitä täydellistä kuvauspaikkaa, polvet mudassa ja hiuksissa naavaa.

Ei minua voi muuksi ehkä muuttaa.

Onneksi minun ei tarvitse. Ei tarvitse työn, asemani eikä minkään muunkaan takia olla jotain muuta kuin mitä olen.

Olen onnekas, senkin suhteen, ajattelen.

Onnekas, se ei ole ensimmäinen sana, joka tulisi minun mieleeni tätä vuotta ajatellessa.

Mutta sitten kuitenkin, en voi välttyä tuntemasta itseäni onnekkaaksi, etuoikeutetuksi ja kiitolliseksi.

Keskellä tätä kaoottista vuotta me päädyimme tänne, tähän taloon ja yhteisöön.

Tämä on ehkä lähmipänä kotia, mitä tähän aikaan edes pystyimme toivomaan.

Lainaelämä, sitä tämä toki edelleen on, mikään, paitsi vaatteet, ei ole omaa. Mutta siihenkin tottuu, hämmentävällä tavalla. Ei se poista kaipuuta omasta  kodista, omista valinnoista, mutta ne pystyy työntämään taka-alalle.

Olen kiitollinen ihmisistä, jotka ovat astuneet elämäämme. Olen kiitollinen lasten ilosta kerhossa, kiitollinen omasta perheestä. Kiitollinen siitä, että saamme viettää joulun Klaanini parissa, kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä tämän koko ajan.

Tämä vuosi on ollut ehkä kamalin vuosi pitkään aikaan. Väitän että Kuopuksen vauvavuosi oli vielä kamalampi, minulle, meille, mutta tämä vuosi 2017 on ollut niin läpeensä musta vuosi niin monelle, että se sen takia ohittaa tuon minun henkilökohtaisen mustan vuoteni.

Mutta samaan aikaan, tunnen itseni onnekkaaksi. Onnekkaaksi siitä että rinnallani läpi tämänkin vuoden on ollut Puoliso. Että olemme selvinneet tästä ilman yhtäkään pientä kriisinsiementäkään.

“Meillä taitaa olla ihan hyvä stressinsietokyky vaikeissa elämäntilanteissa.” Huomautin Puolisolle muutama päivä sitten. Ja uskon niin olevan. Ja koen meidän olevan onnekkaita senkin tähden.

Kertaakaan emme ole joutuneet riitelemään tästä tilanteesta.

Jos ihmisillä on supervoimia, on tämä meidän. Selvitä vaikeista ajoista rinta rinnan, kadottamatta rakkautta.

Valo ei lisäänny eikä vähene ulkona. Huomenna on talvipäivänseisaus. Päivä alkaa pidentyä, hetki hetkeltä enemmän valoa.

“Koska on kesä?” “Koska me muutetaan takaisin kotiin?” Lasten kysymykset kerhomatkalla palaavat mieleeni kun tuijotan harmaata syreenipensaasta takapihalla.

Kaksi kysymystä johon kiteytyy niin paljon.

Meillä on lapset, jotka ovat sopeutuneet tähän kaikkeen. Tähän hulluun elämään. Tähän meidän valintaamme.

Lapset, jotka ystävystyvät naapurin lasten kanssa, nauravat itsensä ihmisten elämään ja tanssivat iltaisin Puolison kanssa tuvan lattialla.

Meillä on lapset joita ei koskaan pitänyt ollakkaan.

Onni, kiitollisuus.


Me olimme Suomessa kun Kaliforniaa ravisteli kuumuus, olimme Suomessa kun metsäpalot toivat savua Palo Altoon asti.

“Te ette menettäneet tässä vuodessa täältä mitään” kirjoitti ystäväni minulle eilen.

Tulkaa takaisin, mutta älkää ajatelko että täällä olisi mikään muuttunut.

Elämä on ristiriitaista, on vaikea nähdä sitä vain yhdeltä suunnalta.

Me saimme olla Suomessa vuoden, saimme asua paikassa johon emme koskaan muutoin olis päätyneet. Saimme unohtumattoman lomamme Kroatiassa, saimme elämäämme ihmisiä, joita emme koskaan menetä. Saimme haudata ystävämme ja surra häntä muiden läheisten kanssa. Saimme viettää kesän ja nyt tulevan joulun Klaanin parissa.

Saimme tehdä töitä, saimme juurrutaa lapsiamme tämän maan multaan.

Saimme kokea parisuhteemme järkkymättömän lujuuden.

Saimme rakastaa ja nauraa.

Onnekkaat.

Kolikon kiiltävä puoli.

Sen toisen puolen te tiedättekin. Olen siitä niin monta kertaa puhunut. Siitä epävarmuuden repivästä tunteesta. Lainaelämästä. Yksinäisyydestä. Lasten koti-ikävästä. Omasta ikävästä.

Tunteesta, että elämä valuu hukkaan. Tunteesta, ettei meidän elämällä ole papereita pyörittäville ihmisille mitään väliä.

Menetetyistä ystävyyksistä. Menetetystä vuodesta.

Aika näyttää kumpi näistä kolikon puolista jää elämään vahvempana. Kumpi teki syvemmän muistijäljen.

Katseeni jää harhailemaan pieneen huonekuuseen. Kestää pitkään kunnes tajuan mikä siinä on outoa, sen oksilla istuu pieniä legoukkoja.

Legoukot huonekuusen oksilla ovat ehkä juuri sitä, miltä minä koen oman eläväni ajoittain olevan.

Täysin väärässä paikassa, mutta toisaallta niin luontevasti siinä, ettei sitä lähestulkoon edes huomaa.

Kun eräs englantilainen, Naapurin saunayrityksen asiakas , kysyi minulta viime viikolla miten Itä-Lontoolainen nuori nainen on päätynyt tänne, Helsinkiin, puuhuvilaan asumaan, minä naurahdin ja hymyilin.

Olisin voinut kertoa hänelle elämäntarinani. Olisin voinut selittää kaikki mutkat jotka juuri siihen nimenomaiseen hetkeen johtivat.

Mutta tyydyin sanomaan “I just got lucky”.

Olin onnekas.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »