Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Julkinen yksityinen elämä- ajatuksia bloggaamisen takaa

23.05.2018

Lapset viimeistelevät pupulaatikko askarteluaan ruokapöydän ääressä ja minä selailen laiskasti Instagrammia. Katselen muiden bloggaajien, ystävien ja puolituttujen kuvapäiviyksiä, luen seuraamani bloggajan kertomusta keskenmenoon päättyneestä raskaudesta, luen toisen bloggaajan riemusta kun hän vihdoinkin sai opintonsa päätökseen. Lopulta päädyn syystä tai toisesta omille instagramsivuilleni ja vilkaisen kuluvan viikon kuvia. On kuvia rannalta, jossa vietin lasten kanssa maanantain ja on kuva eiliseltä illalla missä pelaamme koko perhe yhdessä Unoa. Aikaisemmissa kuvissa on blogissakin esiintyviä kuvituskuvia, hetkiä päivistä, nyansseja elämästämme.
Hetkiä.
Nimenomaan hetkiä. Pieniä väläytyksiä arjestamme.

Palaan ajatuksissani eiliseen keskusteluun, jonka kävin kahvikupin ääressä ystäväni kanssa. Istuimme heidän uudessa kodissaan ja lapsemme leikkivät keskenään yläkerrassa.
Puhuimme yksityisyydestä ja asioiden jakamisesta.
Blogien tarjoamasta vertaistuesta ja siitä miten blogit kuitenkin kertovat niin vähän ihmisestä vaikka niitä lukevalle saatttakin tulla valheellinen mielikuva siitä, että hän on täysin perillä ihmisen elämästä.

Seuraan itse kymmeniä blogeja. Joitain seuraan mielenkiinnosta, ilman että aihe oikeasti koskettaa minua tai siihen on edes samaistumispintaa, silti koen äärettömän mielenkiintoisena lukea toisten ihmisten ajatusmaailmaa ja heidän tapaansa avata sitä toisille ihmisille kirjoitusten ja kuvien avulla. Samalla tavalla kuin koen viidyttävänä, kiehtovana ja mielenkiintoisena lukea kirjoja.
Toisia blogeja taas seuraan juuri sen samaistumispinnan takia, koska bloggaajat elävät samaa elämänvaihetta kuin minä, joko lasten, ulkomaillaolon, harrastuksen, intohimon, työn tai jonkun muun yhdistävän tekijän takia.
Iloitsen aidosti heidän jakamista iloistaan ja tuskastun kun heillä on vaikeaa.
Se on huvittavaa, samalla se on jotenkin kovin inhimillistä.

Blogit ovat olleet olemassa nykymuodossaan ja suosiossaan reilut 10-15 vuotta. Silti koen, että ne ovat suhteellisen tuore ilmiö. Tuhannet ja tuhannet ihmiset kertomassa omia mielipiteitään, otteita omasta elämästään ja ajatuksistaan julkisesti. Pitkään luin muiden blogeja, mutta itse kirjoitin vain itselleni päiväkirjaa. Kirjoitin toki blogia kun olin matkoilla esimerkiksi residenssissä Intiassa, kirjoitin taideblogia kollegani kanssa yhdessä, mutta tällaista nykyisen kaltaista blogia, missä avaisin aidosti arkistaelämääni ja ajatuksiani, se vaati paljon aikaa ja ehkä rohkeuttakin  että uskalsin lähteä siihen.

Miksi ihmeessä sitten haluan tehdä niin?
Miksi haluan kertoa elämästäni tuntemattomille ihmisille, jakaa ajatuksiani ja kokemuksiani? Miksi haluan kertoa perheestäni, tunteistani ja ajatuksistani? Miksi haluan tehdä elämästäni julkista?

Ei ole mitään yhtä ainoaa vastausta.
Aloitin blogin pitämisen valokuvablogina. Kun Kuopus valvotti yöt ja päivät menivät väsymyksen tähden sumussa ja minun oma työhönmenoni lykkääntyi tilanteen takia, syntyi minussa huoli siitä, että menetän kosketuksen valokuvaamiseen jos en tee sitä säännöllisesti. Lisäksi sadat tunnit leikkipuistoissa, kotona, metsissä ja omalla pihalla vain ja ainoastaan lapset seuranani olivat ajoittain puuduttavia. Kun otin kameran käteen, saivat ne erilaisen merkityksen, aloin nähdä hetkissä valokuvamaista kauneutta.
Pitkään, yli vuoden, pidin pelkkää valokuvablogia. Sitten aloin silloin tällöin julkaista päiväkirjastani otteita. Otteita ajatuksistani joita äitiys, vanhemmuus ja lapset minussa herättivät.
Näiden tekstien saama palaute oli se, mikä oli minulle se ratkaiseva tekijä siinä, että lähdin kirjoittamaan blogia siinä muodossa jossa tekin sitä nyt luette.
Tuli paljon positiivista palautetta, teksteissä pidettiin, niitä luettiin, mutta mikä tärkeintä, ne olivat jollekin vertaistukea. Jo pelkästään se, että ihmisiä oikeasti kiinnosti elämämme, että he saivat jotain irti kirjoituksistani, oli minulle paljon. Se kertoi minulle jostain ihmisen tarpeesta samaistua, löytää vertaistukea, mutta samalla myös tutustua ihmisiin, tilanteisiin, ilmiöihin,jotka ovat heidän oman elämänpiirinsä ulkopuolella.
Blogit ja niiden suoma maailma ovat yksi parhaista ikkunoista siihen kirjallisuuden jälkeen.


Kun olen kirjoittanut nyt tätä blogia tässä muodossaan kohta kaksi vuotta, en enää pysy laskuissa mukana siitä, kuinka monta viestiä ja sähköpostia olen saanut joissa ihmiset kertovat miten ovat saaneet kirjoituksistani voimaa, miten ovat saaneet lohtua omiin vaikeisiin tilanteisiinsa. Ihmiset ovat kertoneet miten tekstieni kautta, myös niiden huonojen hetkien julkisesti kertomisen kautta, he ovat ymmärtäneet etteivät ole yksin omien ajatustensa ja kokemustensa kanssa.

Ja tämä, nimenomaan tämä, on minulle ehkä se tärkein motiivi kirjoittaa ja  jatkaa kirjoittamista.
Jos edes joku saa tästä jotain voimaa, tai ymmärrystä tai vertaistukea omaan elämäänsä, on se kaikkien näiden kirjoitustuntien arvoista.

Millaista se sitten on. Se oman elämänsä julkisesti jakaminen blogissa ja somessa?
Kysymys johon törmään usein. Ihmettelyn aihe. Enkö ole huolissani lasteni yksityisyydestä, tai omastani?

Totuushan kuitenkin on, että loppujen lopuksi kerron hyvin vähän ja valikoiden elämästäni. Jos otetaan koko arkeni ja elämäni kirjo, kaikki tunteet, hetket, kokemuset ja tapahtumat, kerron niistä loppujen lopuksi pienen pienen hippusen verran julkisesti täällä tai SoMessa. Kerron ne asiat, jotka voisin kertoa kenelle tahansa tuntemattomalle ihmiselle hänet kohdatessani.

Mutta sen minkä kerron, kerron rehellisesti, kaunistelematta, aidosti juuri sellaisena kuin sinä hetkenä itse ne asiat koen.

En väitä olevani täysin oikeassa, kerron vain omaa näkemystäni, omia mielipiteitäni. Jos esitän faktoja, yritän parhaani mukaan perustella ne.
En kaunistele tunteitani, en piilottele niitä myöskään. Koska ne ovat osa minua. Eikä niissä ole mitään väärää. Olen valmis keskustelemaan, jopa muuttamaan katsontakantaani jos keskustelu on rakentavaa ja asiallista.

Uskon itse, että mitä aidommin ja avoimemmin me puhumme elämästämme, kokemuksistamme, tunteistamme ja ajatuksistamme, sen paremmin me kykenemme ymmärtämään toisia ihmisiä. Sen paremmin opimme näkemään miten eri tavoin tätä elämää voi elää, sen paremmin opimme kunnioittamaan toisten tapaa elää. Mitä avoimemmin me myös puhumme elämän vaikeista asioista: tunteista, peloista, haaveista, unelmista, seksistä, riitelemisestä… kaikesta, sen selkeämmin me alamme ymmärtää, ettei meidän tunteissamme tai kokemuksissamme ole mitään väärää tai outoa: maailma on täynnä heitä, jotka tuntevat ja ajattelevat samoin.

Ihmiselle on tärkeää tuntea olevansa osa jotain ryhmää, on tärkeää ymmärtää, etteivät raskaatkaan kokemukset ole välttämättä ainutlaatuisia, että on muita jotka ovat kokeneet saman. Se antaa lohtua, se opettaa armollisuutta ja anteeksiantoa itseään kohtaan. Se on tärkeää. Näin minä koen.

Yksityisyydensuoja.
Sana, joka nousee niin monessa keskustelussa esiin kun puhutaan SoMesta tai bloggaamisesta. Miten kehtaamme turmella lastemme yksityisyyden, miten uskallamme kertoa kaiken itsestämme julkisesti. Harva meistä bloggaajista kertookaan. Harva meistä myöskään laittaa lapsistaan kuvia, joilla lasta voisi myöhemmin satuttaa.

Minulla on blogini ja SoMen kuvissa oma seulani, siitä  millaisia kuvia siellä julkaisen. Jos en joutuisi olemaan huolissani yksityisyydensuojasta, olisi kuvitus kovin erilaista. Kuvista kuitenkin karsiutuvat pois ne epäsuotuisat. Suosin esteettistä, kaunista kuvaa.

Lapsista on kuvia, on kuvia missä heidän kasvonsa näkyvät, ja niitä on paljon. Mutta ne eivät ole mielestäni lapselle epäsuotuisia kuvia. Ne ovat harmonisia ja kauniita kuvia elämästä. Pienistä sadasosahetkistä elämästämme. Me olemme perheenä tehneet päätöksen tuoda esiin tämä pieni pala elämäämme julkisesti.
Puolisoni hyväksyy kuvat, hän hyväksyy oman läsnäolonsa kuvissa.

Mutta se, etttä minä olen tehnyt päätöksen kirjoittaa elämästäni, että me olemme tehneet päätöksen että perhe-elämämme hetkiä löytyy julkisilta kanavilta ei tarkoita että kukaan ystävistämme olisi tämän päätöksen tehnyt. On monia ystäviä, joita ei haittaisi vaikka kirjoittaisin heistä, ei haittaisi vaikka he tai heidän lapsensa näkyisivät blogini kuvissa tai SoMe kanavissa. Mutta yksinkertaisuuden vuoksi, vedän linjaa jossa heistä oikeastaan ketään ei näy eikä heitä mainita teksteissä.

Tämä blogi kertoo kuitenkin pääasiassa minusta, minun elämästäni ja ajatuksistani. Meidän perheestä, meidän lapsista. Suojellakseni ystäviäni, lasteni ystäviä, en kerro heistä, en käytä kuvia heistä.
Se saattaa luoda blogin lukijalle kuvan, että meillä ei ole ystäviä, että lapsilla ei ole ystäviä.
Silloin kannattaa kuitenkin muistaa, että kerron blogissani vain pienen murusen elämästäni. Meidän elämämme on niin paljon muutakin kuin vain ne hetket joita jaan blogissa.

Päivittäin, viikottain on kymmeniä, satoja ellei tuhansia hetkiä, jotka eivät koskaan päädy blogiin asti.
Ne ovat enemmän meidän elämäämme kuin ne valikoidut päivät ja hetket jotka kirjaan tänne.
Välillä mietin onko se valheellista.
Kertoa vain osan ja jättää kuitenkin niin paljon kertomatta.

Mutta se on ehkä blogin kauneus, se mahdollisuus valita se mistä kertoo, mistä kirjoittaa, mitä jakaa. Ei ole mitään pakottavaa tarvetta kertoa mistään mitä ei halua.

On hetkiä, päiviä jotka eivät edes sisällä mitään dramaattista mitä pitäisi salata, ne ovat vain päiviä, tavallisia arkisia päiviä, joissa ei välttämättä ole mitään raportoitavaa. Tai ne voivat olla niin sydäntälämmittävän kauniita, sellaisia että illalla nukkumaan mennessä kehon täyttää lämpö ja vatsaa kipristää päivän nauruista, että sen tunteen haluaa pitää vain ja ainoastaan itsellään.

On niitä hetkiä kun kaikki on niin huonosti, kun PMS oireet vetävät mielen maahan ja kaikki ahdistaa, että on helpompaa kirjoittaa edellisen viikon kauniista rantapäivästä kuin oikeasti kertoa siitä mitä omassa päässä juuri sinä hetkenä liikkuu.

Blogit ovat kurkistus toisten ihmisten elämään. Ne ovat ikkuna bloggajan ajatusmaailmaan. Pitää kuitenkin muistaa, että se on vain kurkistus. Ei yhdestä ikkunasta voi nähdä koko talon sisälle, ei yksi ikkunan tarjoa kokonaisvaltaista kuvaa talon pohjapiirustuksesta, ei se kerro makuuhuoneen sängyn peittojen väriä, ei mitä vessan peilikaappi kätkee sisäänsä.


Tämä blogien aikakausi on tavallaan varmasti myös historiallisesti merkittävä, en usko että minään muun maailman aikana on tallentunut yhtä paljon ihmisten erilaisia elämänkokemuksia kuin mitä blogien kautta nyt on dokumentotunut. Se on käsittämätön määrä erilaista tietoa ihmisistä, heidän tavoistaan, elämästään ja ajatuksistaan.
Mutta kuten jokaisessa kyselyssä, tutkimuksessa ja kartoituksessa, eivät nämäkään tiedot kerro ihmisistä kaikkea. Ne kertovat paljon. Blogi, joka on ottanut teemakseen kertoa bloggaajan elämästä kertoo lukijoille sen mitä bloggaaja päättä kertoa.

Eivät kaikki puhu riidoista, eivät kaikki puhu negatiivisista tunteista. Ja sekin on täysin ok. Toiset puhuvat asioista laajemmin, yleisellä tasolla, toiset kertovat yksiyiskohtaisesti miten pukeutuvat tai meikkaavat mutta eivät koskaan näytä puolisoitaan tai lapsiaan blogissaan. Nämä ovat valintoja. Ja niitä valintoja täytyy kunnoittaa, ja varsinkin ne tulee muistaa lukijana.

Minä en voi tietää mitä kymmenet seuraamani bloggajat tekevät iltaisin tai minään niistä hetkistä joita eivät jaa blogissaan. Minä en voi kuvitella tuntevani heitä, vaikka olenkin seurannut heidän hetkiään vuosia, silti voi olla, että he kertovat elämästään vain yhden puolen, ja se toinen puoli on niin osa heidän identiteettiään että ihmisenä he ovat jotain aivan muuta kuin mitä blogi antaa ymmärtää.

Minä jatkan tätä oman elämäni, ajatusteni, tunteideni ja kokemusteni suoltamista tänne, sensuroimatta itseäni.
Koska tästä minä nautin, tästä hetkien jakamisesta, tästä rehellisyydestä ja aitoudesta.

Koska uskon, itsekkäästi ja ehkä jopa asteen verran itsepäisesti, että jakaminen on hyvästä. Uskon, että voin tätä kautta osallistua siihen vaikenemisen kulttuurin purkamiseen joka liittyy ihmisten tunteiden ja kokemusten (varsinkin negatiivisten) jakamiseen ja niistä ääneen puhumiseen.

Jatkan kirjoittamista, koska uskon, että sekä oma vanhemmuuteni että monen muun vanhemmuus hyötyy avoimuuden kulttuurista. Siitä, että puhutaan oikeasti auki ja aidosti kerrotaan myös ne huonot hetket, kerrotaan kun ei jaksaisi omia lapsiaan, puretaan vanhemmuusmyyttejä ja opitaan toisiltamme, että kaikkine tunteinemmekin olemme päteviä, hyviä ja täysin normaaleja vanhempia ja ihmisiä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »