Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Joulu Nevadassa

28.12.2018

 

Millainen siitä meidän joulusta lopulta tuli?
Lupasin kertoa, ja tässä minä olen, näpyttelemässä teille tuosta maagiseta ajasta postausta.
Joulu, Nevada, vuoret, pieni perheemme, se kaikki ylitti kaikki odotukseni.
En tiedä olivatko odotukseni lähtökohtaisesti matalat vai miksi kaikki tuntui olevan vain niin täydellisen hyvin.
Annan lyhyiden tilannekuvien ja valokuvien rakentaa teille kuvan ajastamme. Mikä jää kertomatta, voitte kuvitella.

Sunnuntaiaamu.
Pysäytän auton tien laitaan. Ympärillä nousevat jylhänä suuret puut, kävyt peittävät metsän pohjan ja taivas on harmaa.
Sammutan auton ja avaan lapsille ovet.
Ulkona on kylmä.
Takana yli kaksi tuntia ajoa. Venyttelen käsiäni kohti taivasta. Lapset vetävät jouluvillapaitojaan päällensä ja puoliso nostaa takin kaulukset pystyyn.
Kaikkia vähän hymyilyttää. Levitän eväät maahan, siihen neulasten ja soran keskelle, pienelle vahaliinalle. Syömme eväitä ja haistelemme metsäistä ilmaa.
Muutama auto ajaa harvakseltaa ohitsemme, tuuli heilauttaa puiden oksia pienesti. Ilmassa tuoksuu pakkanen.

Lumi.
Ajamme vuorta ylöspäin. Tuulilasiin tipahtelee sadepisaroita, muutaman hetken päästä ne muuttuvat lumeksi.
“Katsokaa lapset, lunta!” Sanon hymyillen peruutuspeiliin.
Lasten silmät alkavat loistaa: Lunta!

Pysähdytään näköalapaikalle. Puoliso ravistelee hymyilleen päätänsä kun yritän saada häntäkin autosta ulos.
Menen lasten kanssa seisomaan lumelle.
Katselen allamme levittäytyvää jylhään maisemaa.
Harmaat pilvet tupruttavat lunta, kaukana näkyy lisää vuoria. Metsät muodostavat tumman maton sen rinteille.
Ilmassa tuoksuu puhdas, kirpakka talvi.

Kävelemme vuokramökin pihan poikki kohti edessä häämöttävää järveä.
Hiekkatie on kuoppainen ja talot sen varrella pimeitä ja hiljaisia.
Tietä pitkin kävelee nainen pitkässä takissa, aurinkohatussa  kahden koiran kanssa.
Tilanne on kuin suoraan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanista.
Hymyilen.
Hengitän syvään sisään ja ajattelen ettei minua haittaisi olla hetken osa scifikirjan todellisuutta.

Jouluaattoaamu. Kello on 6. Kuopus kuiskaa korvaani “Koska noustaan?”
Tallustan olohuoneeseen ja suljen makuuhuoneen oven. Käärin itseni ja Kuopuksen lämpimään vilttiin ja istahdamme sohvalle katsomaan yhdessä Ryhmähaun joulujaksoa.
Kellon lähestyessä seitsemää ihmettelen selkämme takaa tulvivaa keltaista valoa ja kun käännän katseeni näen miten aurinko nousee järven takana siintävien vuorten takaa esiin värjäten kaiken kultaiseksi.
Kuopus kääntyy katsomaan mitä katson ja tulee viereeni sohvan reunalle, painaa pienen kehonsa minua vasten ja seisoo hiljaa.
Lopulta hän kuiskaa “Onko tuo sitä joulun taikaa?”

Puhelut Suomeen Mummeille ja isopapalle.
Lumiukko televisiosta.
Riisipuuroa lounaaksi.

Lähdetään ulkoilemaan.
Mökillä ei ole lunta, eikä sillä luontopolullakaan jonka valitsemme.
Ajamme kohti polun alkupäätä. Pilvet kerääntyvät jostain vuorien takaa muodostaen mustia myrskynsilmiä.
Vettä alkaa vihmoa taivaalta.
Parkkipaikalla kiskomme lasten päälle lämpimät haalarit.
Kuopus vähän kitisee, ei ole hyvä kävellä kumisaappaissa. Vaihdetaan kengät. Ei ole hyvä vieläkään.
Itkua.


Vettä sataa silmiin. Jäistä tihkua.
Huokaan syvään. Onkohan pakko luovuttaa?
Ja juuri, kun tuntuu ettei tästä tule mitään tunkee aurinko säteensä pilvimassojen lävitse ja leväyttää tummalle taivaalle kirkkaimman sateenkaaren mitä olen vuosiin nähnyt.
Lapset hiljenevät.


Sateenkaaren päälle muodostuu toinen.
Ihmeellinen hetki.

Piparkakkuja maisemapaikalla.
Maasa istuen, koko joulun kirjo pienellä vahaliinalla tarjolla.
Teetä kuumana termosmukista, pipareita ja keksejä suklaakuorrutteella.

Joulupäivällinen.
Ei ole saunaa, joten lapset käyvät vaahtokylvyssä. Minä kuumassa suihkussa.
Keittiössä Pulison kasvoille leviää tuska, joulukala, se yksi kolmesta on unohtunut kotiin.
Pian selviää, että toinenkin joulukala on unohtunut.
Lohdutan, että ruokaa riittää. Ei hätää.
Puoliso vaikenee.
Silitän ohimennessä kättä, oikeasti ei se mitään. Ei kaikki aina ole täydellistä.

Mutta sitten kaikki on kuitenkin täydellistä.
Ruokaa on riittävästi, ja se on hyvää.
Lapset syövät minkä syövät.
Ulkona sataa vettä, mutta sisällä palavat kynttilät.
Jossain pimeydessä kohoavat vuoret ja minä tiedän niiden olevan lumen peitossa.

“Aamulla tulevat lahjat, eikö niin?” Kysyy Esikoinen.
Katsomme toisiamme, lapsi on kuullut koko kuukauden koulussa joulupäivän aamuna saapuvista lahjoista ja on näköjään unohtanut että meillä ne tulevat Suomalaiseen tapaan aattoiltana.
Sanomme, että kyllä me ajattelimme että tänään.
Lapsen ilme kirkastuu. Hän ei odottanut tätä lainkaan.

Lahjat jaettu.
Ihanan vähän, vain muutama jokaiselle.
Lapset rakastivat kaikkien pakettien sisältöjä.
“Miten mummi ja ukki tietävätkin mistä me pidämme!”

Puoliso auttaa lapsia kokoamaan legoninjahahmoja. Hymyilee minulle Kuopuksen pään ylitse.
Katselen pientä perhettäni ja rakastan.

Lapset nukkuvat. Makaan sohvalla puolison vieressä. Kynttilät lepattavat pöydällä ja ulkona on pelkkää pimeää.
Joululaulut soivat. Nukahtelen niiden rytmissä ja herään kun Puoliso silittää jalkojani.
Lopulta kömmin sänkyyn ja nukahdan ennen kuin pääni osuu tyynyyn.

Joulupäivä.
Kohti lunta.
Auto pakattu pulkalla, ulkovaatteilla ja malttamattomilla lapsilla.
Ajamme kohti vuoren huippua.

Lunta pyryttää, taivas on harmaa.
Lumiketjuista varoittavat varoituskyltit välkkyvät tien vierellä.
Pitää pysähtyä. Polvistumme molemmat renkaiden ympärille. Minä eteen, Puoliso taakse.
Kiinnitämme lumiketjut, tunnen kiittollisuutta yhteistyöstämme, siitä että rinnallani tässäkin kulkee juuri Puoliso. Ei kukaan muu.

Huipulla paistaa aurinko.
Laitamme auton parkkiin.
Ensin menemme pulkkamäkeen jossa on muitakin ihmisiä.
Siitä ei voi laskea. Kukaan ei tunnu tietävän miten käyttäytyä, ihmiset kävelevät mäkeä ylös joka suunnasta, mistään ei uskalla laskea pelkäämättä törmäävänsä johonkin.


Suunnistamme kohti metsää, etsimme oman mäen, siellä ei ole ketään. Saamme laskea yksin. Nauraa.
Lumi pöllyää. Muuttaa posket punaisiksi.
Juodaan kaakaota ja syödään karjalanpiirakoita auton takakontissa istuen.

Tarvotaan jyrkkä mäki ylöspäin ja kadotaan metsään.
Eteenpäin, pitkin koskematonta lunta.
Äänet katoavat, on vain sininen taivas, valkoinen lumi ja havupuut.

Kuopus pyyytää minun hanskoja omiin käsiinsä, annan ne ja puen sata kertaa liian pienet Kuopuksen tumput käsiini. Naurattaa.
Tehdään pieni lumiukko.
Sille hattu päähän. Hattuun havusulka ja suuksi lehtiä.
Nenäksi luminykerö.

 

Ilta laskeutuu ja lapset nukahtavat levollisina sänkyihinsä.
Katselen heidän kasvojaan ja tunnen syvää kiitollisuutta.
Kiittollisuutta tästä perheestä.
Tästä kokemuksesta.

Jos en voi viettää jouluani klaanini tykönä, on tämä parasta mahdollista seuraa. Tämä meidän oma pieni perheemme.
Tämä joulu oli niin meidän näköisemme.


Niin meitä.
Ei mitään suureellista.
Ulkoilua, lunta, kynttilöitä, ruokaa.
Paljon yhdessäoloa, kosketuksia, suudelmia, halauksia.


Ei tästä joulusta tietenkään puuttuneet ne lasten kitinät ja painiottelut. Oli itkua ja vininää.
Mutta se  on kaikki niin toissijaista.
Tämä paikka, tämä aika, ainoa jonka tästä tulen muistamaan on onni.
Joulu Nevadassa, tätä en tule koskaan unohtamaan, tämä ei tule sekoittumaan jouluksi muiden joulujen joukkoon.
Sen tiedän.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »