Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Jos metsään haluat mennä nyt

26.05.2018

Arvatkaapas mitä tänän tehdään? Kysyn lapsilta aamupalapöydässä.
Kaksi sinistä silmäparia nousee aamupalakulhojen takaa katsomaan minua.
Onhan asiasta puhuttu ja mainittu kymmeniä kertoja, mutta lasten ajankäsitys on edelleen vähän hakusessa.
“Kuviskoulun jälkeen mennään punapuumetsään ja pystytetään teltta sinne ja jäädään yöksi!”
Lasten ilmeet valaistuvat kuin taikaiskusta. Innostunut pulina täyttää aamupalapöydän, omat ajatukseni vaeltavat listaan tavaroista, joita pitää pakata mukaan.

Aamu etenee kaaoksesta järjestykseen.
Kutakuinkin.
Pakkaan rinkkaa ja autoa.
Lapset tohottavat ympärillä hidastaen ja katkaisten jokaisen ajatuksen jonka yritän muodostaa. Järkevänä ihmisenä olisin pakannut kaiken valmiiksi edellisenä iltana.
Järkevyys ei ehkä ole vahvuuteni totean tuijottaessani keittiön pöydällä vallitsevaa kaaosta ja puoliksi pakattua rinkkaani.

Kuviskoulu, kauden viimeinen.
Asettelen lasten taideteokset auton takapaksiin ja toivon ettei retkeilytarvikkeet riko niitä matkalla kukkuloille.
Esikoinen istahtaa tuoliinsa mutta ilmoittaa yhtäkkiä ettei halua lähteä. “Ei mennä tänään, Ei, Ei, Ei! Menään kotiin. Minä en halua mihinkään, mennään jonakin toisena päivänä!!”
Lapsi panikoi. Kuulen jännityksen hänen äänessään.
Silitän Esikoisen käisvartta, selitän että telttapaikka on varattu tälle päivälle. Kerron että se on se tuttu metsä, ollaan oltu siellä aikaisemminkin. Kerron, että ystävä tulee lapsineen myös.
Puhumme iltapäivän ohjelman läpi uudestaan ja uudestaan. Ensin ajetaan kukkulalle, etsitään telttapaikka ja pystytetään teltta. Seikkaillaan metsässä ja sitten tehdään nuotio ja syödään. Kun aika on menemme telttaan nukkumaan. Kerron että nukun heidän vieressään koko yön, ei tarvitse olla yksin.
Lapsi rauhoittuu.
“Minua niin jänniittää” hän sanoo. Hymyilen ja annan suukon otsalle.
“Minä tiedän, mutta tästä tulee hyvä reissu, usko pois” mutisen hänen vaaleisiin hiuksiinsa.
Lähetän Puolisolle vielä viestin ja kerron meidän lähtevän nyt.

Ajamme ylös kapenevaa ja mutkaista tietä. Navigaattori lakkaa toimimasta, puhelimissa ei ole kenttää tällä aluella lainkana. Huokaan ja jokin rauha laskeutuu minuun samalla kun sukellamme metsän läpi kohti pientä aukiota jossa parkkipaikat sijaitsevat.
Nostan rinkan selkään ja otan telttakassin yhteen käteen. Samalla bongaan parkkipaikan vierestä isot kottikärryn tapaiset vaunut joilla selvästi on tarkoituksena kuskata tavarat telttapaikoille.
Se siitä täydellisestä eräilystä naurahdan huvittuneena.
Kasaan siis tavarat kärryihin ja lähden hakemaan autosta vielä loput.
Kuopus murjottaa kun kerron ettei lapsia saa kuskata niillä.
Kun palaan viimeisten makuupussien kanssa lasten luo, istuu Kuopus syvällä kärryn uumenissa ja Esikoinen järjestelee tavaraoita hänen ympärilleen.
“Kuopus on niin pieni, ei kukaan näe että hän on tuolla, minä piilotin hänet. Minä voin kävellä, minä olen iso jo!” Hän selittää.
Naurattaa.
Olkoon sitten. Olkoon vaikka taulussa isolla lukeekin ettei matkustajien kuljettaminen ole sallittua. Ei riidellä nyt. Ei huutoa nyt.

Vielä yksi ylämäki ja sitten näkyykin jo telttapaikkamme. Ystävä seisoo siellä omien lastensa kanssa. Heidän telttansa on jo pystyssä ja kolmikko istuu puisen pöydän ääressä syömässä välipalaa.
Hymyt yltävät puolin ja toisin silmiin asti.
Korkealle kaartuvat punapuut humisevat hiljaa, jossain solisee puro, ja maassa olevat kuivuneet lehdet rahisevat jalkojen alla.
Pystytetään teltta yhteisvoimin. Lapset intoilevat ja kulkevat edestakaisin. Telttaan ulos, telttaan ulos. Hymyt eivät katoa kasvoilta, aurinkokin pilkistää pilvimassan lävitse ja sen säteet siivilöityvät punapuiden lehvästön lävitse.

Lähdemme etsimään veden solinan lähdettä.
Isoja kiviä, isoja puita.
Metsä.
Hengitän ja juuri siinä hetkessä kaikki on täydellistä.
Auringonvalo joka löytää tiensä puiden oksien lävitse, lasten nauru, tunne siitä ettei kukaan tai mikään voi häritä täällä. Puhelimet näyttävät tyhjää verkon kohdalla ja mistään ei kuulu autojen tai lentokoneiden ääniä.
On vain luonto ja me.

Syödään termosastioissa tuotua makaroonilaatikkoa, samalla sytytetään nuotiota.
Amerikkalaisittain hiilistä, kun puiden tuominen ja polttaminen näissä metsissä on kiellettyä.
Löydän Esikoisen kanssa pienen ihmishahmopatsaan, jonka syli muodostaaa alttarin.
Kerron tarinaa metsänhengistä jotka pitävät metsistä huolta. Kerron miten henkiä voi kiittää huolenpidosta, miten jotkut jättävät jonkun lahjan alttarille.
Ystäväni naureskelee tarinalleni. Kysyy mistä minä noita keksin, satuja.
Hymähdän ja kerron äidistäni, joka on koko lapsuuteni kertonut minulle metsänhengistä ja muista pakanaolennoista.

Vedenhakureissu, juoksemista pitkin nurmikkoa, hyppimistä kivillä, naurua. Matkitaan erilaisten eläinten kävelyä ja nauretaan kun pienimmät lapset matkivat matoja tiellä vatsallaan maaten ja itseään eteenpäin hilaten, ylämäkeen. Lopulta palataan nuotiolle, sytytetään se uudestaan. Repuista löytyvät lettupannu ja pulloon valmiiksi tehty lettutaikina.

Kyykin nuotion vieressä paistamassa lettuja. Lapset istuvat ympärillämme, odottavat malttamattomina.
Puhutaan metsästä. Metsänhengistä. Puhutaan letuista.
Muistutetaan odottamisesta. Nauretaan jollekin lapsen letkautukselle.
Ollaan siinä. Hetkessä.

Ilta taittuu kohti yötä. Aurinko laskee hitaasti metsä alkaa hämärtyä.
Ryömitään telttoihin ja puetaan yöpaidat. Päälle vielä ruskovillat. Yöksi luvataan alle 10 astetta. Laulan lapsille lauluja, lauluja omasta lapsuudesta.
Ljuuli ljuuli ja hiljaa hiljaa ilta on. Päivänsäde ja Menninäinen, Papa poschtet. Esikoinen nukahtaa, lopulta Kuopuksenkin silmät painuvat kiinni. Jään vielä makaamaan pimeyteen, tunnen lasten kehot molemmilla sivuillani, tunnen pimeyden hellän kosketuksen ympärilläni.
Kuuntelen ystävän teltan ääniä, kuuntelen joko siellä nukutaan.
Vielä kuuluu ystävän kuopuksen ääntelyä.

Nousen hiljaa, peittelen lapset lämpimästi ja kiskon villapaidan päälleni.
Istun pimeyteen pöydän ääreen, sytytän puhelimen valon ja kaadan itselleni teetä. Luen kirjaa metsän humistessa hiljaa ympärilläni. Puiden välistä näkyy vielä pieni aavistus punaista taivasta sieltä minne aurinko jo tunti sitten laski.
Ystävä liittyy seuraan.
Sanat tippuvat yöhön, nauru kiipeää kohti pilven takaa kurkistavaa kuuta.

Tee lämmittää, villapaita lämmittää.
Metsä pitää huolta omistaan.


Yöllä sade alkaa ropista telttaan.
Tasainen ropina jatkuu auringon noustessa ja läpi koko aamun.
Iso valkea pilvi on ollut matkalla kukkulan ylitse, se vain jäi jumiin korkeisiin punapuihin.
Heräämme sumuiseen ja kosteaan päivään.
Esikoinen pukee ja hymyilee koko kehollaan. Kiskoo takin ja kumisaappaat päällensä ja kiipeää heti teltan ulkopuolella olevaan puuhun tähystämään. Juoksee katsomaan metsänhengen patsasta, istahtaa lopulta Kuopuksen viereen syömään aamupalaa.
Puhumme vähän. Aamut eivät ole puhetta varten.
Sumu silittää meitä, sade lempeästi kastelee. Punapuut levittävät oksiansa joiden alla pysyy kuivana.
Pakataan tavarat, arvotaan vieläkö mennään kahvilaan joka on heti kukkulan juurella.

Kun viimein nousen autoon on sumu väistynyt, sade lakannut. Aurinko pilkistää pilvien raosta.
Kukkulan yhdessä mutkassa on kuollut peura, sen päällä istuu korppikotka, paljas pää ylpeästi pystyssä. Näky piirtyy mieleeni, muistuttaa luonnosta, muistuttaa siitä miten me olemme osa jotain, osa kokonaisuutta. Hyvää ja pahaa. Kiertokulkua.

Hymyilen itsekseni koko matkan kukkulalta alas Suen kuppilaan, tuohon ihastuttavaan kahvilaan jossa lasten nimet muistetaan.
Kahvilassa otan puhelimen esiin, viestikenttään ilmesyy numeroita toisensa perään.
Virtuaalien elämä herää eloon.
Olemme taas täällä, ihmisten keskellä.

“Koska mennään uudestaan, moneksi yöksi!” Esikoisen lause tiivistää koko seurueen olotilan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »