Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Jos metsään haluat mennä nyt… niin mene!

14.06.2020



Rinkan paino lanteilla, lasten pulputus ympärillä, metsän tuoksu joka leijailee kuusi ja mäntypuiden välistä sieraimiini ja edessä Puoliso rinkka selässään rahistuttamassa pientä hiekkatietä askelillaan.
Hymyilen onnellista hymyä kuin hangon keksi enkä tiedä mikä voisi olla siinä hetkessä parempi paikka olla kuin se suomalainen metsä johon olemme pienen perheemme voimin taivaltaneet ja jonka siimeksestä nyt etsimme teltalle sopivaa paikkaa yöksi.

Nyt se on taas polkaistu kunnolla käyntiin, nimittäin meidän perheen teltttailukausi.
Tätä blogia viime kesän seuranneet muistatte varmasti kyllästymiseen asti ne lukuisat ja lukuisat telttaretket, joita teimme kuuman auringon maassa. Sen punapuiden ja vuorten hehkutuksen ja nuotiotulien ääressä istumisen kuvailun.


Kun muutimme Suomeen olin hieman huolissani voisimmeko ylläpitää tätä samaa harrastusta yllä vai kaatuisiko se vaikeuteen ja mahdottomuuteen. Suomen puitteet ovat kovin erilaiset, eivät lainkaan huonommat, vain erilaiset.
Amerikassa totuimme nopeasti kansallispuistojen helppoihin telttailualueisiin joista pystyi varaamaan itselleen oman paikan. Paikalle pääsi ajamaan autolla, tulisija löytyi aina tasaisen telttamaan vierestä ja vaellusreitit lähtivät lähes poikkeuksetta alueen vierestä.



Suomessa toki löytyy leirintäalueita, mutta harvemmin niiden vieressä on kansallispuistoja tai muita mahdollisia vaelluskohteita. Majoitus karavaanereiden kanssa ei myöskään oikeasti ole se jota me haemme näiltä matkoiltamme.
Siksi aloimme jo keävällä pohtia miten saisimme toteutettua tätä harrastusta Suomen oloissa.

Täällä vallitsevat jokamiehen oikeudet. Se helpottaa elämää, koska periaatteessa voisimme siis ajaa autolla lähes mihin tahansa ja majoittua vain johonkin metsän siimekseen kunhan se ei olisi sillä alueella kiellettyä eikä häiritsisi ketään.
Meidän retkiin kuului kuitenkin oleellisena asiana myös päivävaellukset. Haluamme päästä seikkailemaan metsiin, kallioille, meren äärelle.



Pulmamme ratkesi oikeastaan sillä hetkellä kun keväällä päädyimme työtoverini ehdotuksesta ensimmäistä kertaa Porkkalanniemen ulkoiluauleelle.
Alue sinänäsä ansaitsisi oman hehkutuksensa ja oodinsa, mutta ei mennä siihen tänään.
Oivalsimme tuolla keväisellä retkellä, että keittokatosten liepeilleä oli telttoja. Sinne sai siis leiriytyä! Ja keittokatokset oli lähes poikeuksetta sijoitettu niin, että lähimmälle parkkipaikalle oli korkeintaan kahden kilometrin vaellus, osittain jopa alle kilometrin.

Joten sinne me suuntasimme tänäkin viikonloppuna. Vappunakin olimme jo telttoinemme Pampskatanin jylhillä kallioilla.
Eilen pystytimme telttamme kauemmas niemen kärjestä, pienen metsäisen kukkulan laelle.
Kävelymatkan, muttei näkymämatkan, päähän keittokatoksesta, paikkaan josta pääsimme niemeä kiertäville poluille vaivatta vain hieman metsän läpi oikoen.
Täydellistä.

Usein mieltä kysytään miten tuo kaikki oikein onnistuu lasten kanssa. Eikö lapsille tule tylsää, eikö meille tule tylsää? Eikö se ole hirmuisen vaivalloista, lähteä telttaretkelle kahden alle kouluikäisen kanssa.
Vastaukseni on aina “ei”.
Koska ei se ole. Ei tippaakaan.


Telttailu on samanlaista kuin kaikki harrastaminen. Kun siihen kehittyy rutiini, ei se ole vaivalloista, tai se vaiva ei tunnu siltä. Toki meiltä kuluu tunti jos toinen tai kolmaskin joka kerta kun pakkaamme rinkkamme ja tavaramme, ja toinen mokoma kun puramme tavarat ja tiskaamme ja laitamme kaiken takaisi paikoilleen retken jälkeen.
Kyllä, paikan valitseminen vaatii aikaa ja suunnittelua. Mukavuustekijöistä tulee usein luopua koska metsässä ei nyt vain ole nojauoleja tai tv ruutuja.
Me emme myöskään ole koskaan opettaneet lapsia siihen että metsässä ollessamme he pelaisivat puhelimilla tai pädeillä, niitä ei edes oteta mukaan.
Eivätkä he siis osaa kysyä niiden perään.


Eikä lapsille ole kertaakaan tullut tylsää. Ei kertaakaan. Metsä, kalliot, meri tarjoaa kaiken mitä he tuntuvat tarvitsevan. Vain se että me olemme siellä riittää.
Ei meillä ole mitään erityistä ohjelmaa.
Etsitään telttapaikka, pystytetään teltta. Tehdään tulet, syödään. Seikkaillaan rannoilla, uidaan. Seikkaillaan lisää pitkin metsiä. Syödään uudestaan, katsellaan auringonlaskua, mennään nukkumaan.
Yksinkertaista ja samanaikaisesti niin tyydyttävää.




Fyyisesti olemme koko perhe väsyneitä näiden retkien jälkeen. Ulkoilma ja jatkuva pieni tekeminen väsyttää. Unet teltassa eivät koskaan ole aivan yhtä hyvät kuin tutussa sängyssä. Metsänpohja on muhkurainen ja lähes poikkeuksetta yön äänet herättävät.
Usein me myös Puolison kanssa valvomme kauemmin kuin kotona. Ystäväni ovat monesti kysyneet puhummeko syvällisiä lasten nukahdettua iltanuotiolla. Ei, emme me puhu. Me puhumme hyvin vähän sen jälkeen. Kaliforniassa me istuimme leiritulen ääressä ja tuijotimme kun se nuoli pimeyttä. Puhuimme hajanaisia ajatuksia, mutta hyvin vähän.
Tänä viikonloppuna lasten nukahdettua me istuimme rantakallioilla ja katselimme miten aurinko värjäsi meren kultaiseksi. Nojasin Puolison olkapäähän ja olin vain onnellinen. Ei siihen sanoja tarvittu.



Viime yönä hiivin kello kahden aikaan ulos pissalle ja jäin katselemaan punaisena loimottavaa taivasta. Se saattoi olla iltaruskoa tai sitten jo kajastavaa aamunruskoa, en ole varma. Aurinko laskee oikeastaan vain taas noustakseen tällä hetkellä.
Siinä yön viileydessä jäin miettimään miten erilaista tämä kaikki on Amerikan retikiimme vertattuna. Ei tarvinnut jännittä pesukarhun yöllisiä vierailuja saati olla huolissaan tulisiko karhu tai puuma kiehnäämään telttamme kangasta vasten.
Maisemat toki olivat hillitymmät, mutta juuri nyt kun Suomi tuntuu vielä tarpeeksi eksoottiselta pitkän tauon jälkeen, ei sekään haitannut. Suopursun kukinta tuntui yön tunteina voimakkaana ja havupuiden hiljainen humina rauhoittavalta.


Kello kuusi Esikoinen avasi silmänsä, aurinko oli jo korkealla ja kaukana metsässä lauloi käki.
Tunnin lapsi antoi minulle lisäaikaa torkkua kunnes hän ilmoitti haluavansa nyt nousta. Nousimme ja istuimme teltan edustalla kuuntelemassa kesää.
“Minä tykkään siitä, että me teemme näitä retkiä tällä tavalla perheen kanssa. Tämä on vähän niinkuin meidän juttu. Tällainen juttu josta me kaikki tulemme onnelliseksi” Esikoinen sanoi aamuaruingon silittäessä hänen pörröisiä vaaleita hiuksiaan saaden hänet näyttämään menninkäiseltä.
Hymyilin hänelle ja vastasin “Niin minäkin”.
Lapsi oli tovin hiljaa kuunteli käen kukuntaa ja kääntyi uudelleen minua päin “Kaikkien lasten pitäisi päästä metsään perheen kanssa olemaan yhtä onnellinen kuin me”.



 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »