Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Jetagin keskellä

02.03.2017

Suomi.

Ilmaa on helppo hengittää.

Taivaalta tulee vettä.

Maa on märkä, harmaa, pilvet roikkuvat matalalla. Tienvarsilla on likaisia lumikasoja.

Jetlag riepoo lapsia, herättää yöllä nälkään. Keho elää toisen mantereen ajassa, sielu ei ole vielä ehtinyt matkustaa meren yli.

Ajatukset ovat tahmeita ja hitaita.

Ensimmäinen päivä, Esikoisen on pakko päästä ulos heti kun aurinko nousee ja valoa on tarpeeksi.

Kuopus tulee vähän myöhemmin.

Rakennetaan lumiukkoja. Lumi on märkää, painavaa.

Ilma kosteata.

Tädin takapihan vieressä humisee Tuusulanväylä.

Kaliforniassa paistaa aurinko.

Kävelen kauppaan. Kassaneiti tervehtii, muttei juttele.

Hedelmät pitää muistaa punnita itse.

Ostokset saa pakata itse niinkuin haluaa.

Haen vuokra-automme.

Vaihdekeppiin pitää hetki totutella.

Oikealle ei saa kääntyä punaisissa valoissa.

Ajan tuttuja teitä. Jollain tapaa tähän kaikkeen on niin helppoa taas solahtaa. On kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Ja samalla niin paljon on tapahtunut. Niin eri ihminen kävelee näitä katuja, ajaa näitä teitä.

Itku tunkee silmiin. Polttelee silmien takana, kuristaa vähän kurkusta.
Miten voi olla samaan aikaan olla niin hyvä olla täällä ja silti niin ristiriitaisen vierasta.
Jokin pieni pallo sinkoilee pitkin sydäntäni ja paukuttaa sen seinämiä.

Syytän jetlagia.

Saa tunteet pintaan.

Saunotaan illalla, juodaan teetä. Rauhoitetaan kehoa unta varten. Silmiä kirveltää väsymys. Silti päiväunetkaan eivät onnistuneet. Yöunille on helppo nukahtaa.

Yö on rikkonainen ja neljältä Esikoinen ei jaksa enää yrittää nukkua vaan nousee.

Tänään ajeteaan illalla pohjoiseen. Lapsuudenkotiini. Vanhempieni luo.

Siellä on sisaruksia. Siellä on serkkuja.

Siellä on ukki ja mummi.

Ennen sitä Puoliso on töissä. Minä kaupungilla lasten kanssa.

Helsinki on harmaa.

Helsinki on märkä.

Erilaisia ihmisiä.

Paljon mustiin pukeutuneita.

Esikoinen kysyy missä kaikkien ihmisten värikkäät vaatteet ovat.

Käymme passikuvissa.

Ja luonnontieteellisessä museossa.

Esikoinen muistaa sieltä lähes kaiken.

Kävimme siellä paljon silloin kun Kuopus oli vauva.

Kävelimme pitkin saleja.

Kuopus kantorepussa, hetken rauha.

Katselemme eläimiä.

Ihmettelemme.

Juomme teetä kahvilassa.

Sitten taas toppavaatteet päälle.

Kuopus menee makaamaan lattialle eikä halua nousta.

Muistan miksi en halua olla tähän aikaan vuodesta täällä.

Muistan miten miten vihaan talvipukemista.

Miten vihaan sitä tuskanhikeä joka valuu pitkin selkään kun lapsia pitää pukea.

Kaupungilla saa riuhtoa vaatteita päälle ja pois sitä mukaan kun käy sisätiloissa.

Otetaan ratikka.

Tuttu märkien vaatteiden, kuran, pissan ja ihmisten haju.

Elämä.

Helsinki.

Vuokrakoti on kolkko.

Ostetaan sinne kukkia, puoliso tekstaa vastaukseksi kommenttiini.

Rakas.

On outoa olla täällä.

Kotona ja samalla muualla.

Koti, sitä tämä kuitenkin myös on.

Suomi.

Aina.

Esikoinen nukahtaa sohvalle.

Minä juon teetä ja katson ikkunasta viereisen talon seinää. Taivas on harmaa ja taustalla soi Kuopuksen pädipelin musiikki.

Olo on maatunut.

Levollinen.

Huomenna herätään jo Pohjois-Karjalasta.

Perhe ympärillä.

Metsän keskellä.

Elämä, sinä järjestyt.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

ps. poikkeukselisesti kuvituksena kännykkäkuvia koska kamera jäi autoon ja haluan tämän tekstin julki ennen ajoa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »