Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Jatkuvan uuden aloittamisen vuosi

29.10.2020

Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon uuteen tottumista, ettei oikeastaan mitään muuta ole voinut tehdä. Yhdestä uudesta asiasta toiseen poukkoamista. Miltä tuntuu hajanaisena lokakuun päivänä, kun syksy antaa viimeisiä merkkejään ennen Suomen hämmentävimmän vuodenajan, pimeyden vuodenajan, alkamista. Ajatusvirtaa sen keskeltä.

“Annu, katso miten keltaisena nuo puut vielä loistavat”, huudahtaa Esikoinen aamulla koulumatakalla. Vinhaa vauhtia eteenpäin polkeva lapsi huomaa saman kuin minä, ruskan tuoman valon tähän vuodenaikaan, jota kaikki kiroavat. Meren yllä aurinko pilkistää pilvien välistä ja värjää veden hetkellisesti vihreäksi harmaan sijaan. Esikoinen hymyilee, minä hymyilen takaisin, aina ei tarvita sanoja.


Arkivapaa. Sellaista minulla ei ole ollut sitten tammikuun. Ei sen jälkeen kun sukelsin takaisin työelämään. Tuntuu vapauttavalta saada pyöräillä takaisin kotiin Esikoisen kouluun viemisen jälkeen ja keittää vielä yhden kupin teetä. Silittää kissoja ja lukea Helsingin Sanomia, vailla kiirettä mihinkään.

Piilaakson vuosina tämä oli tavallisempaa, tavallaan. Kun en ollut päivätyössä vaan tein vain freelancerina sen minkä ikinä ehdinkään tuntina siellä toisena täällä, saatoin päättää istahtaa kahvilaan ystävän kanssa juttulemaan vietyäni ensin lapset kouluun. Sitä aikaa muistelen välillä kaiholla. Ystävän keittiönpöydän ääressä istuttuja hetkiä. Tai niitä hetkiä kun Kuopuksen koulukaverin äiti kutsui kylään koristelemaan halloween pipareita. Tai toisen ystävä-äidin  tavattiin säännöllisesti tiistaiaamuisin kello 8.45-10 läheisessä kahvilassa ja vaihdettiin kuulumisia. Kaipaan ihmisiä, kaipaan ystäviäni. 


Käyn Puolison kanssa elokuvissa. Keskellä päivää. Se tuntuu hassulta. Luksukselta. Erikoiselta. Puolisolla on ollut outo jakso elämässä, työssä, kaikessa. Sekin muuttuu nyt. Hän askeltaa siinä kohti jotain uutta. Tämä koko vuosi on ollut jatkuvaa uutta. Uuden kohtaamista, uuteen tottumista. Uuden etsimistä. Paluumutto, uusi koti, uudet koulut. Minulle uusi työ, ensin yksi sitten toinen. Sitten alkoi korona. Lapset kotiin, me töissä. Kaikki piti ajatella uusiksi. Syksy toi mukanaan Esikoiselle uuden koulun, Kuopukselle uuden ajan esikoulussa ilman Esikoista. Puolisolle ajanjakson, kun piti tehdä päätöksiä työelämässä, haparoida kohti tuntematonta, päästää irti ja tipahtaa lopulta jaloilleen siinäkin. Ja nyt alkaa taas jokin uusi. Puristan hänen kättään elokuvateatterin pimeässä salissa. Siellä  ei meidän lisäksi ole kuin kolme muuta ihmistä.
Kolme muuta ihmistä varastamassa kaksituntista pois arkitodellisuusdesta. Me kaikki ansaitsemme sen välillä.

Aina välillä uuvuttaa.
Kaikki uusi.
Kaiken uuden aloittaminen.
Toisaalta ei ole mitään vanhaakaan täällä Suomessa.
Ei ehtinyt tulla.
Tämä kaikki uusi ja levoton on meidän normaalia.


Elokuvan jälkeen menen vielä kasvohoitoon. Pakotan itseni makaamaan 45 minuuttia hiljaa paikoillaan silmät kiinni.
On outoa ajatella ettei kukaan nyt tarvitse, ettei tarvitse olla tavoitettavissa. Ettei tarvise aina olla läsnä kenellekään.
Joskus voi vain olla hiljaa. Olla itselle olemassa.

Juon vielä kahvilassa kahvin.
Yksin.
Omia ajatuksiani kuunnellen. 


Lauantaina on halloween. En kaivertanut tänä vuonna yhtäkään kurpitsaa. En vaikka perhechatissani sisarukseni ja kälyni niin tekivätkin. En vain löytänyt sitä samaa tunnetta, sitä samaa intoa kuin Amerikan vuosina. Ei täältä löytynyt kurpitsapeltoja joilta hakea kurpitsat. Ei ole silmänkantamattoomiiin ulottuvia oransseja palleroita sinisen taivaan alla mustien korppien liitäessä niiden yllä.


Eikä ole karkki tai kepponen kierrosta. Lapsille se on surullista. Eivät täysin ymmärrä miksi ei ole. Illalla Esikoinen kysyy voidaanko juhlia halloweenia kotona, kissojen kanssa? Hymähdän hänelle ja sanon että toki voidaan. Kuopus kysyy mitä suomalaiset sitten juhlivat jos eivät juhli halloweenia. Kerron pyhäinmiesten päivästä, kuolleiden muistopäivästä. Lapsi ilahtuu ja toteaa sen olevan sama kuin Meksikossa. Sielläkin juhlitaan kuolleita. Tanssitaan kaduilla ja iloitaan heistä. Mekin voisimme tehdä niin. Lapset alkavat luetella kuolleita ihmisiä, joita he haluaisivat juhlia. Onneksi lista on lyhyt. Sanon, että voimme sytyttää heille kynttilän. Ystävälle, isoisopapalle ja niile, jotka minä ja Puoliso olemme joutuneet hautaamaan.

Ilta saapuu varhain. Tai ei ilta, pimeys. Mutta se on vielä lämmintä pimeyttä. Hidasta, sellaista joka syleilee, muttei nipistä poskia samalla. Vielä se ei muserra, ei niin kauan kuin puissa on lehtiä ja taivaalla pilkahtaa edes aurinko. Myöhemin sekin aika tulee. Kun kynttiöitä pitää sytyttää karkottamaan se painavin pimeys. Kun sauna täytyy lämmittää useammin kuin kerran viikossa ja kirkasvalolamppu paahtaa keittiössä koko päivän.


Tänään ostetaan kuitenkin irtokarkkeja kaupasta, viimeksi näin tehtiin keväällä. Nyt annan luvan. Koska jotain muistoja Halloweenista täytyy kantaa mukana. Muistoja eletystä elämästä, muistoja paikasta, jota Kuopus on kutsunut lähes koko elämänsä kodikseen.
Olkoon se sitten irtokarkkeja pyhäinmiesten päivänä ja halloween juhlat kissoille.
Ehkä jonakin päivän minä taas koristelen piparkakkuja oranssillä värillä kuten amerikkalainen ystäväni opetti. Ehkä jonain päivänä kaiverran taas kurpitsoista meksikolaisia naamareita.

Tässäkin aika näyttää. Aika näyttää mistä tulee meidän uusi normaali. Mistä rakentuu tämä meidän kolmas kulttuurimme, johon lapsemme lopulta kasvavat. Haluan uskoa, että jonain päivänä uudet asiat ovat pienempiä, eivät näin suuresti arkeamme ravistuttavia. Haluan uskoa, että jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa me saamme muistella paluumuuton vuottamme, joka osui keskelle koronaelämää ja naurahdella sen absurdille tilannetajulle. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Jatkuvan uuden aloittamisen vuosi”

  1. Pirkko Korpela sanoo:

    Annuska, voi voi kuinka surumielinen postaus!
    Reippaasti uusia kokemuksia kohti. Ei taida olla hyvä jatkuvasti vertailla uutta ja entistä. Nyt olet tässä ja päätöksesi tehnyt, embrace it! Se, että aina vain ajattelee “olisinpa siellä”, “muuttaisinko sinne ja sinne”, vertailu yleensä voi viedä pohjan pois nykyhetken kokemisesta, you are not fully present. Lapset sopeutuvat ja he ovat ok rakastavassa kodissa oli se missä vain. Kaiho mieli on parasta minusta pitää itsellään – ja ehkä niin teetkin, purat sitä tänne, et näytä lapsille. Olen itse käynyt samanlaisen multi culture/country prosessin läpi nuorten lasten kanssa. Heistä, nyt aikuisina, se oli rikkaus ja avartavaa. Koronastakin toivotaan!

    1. Annuska sanoo:

      Hei Pirkko,

      Kiitos kommentistasi.
      Tarkoitat varmasti vain hyvää sanoillasi ja otan ne sellaisena.
      Haluan kuitenkin avata paria kohtaa, jottei tilanteesta jäisi väärinkäsitystä.
      Olen Puolisoni kanssa elänyt vuodesta 2005 asti elämää, jossa olemme olleet enemmän tai vähemmän kiertolaisina tällä maapallolla.
      Vuodet 2016+2019 kutsuimme Amerikkaa kodiksemme.
      Kuopuksemme oli 1v ja Esikoisemme 3v kun lähdimme Amerikkaan, he olivat 5 ja 7 kun palasimme Suomeen. Heille Suomi on ollut kotimaa vasta hyvin, hyvin vähän aikaa kun sitä vertaa heidän elämäänsä.

      Minä ja Puoliso olemme palanneet Suomeen useamman kerran. Ja aina taas lähteneet. Tällä kertaa ajattelimme jäädä. Olemme ERITTÄIN tietoisia, että tämä on prosessi joka vie aikaa. Päällimmäisenä tunteena ja varmasti myös vallitsevana tunteena tällä hetkellä on tyytyväisyys ja onni olla Suomessa, tässä ja nyt. On kuitenkin päiviä, kuten meillä kaikilla kun tämä kaikki uusi, (koronan vaikeuttama) arki ilman tuttuja ihmisiä ja entistä ystäväpiiriä on raskas. On päiviä kun ikävä runtelee sisintä ja sen tunnustaminen ja läpi eläminen on yhtä paljon hetkessä elämistä kuin iloitseminen siitä, että kaupasta saa ruisleipää ja lapsi voi leikkiä itsenäisesti pihalla.
      Itse en usko siihen että lapsilta tulisi salata tunteitaan. Joten en ole niin tehnyt. Meillä eletään onnellista ja perustyytyväistä arkea. Mutta lapsilla on lupa olla ikävä ajoittain takaisin entiseen elämään samoin kuin myös minulla on lupa siihen. Ja sen saa sanoa myös ääneen.
      Olen itse muuttanut lapsena pois synnyinmaastani, olen kasvanut kahden kulttuurin välissä ja jos näistä tunteista ei olisi koskaan saanut kotonani puhua tai jos vanhempani eivät olisi avoimesti myös ajoittain kertoneet omia kipupisteitään ja ikävän tunteitaan uskon, että minusta olisi kasvanut vähemmän avarakatseinen aikuinen. Joten olen heille kiittollinen ja haluan tarjota saman avaruuden ja avoimuuden tunteiden ilmaisussa myös omille lapsilleni.

      Elämä voittaa, lähes aina. Sen me tiedämme 🙂
      Ja marraskuussakin aurinko paistaa.
      -Annuska

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »