One glass of milk, please

Jatkuvan uuden aloittamisen vuosi

Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon uuteen tottumista, ettei oikeastaan mitään muuta ole voinut tehdä. Yhdestä uudesta asiasta toiseen poukkoamista. Miltä tuntuu hajanaisena lokakuun päivänä, kun syksy antaa viimeisiä merkkejään ennen Suomen hämmentävimmän vuodenajan, pimeyden vuodenajan, alkamista. Ajatusvirtaa sen keskeltä.

Julkaistu 29.10.2020

“Annu, katso miten keltaisena nuo puut vielä loistavat”, huudahtaa Esikoinen aamulla koulumatakalla. Vinhaa vauhtia eteenpäin polkeva lapsi huomaa saman kuin minä, ruskan tuoman valon tähän vuodenaikaan, jota kaikki kiroavat. Meren yllä aurinko pilkistää pilvien välistä ja värjää veden hetkellisesti vihreäksi harmaan sijaan. Esikoinen hymyilee, minä hymyilen takaisin, aina ei tarvita sanoja.

Arkivapaa. Sellaista minulla ei ole ollut sitten tammikuun. Ei sen jälkeen kun sukelsin takaisin työelämään. Tuntuu vapauttavalta saada pyöräillä takaisin kotiin Esikoisen kouluun viemisen jälkeen ja keittää vielä yhden kupin teetä. Silittää kissoja ja lukea Helsingin Sanomia, vailla kiirettä mihinkään.

Piilaakson vuosina tämä oli tavallisempaa, tavallaan. Kun en ollut päivätyössä vaan tein vain freelancerina sen minkä ikinä ehdinkään tuntina siellä toisena täällä, saatoin päättää istahtaa kahvilaan ystävän kanssa juttulemaan vietyäni ensin lapset kouluun. Sitä aikaa muistelen välillä kaiholla. Ystävän keittiönpöydän ääressä istuttuja hetkiä. Tai niitä hetkiä kun Kuopuksen koulukaverin äiti kutsui kylään koristelemaan halloween pipareita. Tai toisen ystävä-äidin tavattiin säännöllisesti tiistaiaamuisin kello 8.45-10 läheisessä kahvilassa ja vaihdettiin kuulumisia. Kaipaan ihmisiä, kaipaan ystäviäni.

Käyn Puolison kanssa elokuvissa. Keskellä päivää. Se tuntuu hassulta. Luksukselta. Erikoiselta. Puolisolla on ollut outo jakso elämässä, työssä, kaikessa. Sekin muuttuu nyt. Hän askeltaa siinä kohti jotain uutta. Tämä koko vuosi on ollut jatkuvaa uutta. Uuden kohtaamista, uuteen tottumista. Uuden etsimistä. Paluumutto, uusi koti, uudet koulut. Minulle uusi työ, ensin yksi sitten toinen. Sitten alkoi korona. Lapset kotiin, me töissä. Kaikki piti ajatella uusiksi. Syksy toi mukanaan Esikoiselle uuden koulun, Kuopukselle uuden ajan esikoulussa ilman Esikoista. Puolisolle ajanjakson, kun piti tehdä päätöksiä työelämässä, haparoida kohti tuntematonta, päästää irti ja tipahtaa lopulta jaloilleen siinäkin. Ja nyt alkaa taas jokin uusi. Puristan hänen kättään elokuvateatterin pimeässä salissa. Siellä ei meidän lisäksi ole kuin kolme muuta ihmistä.
Kolme muuta ihmistä varastamassa kaksituntista pois arkitodellisuusdesta. Me kaikki ansaitsemme sen välillä.

Aina välillä uuvuttaa.
Kaikki uusi.
Kaiken uuden aloittaminen.
Toisaalta ei ole mitään vanhaakaan täällä Suomessa.
Ei ehtinyt tulla.
Tämä kaikki uusi ja levoton on meidän normaalia.

Elokuvan jälkeen menen vielä kasvohoitoon. Pakotan itseni makaamaan 45 minuuttia hiljaa paikoillaan silmät kiinni.
On outoa ajatella ettei kukaan nyt tarvitse, ettei tarvitse olla tavoitettavissa. Ettei tarvise aina olla läsnä kenellekään.
Joskus voi vain olla hiljaa. Olla itselle olemassa.

Juon vielä kahvilassa kahvin.
Yksin.
Omia ajatuksiani kuunnellen.

Lauantaina on halloween. En kaivertanut tänä vuonna yhtäkään kurpitsaa. En vaikka perhechatissani sisarukseni ja kälyni niin tekivätkin. En vain löytänyt sitä samaa tunnetta, sitä samaa intoa kuin Amerikan vuosina. Ei täältä löytynyt kurpitsapeltoja joilta hakea kurpitsat. Ei ole silmänkantamattoomiiin ulottuvia oransseja palleroita sinisen taivaan alla mustien korppien liitäessä niiden yllä.

Eikä ole karkki tai kepponen kierrosta. Lapsille se on surullista. Eivät täysin ymmärrä miksi ei ole. Illalla Esikoinen kysyy voidaanko juhlia halloweenia kotona, kissojen kanssa? Hymähdän hänelle ja sanon että toki voidaan. Kuopus kysyy mitä suomalaiset sitten juhlivat jos eivät juhli halloweenia. Kerron pyhäinmiesten päivästä, kuolleiden muistopäivästä. Lapsi ilahtuu ja toteaa sen olevan sama kuin Meksikossa. Sielläkin juhlitaan kuolleita. Tanssitaan kaduilla ja iloitaan heistä. Mekin voisimme tehdä niin. Lapset alkavat luetella kuolleita ihmisiä, joita he haluaisivat juhlia. Onneksi lista on lyhyt. Sanon, että voimme sytyttää heille kynttilän. Ystävälle, isoisopapalle ja niile, jotka minä ja Puoliso olemme joutuneet hautaamaan.

Ilta saapuu varhain. Tai ei ilta, pimeys. Mutta se on vielä lämmintä pimeyttä. Hidasta, sellaista joka syleilee, muttei nipistä poskia samalla. Vielä se ei muserra, ei niin kauan kuin puissa on lehtiä ja taivaalla pilkahtaa edes aurinko. Myöhemin sekin aika tulee. Kun kynttiöitä pitää sytyttää karkottamaan se painavin pimeys. Kun sauna täytyy lämmittää useammin kuin kerran viikossa ja kirkasvalolamppu paahtaa keittiössä koko päivän.

Tänään ostetaan kuitenkin irtokarkkeja kaupasta, viimeksi näin tehtiin keväällä. Nyt annan luvan. Koska jotain muistoja Halloweenista täytyy kantaa mukana. Muistoja eletystä elämästä, muistoja paikasta, jota Kuopus on kutsunut lähes koko elämänsä kodikseen.
Olkoon se sitten irtokarkkeja pyhäinmiesten päivänä ja halloween juhlat kissoille.
Ehkä jonakin päivän minä taas koristelen piparkakkuja oranssillä värillä kuten amerikkalainen ystäväni opetti. Ehkä jonain päivänä kaiverran taas kurpitsoista meksikolaisia naamareita.

Tässäkin aika näyttää. Aika näyttää mistä tulee meidän uusi normaali. Mistä rakentuu tämä meidän kolmas kulttuurimme, johon lapsemme lopulta kasvavat. Haluan uskoa, että jonain päivänä uudet asiat ovat pienempiä, eivät näin suuresti arkeamme ravistuttavia. Haluan uskoa, että jonain päivänä kaukana tulevaisuudessa me saamme muistella paluumuuton vuottamme, joka osui keskelle koronaelämää ja naurahdella sen absurdille tilannetajulle.