Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ihanan kamala Ruutuaika

18.12.2018

 

“Annu, saadaanko katsoa jotain”   “Annu saadaanko pelata tänään??”  “Onko jo peliaika”  “Joko me saadaan pelata?”
Kuvitelkaa nämä lauseet sanottuna sellaisella venyvän valittavalla äänensävyllä. Sellaisella joka saa hermot venähtämään saman tein kymmenen metriä pitkäksi ja todella hauraaksi. Oli aika kun jouduin kuuntelemaan yllä mainittuja lauseita päivittäin ja laskemaan sataan etten hermostuisi.

Ruutuaika, tämä nykyajan kuuma peruna josta jaksetaan vääntää ja päteä suuntaan ja toiseen lähes loputtomiin.
Joten sotkempa minäkin nyt sitten lusikkani tähän soppaan ja kerron miten ruutuaika meillä toimii tai on toimimatta.

Meillä on käyty läpi aika monta erilaista vaihetta suhteessa siihen kuinka paljon ja kuinka usein ja missä tilanteissa lapset saavat katsoa tietokoneelta lastenohjelmia/pelata pelejä padilla/puhelimilla/konsolilla.
Kun lapset olivat pienempiä eivätkä vielä käyneet koulussa ja kerhossa täällä Piilaaksossa, oli minulla tapana laittaa heille pikkukakkonen pyörimään lasten areenasta iltapäivisin klo 17-18. Se oli heidän päivittäinen rutiininsa sillä aikaa kun minä tein iltaruokaa. Tämän lisäksi he saivat ajoittain pelata myös päivällä hetken aikaa padeilla/puhelimilla pelejä, jotka Puoliso oli heille niihin valinnut ja ladannut.
Kun tilanne oli esimerkiksi se, että Kuopus nukkui vielä päiväunia mutta Esikoinen ei enää, pelaili Esikoinen usein juuri päiväuniaikaan jonkun aikaa puhelimella/padilla pelejä.
Tähän aikaan lapsilla oli siis ajoittain paljonkin ruutuaikaa, vaikka toki pysyimme suurinpiirtein ruutuaikasuositusten aikarajoissa, joihin usein vedotaan.

Oikeutin tämän määrän ruutuaikaa silloin lapsille ja itselleni koska vietin heidän kanssaan joka hetken klo. 06-20 välillä. Seitsemänä päivänä viikossa.
Lasten ruutuaika oli myös minun hengähdystaukoni.
Ja minä tarvitsin sitä, todella paljon.
On sanottu, että vanhemman tulisi olla lapsen kanssa keskeytyksettömässä vuorovaikutuksessa ruutuaikaa vastaava aika. Tämä toteutui moninkertaisesti tuona aikana.
Siksi koin meidän olevan ns. Turvallisilla vesillä heidän kanssaan.

Kun olimme Suomessa ja lapset kävivät 3 aamuna viikossa leikkipuiston tarjoamassa kerhossa, saivat he katsoa aamuisin pikkukakkosta tvstä. Tämä ei ole ollut minulle koskaan kovin miellyttävä asia, johtunee todennäköisesti siitä etten itse lapsena koskaan katsonut tv:tä aamuisin ja koen sen edelleen nyt aikuisena vähän outona asiana. Puolisolle tämä on paljon mutkattomampi juttu. Ja kun hän lukee puhelinta aamupalapöydässä oli tuolloin hankala kieltää lapsiltakaan pikkukakkosta aamuisin.
Joten sen Suomisyksyn aikana he siis katsoivat aamuisin ennen kerhoon lähtöä myös pikkukakkosen.
Lisäksi he katsoivat silloin tällöin iltaisin tai vastaavasti pelailivat pelilaitteilla.
Se ei kuitenkaan toistunut joka päivä, koska emme olleet läheskään joka iltapäivä kotona ennen kuin vasta illallisaikaan.

Palattuamme Piilaaksoon viime keväänä ja kesänä ruutuaika oli perheessämme ehkä epämääräisin ja epäkäytännöllisin koko aikana kun meillä on ollut lapsia.
Koska meillä ei varsinaisesti ollut mitään pakkoa olla yhtään missään aamuisin saivat lapset usein katsoa aamuisin lastenohjelmia. Tein huomion, että Netfilixin ohjelmat tekivät lapsista levottomampia ja he riitelivät usein niitä katsoessaan siitä kuka saa valita seuraavan ohjelman, kun taas lasten areenan ohjelmat eivät aiheuttaneet tätä reaktioita. Yle areena kuitenkin päätti jossain vaiheessa tiukentaa käytäntöjään ja pikkukakkonen lakkasi toimimasta vpn ylitse useammaksi kuukaudeksi. (Nykyään taas toimii) Joten olimme tavallaan jumissa Netflixin ärtymystä herättävien ohjelmien kanssa.
Reissasin keväällä lasten kanssa paljon rannoille ja metsiin retkeilemään ja kuvaamaan,  turhankin helposti iskin heille tunnin tai ylitse kestäville matkoille käteen puhelimet/padit jotta he eivät riitelisi ja huutaisi takapenkillä tylsistymistään.

Ja iltapäivisin kaipasin edelleen sitä hetkeä, että saisin tehdä rauhassa ruuan ilman, että joudun setvimään lasten riitoja tai että jompi kumpi roikkuuisi jaloissani, joten jos he eivät olleet kuluttaneet päivän pelihetkeään jo autossa aamupäivällä, annoin heidän pelata usein iltapäivisin (koska pikkukakkonen ei toiminut ja netflixiä en suostunut toistamiseen päivän aikana tarjoamaan).
Kesällä Puoliso osti x-boxin, joka laajensi lasten pelirepertuaarit konsolipeleihin.
Hetken aikaa menimme siis kombolla jolloin lapset katsoivat aamuisin lastenohjelmia ja pelasivat iltapäivisin puhelimilla tai konsolilla.
Tämä toistui lähes päivittäin.

Ainoa lieventävä asianhaara tässä ajassa oli se, että lapset katsoivat ruutua kerralla maksimissaan tunnin. Yleensä noin 45minuuttia. Vaikka toki myönnän, ylittyi se järkevä raja tuon muutaman kuukauden aikana silti mielestäni turhan usein.
Tunnin maksimijaksossa on helppo pysyä, koska Esikoinen on migreenikkölapsi. Hän on itse kokenut mikä seuraus sillä on jos hän pelaa yli tunnin tai katsoo ohjelmia ylitse tunnin. Varsinkin pelaamisesta hän saa päänsäryn joka pahimmillaan äityy migreenikohtaukseksi.

Miksi sitten tämä katsomisen määrä ei ollut meille millään tavalla sopiva pitkällä aikavälillä?
Koska lapset alkoivat oireilla ja ruutuajasta tuli liian suuri keskustelunaihe minun mielestäni.
Ei ollut vaikea huomata, että lapset olivat niin aamuina kun he saivat katsoa netflixiä huomattavasti kiremäpiä kuin muina aamuina.
Usein jouduimme sanomaan tiukasti siitä, että ohjelmat tulee laittaa pois. Ja silti tuli raivonpuuskia ja kiukkukohtauksia.

Tämän lisäksi heidän keskinäinen kommunikaationsa oli katsomisaamuina usein fyysistä ja päätyi usein riitelyyn ja huutamiseen.
Häiritsevintä minulle oli kuitenkin se miten varsinkin konsolipelaaminen hiipi arkeen liian vahvasti. Koska heillä oli lupa pelata iltapäivisin sen 30-45minuuttia, alkoi pelaamisen perään kysely jo heti aamulla.
“Koska saa pelata?” Oli kysymys jo heti aamupalan jälkeen.  Ja sitä samaa kysymystä jankattiin jatkuvalla syötöllä kotona ollessa.
Jos olimme poissa kotoa, pelit ja kaikki muukin ruutuaika unohtui, mutta heti jos yritin viettää aikaa kotiympyryöissä alkoi armoton peliajan kärttäminen.
Siedin tätä aikani, koska kuvittelin (erheellisesti) että jos luovun siitä niin silloin se tarkoittaa minulle myös luopumista siitä lyhyestä hetkestä omaa aikaa jonka sain lasten pelatessa.

Kun lapset eivät enää nuku päiväunia, oli oma aikani käytönnössä olematonta. Olin aamusta iltaan vain ja ainoastaan lasten kanssa, tein heille ruokaa, askartelin, vein retkille, leikin ja luin. Siinä sivussa yritin vähän tehdä töitä mutta käytönnössä koin että jouduin kuitenkin pitämään jatkuvasti heitä silmällä ja en hetkeksikään voinut keskittyä omaan tekemiseeni. 

Jossain vaiheessa minulla tuli kuitenkin raja vastaan.
Kun Esikoinen aloitti koulun ja Kuopus kerhon aloin huomata, että he eivät saa tarpeeksi leikkiaikaa. Aikaa ei tuntunut jäävän myöskään askartelulle eikä lukemiselle. Koin että niinä päivinä kun tulimme suoraan Esikoisen koulun jälkeen kotiin tunnit valuivat siihen että lapset tuijottivat kelloa ja odottivat sen lyövän viisi. Mitään järkevää he eivät malttaneet aloittaa koska ajatukset olivat jo niin intensiivisesti tulevassa peliajassa.

Tässä vaiheessa minä vihelsin pelin poikki.
Eräänä päivänä minä istutin lapset välipalapöydän ääreen ja sanoin että meidän pitää keksiä nyt hyvät ja toimivat säännöt pelaamiselle.
Kysyin huomaavatko he itse kuinka pelaaminen hallitsee nyt aivan liikaa meidän iltapäiviämme.
Me sovimme yhdessä että he saavat pelata 2 iltapäivänä viikossa ja sen lisäksi mahdollisuuksien mukaan jompanakumpana viikonlopun päivänä.
Emme sopineet mitkä päivät ovat pelipäviä vaan sovimme että katsomme ne aina tilanteen mukaan.

Homma toimi kuin taikaisku.
Peliajan perään kyseleminen loppui kuin seinään.
Enää ei kärtetty pelaamista, lapset alkoivat leikkiä keskenään ja saimme päiviin yht’ äkkiä enemmän tunteja tehdä kaikkia niitä asioita jotka olivat aikaisemmin jääneet tekemättä.
Enää ei ollut yhtä vaikeaa löytää rakoa jolloin tehdä Esikoisen läksyjä, ei ollut enää vaikeaa löytää rakoja askarrella ja kirjastoon ja lukemaankin ehdimme taas kuten ennen. Oikeasti peliajan rajoittaminen toimi meillä paremmin kuin olin koskaan edes ajatellut sen voivan toimia.
Myös lasten välinen kommunikaatio parani ja moni turha raivonpuuska jäi saamatta.
Edes autossa lapset eivät enää pyydä pelilaitteita vaan lukevat aivan tyytyväisenä aku ankkoja tai muita kirjoja tai kuuntelevat musiikka ja katselevat ikkunasta ulos.
Edelleen joudumme ajoittain sanomaan tiukasti peliajan päättymisestä, mutta koen senkin helpottaneen sen jälkeen kun pelipäiviä on enää 2-3 viikossa.

Saimme siis ratkaistua iltapäivien ruutuaika ongelmat helpommin kuin olin kuvitellutkaan.
Entäs sitten se aamuinen lastenohjelmien katsominen?

Vielä jonkin aikaa senkin jälkeen kun olin jo rajoittanut lasten pelaamista iltapäivisin annoin heidän kuitenkin katsoa aamuisin vielä pikkukakkosta (joka toimi taas).
Kuitenkin yhä useampana aamuna piti lapsia muistuttaa sata kertaa pukemisesta ja aamupalan syömisestä, ja yhä useampana aamuna jouduin keskeyttämään aamupalanlaiton ja lounasreppujen pakkaamisen siihen että menin selvittämään lasten karjumiseksi yltynyttä kiistaa siitä mitä ohjelmaa he katsovat.
Jossain vaiheessa kuulin itseni toteavan heille useampana aamuna, ettei tämä homma nyt vain oikein enää toimi. “Te vain tappelette näistä ohjelmista ja sitten kaikilla on paha mieli. Ei näissä aamuissa ole mitään tolkkua.”
En kuitenkaan jostain syystä saanut itsestäni irti sitä tarmokkuutta, että olisin laittanut ohjelmat täysin pois. Asiaan vaikutti myös se, että rehellisyyden nimissä, Puolisosta ei ollut tässä asiassa mitään apua. Hän on aamuisin niin uninen ja kyvytön ottamaan vastaan mitään, ettei hän nähnyt syytä poistaa lapsilta sitä viihdykettä joka antoi hänelle mahdollisuuden olla rauhassa.

Tämä onglema kuitenkin ratkesi lopulta täysin odottamattomalla tavalla kuin itsestään.
Lapset vain lakkasivat katsomasta ohjelmia.
He yksinkertaisesti lakkasivat kysymästä aamuisin saavatko he katsoa jotain ja minä en tarjonnut heille sitä vaihtoehtona kun he eivät kerta sitä itse pyytäneetkään.
He alkoivat lukea, jutella minun kanssani keittiössä, leikkiä keskenään.
Ja nyt jos he silloin tällöin sivulauseessa mainitsevat että voisikohan katsoa, totean vain että ei me katsota aamuisin mitään. Piste.
Asiasta ei ole tarvinnut riidellä eikä keskustella sen enempää.
Ihmeellistä, eikö?

Ja voi kyllä, kyllä minä joskus kaipaan niitä aamuja kun lapset vain katsoivat jotain piirrettyä ja minä sain tehdä kaikki aamutoimet rauhassa. Nyt minulla on huonoina aamuina kaksi riitelevää lasta jotka ovat kokoajan toistensa kimpussa.
Mutta hyvinä aamuina, silloin minulla on kaksi lasta jotka pukevat heti herättyään, auttavat minua aamupalan laitossa, syövät ja sen jälkeen leikkivät vielä hetken tyytyväisenä keskenään.
Aamuihin on tullut erilainen sävy.
Kiireisiä, välillä riitaisiakin, ne ovat edelleen, mutta eri tavoin. Koen että lasten päivä alkaa paljon paremmin kun he eivät heti aamusta tuijota ruutua ja anna sen tuomien ärsykkeiden hiertää unisia hermojaan.

Olemme siis nyt muutaman mutkan kautta päätyneet tilanteeseen joka on minun mielestäni oikeasti ihan ok.
Lapset saavat pelata 2-3 kertaa viikossa maksimmissaan tunnin verran. Sen lisäksi he saavat silloin tällöin katsella viikonloppuisin lastenohjelmia tai elokuvan.
Jos heidän viikkottainen ruutuaikansa jaetaan päiviin jää se reilusti alle tuntiin.

Itse ajattlen ruutuajasta, että mitä vähemmän sen parempi, tavallaan.
Puolisolla on tähän huomattavasti rennompi suhtautumistapa. Luulen, että se osittain johtuu kasvatuksestamme, minä kasvoin hyvin rajoitetun tv katsomisen ja tietokonepelaamisen mallissa, Puoliso taasen on kasvanut pitkälti siten että on saanut katsoa mitä haluaa ja kuinka paljon vain haluaa. Hän antaa lapsille helpommin periksi jos on itsekseen heidän kanssaan ja antaa heidän pelata/katsoa tvtä.
Minä olen se tiukkapipo tässä, sen myönnän.

Toisaalta, täytyy myös muistaa että meistä kahdesta Puoliso on se joka jaksaa todellakin kiinnostua lasten pelaamisesta. Hän on se joka pelaa yhdessä heidän kanssaan, auttaa vaikeiden kohtien ylitse, lukee ja arvioi erilaisia pelejä mitkä voisivat sopia lapsille.
Minä tiedän, että minun pitäisi olla kiinnostunut, mutta minua ei vain kiinnosta yhtään.
Puoliso on myös meistä se, joka jaksaa katsoa lasten kanssa ne minun mielestä tylsääkin tylsemmät lasten elokuvat. Minä olen se joka keksii 15min jälkeen jonkun tekosyyn poistua tai sitten selaan kyllästyneenä puhelinta samalla kun Shrek pyörii televisiosta.

Näin ruutuaika on elänyt meidän perheessämme, uskon sen elävän jatkossakin vielä monen monta kertaa.
Uskon ehkä eniten nimenomaan siihen, että tällaiset asiat eivät ole sääntöjä joita voi kirjata johonkin kirjaan ja kaikki noudattavat samoja.
Ihmiset, lapset, reagoivat eri tavoin ruutuaikaan, jotkut eivät saa mitään käytösoireita vaikka he tuijoittaisivat tvtä 5 tuntia, toiset taas ovat kuten meidän lapset ja alkavat oireilemaan kun tietty aika ylityyy.
Joissain perheissä vuorovaikutsta ja yhteistä aikaa on niin paljon, että päivittäinen pikkukakkonen ei häiritse tätä lainkaan eikä se johda siihen että lapset oirehtisivat käytöksellään.
Joissain perheissä ehkä taas harrastetaan niin paljon että ruutuaikaa ei oikeastaan ole ikinä muulloin kuin lomilla.
Jokainen löytää omat tapansa.
Kunhan ne löydetään lasta tarkkaillen, huomoiden hänen tarpeensa, oireensa ja käytöksensä. Harvemmin argressiivisuus laantuu sillä että tarjotaan lisää tietokonepelejä, tai läheisyydenkaipuu vähenee ryhmä hauta katselemalla.

Nykyään ei enää kuulu kitinää siitä koska saa pelata, tai joko saa pelata tai katsoa.
Välillä lapset saattavat kysäistä saako tänään pelata, jos vastaus on että joo voitte jos haluatte, ottavat he tiedon ilolla vastaan. Jos taas totean, että tänään ei onnistu syystä x, tyytyvät he siihen mukisematta ja jatkavat muita leikkejään eikä asiaan enää palata sinä päivänä.
Joskus se ratkaisu on se epäloogisimmalta tuntuva.
Ja joskus saa taputtaa itseään olkapäälle kun uskaltaa ottaa sen askeleen tehdäkseen sen.
Niin minä teen tässä asiassa.
Tapu tapu, Annu, tämän sinä hoidit hyvin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »