Ihan kohta lennetään
Aurinko paistaa, viileä tuuli saa kädet kohmeeseen mutta ne sulavat heti kun seisahtuu hetkeksi aurinkoon.
Ilma täyttyy lintujen laulusta ja sisiliskot tulevat koloistaan esiin lämmittelemään.
Kaliforniassa alkaa nyt kevät. Jokainen päivä on edellistä lämpimämpi. Puiden ja pensaiden kukat aukeavat kilpaa ja ruho loistaa lähes liiankin vihreänä kukkuloilla.
Kymmenen tuntia lähtöön. Kävelemme pitkin japanilaisen puutarhan pieniä polkuja. Esikoinen juoksentelee katsomassa vesiputousta. Lammen vesi on sateista sameaa. Karppeja on vaikea nähdä. Kilpikonna on kuitenkin tullut lämmitelemään aurinkoon.
Ystäväni lempeästi komensi meidät tänne. Pyysi viettämään aamua kanssaan. Hengittämään. Olemaan hetken rauhassa ja hiljaa.
Tämä on paras tapa lähteä. Silloin kun lähtö ei ole itsestään kiinni. Juuri nyt jos saisin päättää en haluaisi täältä pois. En haluaisi kylmään talveen juuri kun kevät on alkanut.
Meillä oli lennot Suomeen toukokuulle. Olin asennoitunut siihen.
Vaikka tiedänkin että hyvä tästäkin tulee.
Lunta.
Omat ihmiset.
Perhe.
Mutta kaikki tämä stressi joka on edeltänyt tätä lähtöä. Tämä säädön määrä. Kehoni on ylikireä ja mieleni harhailee. Haluaisin olla se joka osaa olla zen, joka pysyy rauhallisena vaikka lapset kimpoilevatkin ympärillä malttamattomuudessaan.
En ole. Kun stressaan, nukun huonosti, herään aikaisin.
Olen juossut stressiä pois.
Pitkiä lenkkejä. Pitkiä askeleita. Silloin koen hallitsevani tilannetta.
Kun hengitys kulkee, jalat vievät eteenpäin ja hiki virtaa selkärankaa pitkin.
Silloin ajatukset selkeytyvät.
Olen ajatellut että tämä on oppimisen paikka. Että oppisin tekemään nopeampia muutoksia. Hengittämään siinä välissä. Koska ei se maailma näihin kaadu. Ei koskaan.
Hetkeksi elämä menee vähän sekaisin.
Entäs sitten.
Niin se on mennyt ennenkin.
Siivottiin koti. Tyhjennettiin kaapit. Viikko on syöty lähes vain sitä mitä kaapeista löytyy.
Lapset ovat sotkeneet sitä mukaan kuin me aikuiset olemme siivonneet.
Olen ollut kireä ja äreä.
Iltaisin olen halannut ja luvannut että huomenna en ole. Silti olen ollut.
Lapset pitävät jalat kiinni maassa.
Ajatukset arjessa.
Kohta pakataan ne viimeisetkin laukut, syödään ja sitten tulee kyyti kentälle.
Suomi, suomen talvi, ystävät, perhe, nauru ja rakkaus, täältä me tulemme.
Jetlag ja äreys, te voitte jäädä tänne viikunapuun alle lomailemaan.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
