Hetkiä menneeltä viikonlopulta

Julkaistu 2.5.2017

Istumme aamupalapöydässä. Unisina, vähän hiljaisina. Puoliso selaa puhelintaan, ajatukset ehkä jo töissä. Minä tuijotan teekuppiini ja pohdin mitä tekisimme tänään.

Kuopus pyörittelee voisilmää puuronsa päällä ja yrittää saada lusikalleen mahdollisimmna paljon voita puuron sijaan.

Esikoinen lusikoi omaa aamupalaansa ja miettii jotain hyvin keskittyneesti.

Lapset keskustelevat jotain omaa juttuaan ja minä ja Puoliso olemme hiljaa omissa ajatuksissamme.

“Aikuiset eivät itke” Esikoisen lause karistaa poissaolon ja unisuuden sekunin sadasosassa minun ja Puolison silmistä. Meidän molempien katseet nousevat samantein katsomaan Esikoista, sitten toisiamme. Me avaamme suumme samaan aikaan “Kyllä aikuisetkin itkevät. Kaikki saavat itkeä. Kaikilla on aina lupa itkeä”.

Lapsi hiljenee ja katsoo meitä hetken aikaa.

Me katsomme nelivuotiasta Esikoistamme ja minun sisuskalujani vääntää. Katson vielä kerran Esikoista silmiin ja kerron hänelle vielä kerran että kaikilla on AINA lupa itkeä.

Esikoinen nyökkää. Katsoo Kuopusta ja repeää nauruun.

Hetki on ohitse.

****************

Vappuaatto.

Harmaata. Ankeaa.

Lapsilla aina vastaus kaikkeen on Ei!

Takana aamu ulkona, yhdet juhlat jossa molemmat lapset lähinnä kitisivät. Edessä toiset juhlat.

Minä olen väsynyt. Minun pinnani on kireällä. En jaksaisi, en mitään.

Kaikkein vähiten mitään venkslaamista.

Mutta juuri sitä lähtö on. Ei, ei, ei! huutoa. Lasten kiukkuamista.

Tyhjennetään välissä jo kerran pakatut laukut, ei lähdetä mihinkään, jäädään kotiin. Ei jakseta ei tästä tule mitään.

Pakataan laukut uudestaan, rauhoitutaan. Lähdetään nyt, ystävät odottavat. Se tuttu puutalo, sen keittiö. ystävien nauru.

Syödään, puhutaan. Annetaan harmin valua lattialankkujen välistä pois. Iltapäivä taittuu iltaan. Lapset eivät kitise eivät tappele.

Keittiö täyttyy auringosta. Kello on yhdeksän illalla ja aurinko värjää tilan keltaiseksi.

Valo.

Katselen ystäviäni. Katselen lapsiani ystävän sylissä.

Tunnen suunnatonta kiitollisuutta.

Tästä kaikesta.

Elämästä.

Näistä ihmisistä.

Siitä että juuri nyt saan istua tämän niin tutun keitttiönpöydän äärellä, kuunnella näitä niin tuttuja ääniä. Antaa huonon viikon valua minusta pois, haihtua vaaleanpunaiseksi värjätyneelle taivaalle.

Tunnen kiitollisuutta luvasta Olla minä.

************************

Vappupäivä.

Päivä on valunut eteenpäin aurinkoisella lempeydellä.

Olemme päätyneet puiston, kodin ja toisen puiston kautta ystävien keittiöön syömään kalakeittoa.

Lapset leikkivät keskenään.

Ulkona kirkuvat lokit

Ystävät puhuvat elämästä.

Me hymyilemme.

Katselen Puolison sivuprofiilia.

Minun taisteluparini.

Minun toverini.

Ilman häntä tässä kaikessa olisi niin kovin vähän järkeä.

Esikoinen laulaa lastenhuoneessa let it gota. Kuopus leikkii lattialla robotilla.

Hymyilen.

Hetken on vain se todellisuus.

Kalakeiton haju, ystävien hahmot taustalla, lasten nauru ja puolison hymy.

Hetken maailma on täydellinen.

***************************

Ratikka kolisee kiskoja vasten.

Vappukansa matkaa koteihinsa.

Varjot ovat pitkät.

Se vappupallo!

Luvattiin lapsille vappupallot. Päivä on kuitenkin ollut niin täynnä kaikkea, siirtymisiä, ystäviä, ettei vappupallon ostolle ollut jäänyt aikaa.

Ajetaan rautatietorin ohitse, Puolison huomauttaa ratikan toiselta puolelta että kyllä niitä myyjiä vielä on. Mennäänkö Espalle etsimään lapsille pallot.

Nyökkään. Jäädään Stockmannin pysäkillä pois.

Kadut ovat jo hiljentyneet.

Ilma on hieman viileä.

Espalla tuoksuu meri.

Nuori mies on kietonut serpentiiniä päänsä ympärille. Esikoinen katselee miestä pää kallellaan. “Kun on vappu saa olla vähän hassu” hän toteaa meille kuin selitykseksi.

Aivan Esplanandin päässä seisoo vielä nuori valkoiseen haalariin pukeutunut pallomyyjä.

Lapset valitsevat omansa, Puoliso maksaa. Hinnat ovat huimaavat, nielaisen kuultuani mitä pallon maksoivat ja vannon että seuraavina Suomivappuina siirrymme takaisin siihen tuttuu Prismasta hankittavaan vappupallo perinteseen .

Lapsien kasvoilla on väsynyt hymy.

Lokit kaartelevat ja Kaivopuiston suunnasta kantautuu vieno musiikin jytke.

Katselen pientä perhettäni, kahta lastamme jotka puristavat vappupallojaan sylissään ja Puolisoa joka työntää rattaita pitkin rahisevaa Esplanandin käytävää.

“Hyvää Vappua” Sanoo Esikoinen Puolisolle, katsoen tätä silmiin, hymyillen.

Aurinko värjää kauppatorin keltaiseksi ja minä näen edessäni palasen onnellisuutta.

*************************

Laitan lapsia nukkumaan.

Luetaan vielä se jokailtainen Tatu ja Patu kirja.

Puhutaan päivästä. Kerrataan koko päivä aamusta iltaan.

Päivälliseen päästyämme, Esikoinen kertoo itse “ Minä ja kuopus emme syöneet. Me emme aina oikein syö kaikkea.” Totean siihen että niin, siinä asiassa voisitte vähän parantaa tapoja. Että myös vieraisilla olessa pitäisi aina maistaa kaikkea ainakin vähän.

Esikoinen katsoo minua ja toteaa vilpittömin silmin “Me olemme lapsia, meidän tehtävämme on olla välillä vähän hankalia”