Hetken haikeus -Suomi-ikävää

Kello on kahdeksan illalla. Ulkona laulaa satakieli. Valo taittuu kellertävän vihreänä olohuoneeseen, aurinko laskee jossain puiden takana. Tuuli heiluttaa luumupuun oksaa ja musta kissa kävlee takapihan nurmikon halki.

Istun sohvalla ja mietin miten saisin ajatuksesta kiinni, mitä kirjoittaisin. Miten kuvailisin teille tätä ristiriitaista tunnetilaa joka sisälläni velloo.

Tässä on jotenkin puskettu tätä arkea eteenpäin. Ostettu uusi auto, myyty vanha. Siivottu, tiskattu, pesty pyykkiä, käyty kaupassa… arkea, arkea, arkea. Olen vienyt lapset lääkäriin, Kuopuksen korvan jälkitarkastukseen, Esikoisen kouluunmenotarkastukseen ja rokotukseen. Olen kastellut kasvimaata, siivonnut kenkälaatikoita ja puhdistanut kolibrin juoma-automaattia. Olen kirjoittanut, edelleen vähämmän kuin mitä haluaisin, olen kuvannut, olen retkeillyt, käynyt vaelluksilla, rannoilla ja kahviloissa.

Kun olimme jumissa Suomessa päätin vakaasti, että jos/kun pääsemme takaisin tänne minä teen kaikkeni, että arjessani on asioita jotka tekevät minut onnelliseksi.
Ja lopun arjesta rakennan niiden asioiden ympärille.
Ja tämän minä olen tehnyt.

Minä olen kysynyt itseltäni mikä tekee minut onnelliseksi? Mikä saa sydämeni sykkimään ylimääräisen kerran, mikä saa minut hymyilemään niin että silmäni taipuvat viiruiksi ja iho niiden ympärillä muodostaa ryppyjen vuorijonon.

Kaksi vuotta sitten Ystävämme oli täällä meidän luonamme käymässä. Muistan kertoneeni hänelle miten arki oli alkanut vihdoinkin sujua, 4kk maahantulon jälkeen. Miten elämä alkoi olla vihdoinkin jotain muuta kuin pelkkää selviämistä ja yhdestä paperisotkusta toiseen kahlaamista. Muistan myös miten kerroin, että odottelen edelleen sitä suurinta vau elämystä, sitä että tulisi se olo “vitsit täällä on siistiä olla!”

Siihen tarvittiin sitten kai se yksi vuosi Suomessa, vuosi epävarmuutta ja epämääräisyyttä, vuosi vailla oikeaa omaa kotia, vuosi aikaa miettiä mitä minä sitten oikeasti haluan, mikä tekee minut onnelliseksi täällä. Mitä minä jään täältä kaipaamaan.

Ja nyt kun pakkaan rutiinilla aamuisin reppua päivän retkiä varten, ladon kameralaukun yläosan täyteen eväitä, alaosaan sujautan kameran linsseineen, kuvausrekvisiitan ja repun ulkopuolelle kiinnitän vielä jalustan; niin niissä hetkissä on sellaista varmuutta siitä, että olen matkalla johonkin jonka tiedän tekevän minut onnelliseksi.

Kun tarvon kuumia kukkuloita ylös lasten kanssa, tai puikkelehdin kosteikkojen pitkospuilla ja katselen haukkojen liitämistä sinisellä taivaalla ja kurkien jalkojen nostelua matalikossa, siinä hetkessä minä olen niin onnellinen että sydämeen sattuu. Kun tuuli heittää hiuksiani sekaisin tai sade kastelee jalkani läpimäräksi, Kun seison rantakviillä ja meri pauhuaa edessäni ja takanani nousee valkoinen puinen majakka kukkameren keskeltä; Puoliso seisomassa vielä kauempana rantakivellä, sillä viimeisellä johon vaahtopäiset aallot hajoavat, katsomassa kauas horisonttiin, siinä minä olen onnellinen. En ole mitään, en ketään, en kenellekään velvollinen, ja silti olen noissa hetkissä enemmän minä kuin ehkä koskaan ennen.

Miten sinä jaksat retkeillä ja lähteä niin paljon lasten kanssa? Moni kysyy.

Jaksan, koska se tekee minut onnelliseksi.
Jaksan koska retkellä, seikkailulla, me kaikki olemme hyväntuulisia. Uuden edessä, luonnossa, siellä minä jaksan lasten kitinät, siellä minä jaksan ajoittaiset huudot. Sorapolulla minä jaksan istahtaa kesken matkanteon ja odottaa, että uhmaraivari menee ohitse, minä jaksan osallistaa lapseni omien projektieni kuvaamiseen. Ulkona on tilaa äänelle, liikkeelle, ajatuksille. Vesiputouksien ääneen, aaltojen pauhuun, heinän aaltomaiseen liikkeeseen tuulen pyyhkiessä sen ylitse ei kyllästy koskaan.

Ja sitten kuitenkin tulee näitä hetkiä, näitä päiviä kuin tänään.
Vappuaatto.
Facebook täyttyy Suomen ihmisten vappujuhlinnasta, vapputoivotuksista, juhlahumusta.
En tiedä onko vappu mitenkään erityisesti lempjuhlani, mutta rakas se on minulle aina ollut.

Lapsuuteni vappuihin kuului kevätauringon paiste, märän maan tuoksu ja keittiön ikkunasta kuuluva äitini voimakas ja matala ääni, joka lauloi taistolaislauluja.
Mieleeni on piirtynyt vahvasti tuo kuva äidistäni avonaisen keittiön ikkunassa, sini-valkoruudullinen esiliina yllään, munkki vati käsissään katsomassa meitä lapsia ulkona pihalla ja samalla laulaen “Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat…” Tuo vahva nainen, synnyttäjäni, kasvattajani, vapauden puolestapuhuja. Lapsuuteni vappujen kaunein muisto.

Nuoruuteni vappuina me juhlimme ystävien kanssa, taistolaislaulujen yhä raikaessa taustalla.
Ensimmäisenä vappuna Puolisoni kanssa kävelin Hämeentietä pitkin kohti Kumpulaa ja puristin häntä kädestä, sanoin “Tiedätkö, juuri nyt minä olen pohjattoman onnellinen”. Tiesihän hän, me olimme juuri löytäneet toisemme, elämää suuremman rakkautemme, elämä tuntui ikuiselta vappuaatolta, riemulta, onnelta, naurulta, auringolta.

Oli englannin vuosien vaput, osaa juhlittiin suomalaistn ystävien kanssa, osaa ei lainkaan. Noustiin aamulla kuudelta töihin ja ohitettiin vappu menemällä kello 10 illalla nukkumaan.
Sitten tuli paluumuutto Suomeen ja lapset.
Vappu muuttui vohvelikesteiksi. Paistettiin vohveleita, kutsuttiin ystäviä. Naurettiin ja oltiin lapsiystävällisin aikatauluin liikkellä. Ja silti, silloinkin taustalla lauloi Agit Prop taistolaislaulujaan.

Ja nyt ollaan taas täällä, maassa jossa vain tuota samaa outoa kieltä puhuvat ymmärtävät jotain vapusta. Maa joka ei työläisten oikeuksista välitä, maa joka kavahtaa kaikkea joka viittaa sosialismiin tai punaiseen.

Tällaisina hetkinä minut täyttää haikeus, ikävä ja huomaan ärsyyntyväni asioista joista ei pitäisi. Ärsyyntyväni arjesta, elämästä joka rullaa eteenpäin tasaisesti.
Miksi tämän maan pitäisikään juhlia vappua, ei tällä maalla ole perinteitä siinä.
Ja ehtiväthän minun lapseni vielä näkemään Suomalaista vapppua, tutustumaan sen historiaan, elämään sen humua.

Mutta myönnettävä se on, tänä päivänä, juuri tänään, minulla on ikävä Suomeen. Ikävä juhlaa johon koen voivani samaistua, jonka merkityksen ymmärrän, jonka historia saa minut nostamaan leuan hieman ylemmäs ja laulamaan lapsilleni laulun:

“Ei ystäväni,
ei synny rakkaus maailmaan
odottaessasi taivaan armoa,
vallanpitäjien sääliä

Ei ystäväni,
niin kauan kuin leivästä
jää reikä leipojan käteen
jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi

Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa,
puolueettomat humanistit korulauseensa
Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin
Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto
Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty

Kenen joukoissa seisot,
kenen lippua kannat
Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa
Kenen joukoissa seisot,
kenen lippua kannat
Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa”

(Aulikki Oksasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä kappale )

Rakastettavan ihanaa vappua, rakkaat lukijat!

Malja työläisille, malja vapaudelle!

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com