Hetkeen tarttuminen on ehkä meidän onnemme avain

Julkaistu 5.10.2020

Lokakuu.
Minne katosi syyskuu ihmettelen samalla kun ihailen Herttoniemen siirtolapuutarhan yllä leijuvaa syksyä. Syksy liitelee siirtolapuutarhamökkien päällä kuin ohut harsovaippa. Koskettaa lempeästi Kulosaaren puolella levittäytyviä haapoja ja vaahteroita värjäten ne kirkkaan ruskan sävyin. Ilmassa tuoksuu mennyt kesä ja kostea maa. Vielä ei talvi lähetä kirpakoita henkäyksiään, vielä aurinko tunkeutuu aamuisten pilvien läpi ja lämmittää osuessaan kasvoille.

Tämä syksy on ollut kaunis ja pitkä. Lempeästi on tämä pohjoinen maa ottanut meidät vastaan, valmistellen kohti tulevaa pimeää kautta. Vieläkään ei ahdista, ei pelota kaamos ja marraskuu.

Telttailemaankin olemme päässeet joka toisen viikonlopun periaatteella lähes koko syksyn ajan. Se antaa niin paljon voimia. Metsässä ei lasten kohoavat äänet haittaa, siellä on tilaa juosta, hyppiä ja rakentaa retkivarusteista linnoituksia. Vaatii mielikuvitusta ymmärtää, että retkituoli on mitä oivallisin tykki ja makuupussi öljykanisteri. Kai tekin sen näette?

Nyt on maanantaiaamu ja minä pyöräilen kohti työpaikkaa. Takana kuitenkin viikonloppu ja telttaretki. Perjantaina töiden jälkeen nopeasti pakattu auto ja suunta kohti meren rantaa ja metsää. Teltta pystyyn ennen pimeää. Hieman kireää ilmapiiriä, viikon stressit tihkuvat hieman ulos. Tehdään työnjako. Minä sytytän tulet, Puoliso pystyttää teltan. Siinä vaiheessa kun teltta on pystyssä ja tuli roihuaa nuotiopaikalla ovat ne harmin ja stressin hippuset valuneet jonnekin kuusenjuurien sekaan. Olkapäät rentoutuvat ja hymy hiipii kasvoille

Veljeni puolisoineen liittyy seuraamme. Lapset pyörivät Veljen ympärillä. Hänellä on mukana virveli ja kaikki. Sinne ne kaikki katoavat meren rantaan heittämään illan viimeiset virveliheitot. Jos jotain tarttuisi matkaan mukaan. Punainen aurinko laskee hitaasti mutta päättäväisesti kohti horisonttia. Minä istun kissojen kanssa nuotiolla, katselen miten hämärä hiipii metsästä ja levittää lempeät lonkeronsa ympärilleni. Elän vain siinä hetkessä, siinä mikä on siinä. Savu nousee kohti pimenevää taivasta eikä siinä hetkessä minulta puutu mitään.

Tämä paluu tähän maahan on ollut helpompi nyt kun edellisillä kerroilla. Olen tiennyt mitä odottaa. Toisaalta olen myös tienny odottaa tuntematonta. Varautunut tunteiden heittelyyn. Olen ottanut kaiken vastaan, kiitollisuuden, ikävän, kaipuun, tyytyväisyyden ja rauhan. Lupasin itselleni, etten tartu tunteisiin ensimmäisenä vuotena lainkaan. Toisenakaan ei vielä kannata. Vasta jos kivuliaat tunteet eivät katoa kolmannenkaan aikana, voidaan pohtia mistä se johtuu, mitä tästä maasta puuttuu mitä muualla saisin sillä hinnalla minkä lähtö taas maksaisi.

Seurue saapuu rannasta takaisin. Grillataan iltapalaa. Halloumia ja nakkeja. Jälkiruuaksi vaahtokarkkeja ja pieniä korvapuusteja. Ketsuppi unohtui, taas. Miten se aina voi unohtua. Aina jää jotain. Luulisi meidän jo oppineen, telttailukertoja alkaa olla takana niin monta.
Mutta ehkä meidän elämä on siksi omalla tavallaan hyvää, olemme oppineet sietämään epämääräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Aina ei muista ketsuppia, aina ei jotain muuta. Ei se ole niin tarkkaaa. Ei yksi telttaretki sen takia ole pilalla. Suurpiirteisyys antaa mahdollisuuden onneen siellä, missä moni muu sitä ei halua nähdä.

“Voisin mennä telttaan jo lepäämään”, huomauttaa Esikoinen. On hyvä merkki jos lapsi itse pyytää päästä nukkumaan. Levitetään teltassa alustat ja makuupussit. Lapset pujahtavat fleeceyöpaitoihin, hetken arvomme tarvitaanko ruskovillaa vielä päälle. “On tulossa lämmin yö”, toteaa Puoliso. Päädymme tunkemaan ruskovillat varuiksi makuupusseihin etteivät kerää kosteutta. Heti kun pienet ihmisentaimet malttavat rauhoittua hiipi uni ja täyttää teltan levollisuudellaan. Tähdet loistavat meren yllä ja kaukaisuudessa näkyy veneiden valoja.
Savun ja metsän tuoksu tuudittaa omalla tavallaan rauhaisaan uneen. Näille lapsille teltta ja metsä on turva. Ei jännitystä, ei pelkoa.

Hiivin ulos teltasta vielä hetken istumana nuotion äärellä muiden kanssa. Puhe liikkuu vaivatta aiheesta toiseen. Elämä soljuu siinä sanoina meidän edessämme halkojen muuttuessa puusta hiileksi. Yön viiletessä kissat hakeutuvat syliin istumaan, tulen lämpöön hekin.
Lopulta tulee väsymys ja syvempi yö. Mekin kaikki aikuiset kömimme makuupussiemme lämpöön, kissat tunkevat viereeni lämmittämään aamuyöllä saapuvina viileinä tunteina.
Elämä on tässä hetkessä. Ja se on hyvä.

Aamu valkenee. Aamukalastukset ja nokipannu nuotiolla. Niitä tunteita ei pysty kuvailemaan. Ne pitää tuntea. Neljä kerrosta vaatetta ja unen rippeet silmissä. Kissojen tarkkaavaiset silmät seuraamassa luontoa ympärillä. Syksy ympärillä ja sen tuoma väriloisto. Edessä taas uusi päivä täynnä hyviä hetkiä ja välillä vähemmän hyviä hetkiä.

Maanantaiaamuna ne hyvät hetket ovat kuitenkin niitä jotka ovat kantaneet. Niitä jotka kannattelevat läpi tämänkin viikon. Kun pyöräilen sillan ylitse kohti Kalasatamaa hymilen auringolle joka nousee vasemmalta puoleltani meren ylle. Hymilen hetkelle, koska se on hyvä.
Olen sen aina sanonut ja sitä toistan ikuisesti.
Hetket ovat hyviä. Eikä niitä kukaan vie meiltä pois.