Halki pimeän, kohti valoa

Auto nielee mustaa tietä.
Perävalot loistavat punaisena liikenteen harvetessa mitä kauemmas pohjoiseen ajamme.
Päivä on kääntynyt jo iltaan ja lapset pelaavat padeillaan takapenkillä tanssitunin jälkeisessä fyysisessä uupumuksessa.

Vein lasten kanssa Puolison lentokentälle aamulla. Hän lähti viikon työmatkalle Kanadaan.
Aluksi en ollut lähdössä mihinkään. Ajattelin että vedän arjen läpi normaalisit. Lapset aamulla kerhoon, iltapäivisin töitä ja harrastuksia, illat rutiinilla läpi. Öisin Puolison mentävä aukko sängyssä.
Sitten ajattelin uudestaan.
Miksi pitäis tehdä niin.
Miksi en vain lähtisi pohjoiseen vanhepieni luo. Lapsuuteni maisemiin.
Muutama päivä siellä. Lapsille muuta ajateltavaa kuin kysellä joka kolmas minuutti sitä koska Puoliso tulee takaisin kotiin.

Ei se vaatinut kuin kaksi sähköpostia, yhden puhelun asiakkaille. Yhden kokousen siirto. Elämäni on siitä vielä helppoa. Välitila on tehnyt yrityksen pyörittämisen täydellä teholla mahdottomaksi. Teen edelleen vähän, ehkä liiankin vähän, töitä.
Tosin paljon töistä on muuttunut kirjoitettuun muotoon. Olen lähes huomaamattani siirtänyt töitäni itseni kaltaiseksi. Vaeltavaksi, paikasta riippumattomaksi.
Joten tässä me olemme, ajamassa halki öisen Suomen kohti itärajaa. Sinne missä sudet asuvat ja puut kuiskivat kadonneiden kylien tarinoita vaikkei kuulijoina ole kuin metsämyyrä sammalmättäällä.

488 ajokilometriä.
Olen ajanut tämän välin kymmeniä kertoja. Tätä samaa mustaa tietä, pysähtynyt samoilla pysähdyspaikoilla. Kuusi tuntia, siinä ehtii ajatella paljon elämää.
Tällä reitillä minä olen käynyt Puolison kanssa ratkaisevia keskusteluita elämästä, kuolemasta, meidän tulevaisuudestamme.
Olen itkenyt kun koin ettei Puoliso ymmärrä haluani yrittää lasta vastoin lääkärin lausuntoja sen mahdollisuudesta onnistua.
Olen nauranut, nukkunut ja valvonut tämän reitin, kymmeniä, ellen satojakin kertoja.
Halki yön. Kohti itää, pohjoiseen.

Pysähdytään Kuortin asemalla. Esikoinen haaveilee Pizzasta. Puoliso aina ostaa lapsille pizzan puoliksi. Siitä on jo tullut perinne. Pizzaa matkalla Pankavaaraan. Keittö on kuitenkin remontissa. Pizzaa ei ole tarjolla. Tyydytään voileipiin.
Kuopus on väsynyt. Puna loistaa poskilla ja itku asuu silmien takana.

Juon kuumaa, pahanmakuista pussiteetä ja katselen kuinka Esikoinen syö suurin haukkauksi juustovoileipäänsä. Hän kommentoi salaatin ja tomaatin maukkutta pikkuvanhoin sanakääntein. “Herkullista tämä tällainen voileipä. Erityisen herkullista ja rapeaa tämä salaatti täällä välissä.” Hymähdän hänelle ja isken silmää.

Kun Kuopus oli vauva, muistan istuneeni tällä samaisella bensa-asemalla, matkalla kohti Helsinkiä. Istuimme Puolison ja lasten kanssa pyöreän pöydän äärellä. Pöydän päällä oleva pieni ruudullinen liina oli rypyssä. Katselin siinä sen pöydän ääressä istuvia lapsia, Puolisoa, mietin väsymystämme ja sitä miten elämä oli mennyt niin kovin eri tavalla kuin olimme alunperin ajatelleet. Mutta muistan sen vahvan tunteen kun siinä kelmeässä huoltamon valossa, haljujen teemukillisten ja kuivien murustavien voileipien ääressä minuun iski se vahva tunne onnellisuudesta. Siitä että me olimme perhe. Siitä että me olimme siinä. Matkalla kohti jotain, yhdessä. Matkalla elämässä. Päämääränä tuntematon, keinoina avoimet silmät ja mieli, voimana meidän välinen yhteys.

Muutamaa kuukautta myöhemmin me matkustimme Atlantin ylitse Amerikkaan.

Puen lapsille yöpaidat vessassa. Esikoinen nyrpistelee nenäänsä ja ilmoittaa kovaan ääneen vessan haisevan. Pyöritän silmiä seinile. Hetki jonka oikeastaan vain Puoliso ymmärtää, sen koko ironian ja huvittavuuden. Lapsen rehellisyyden ja samalla niin herkän aistin.

Puetaan säärystimet ja lämpimät fleecet.
Edessä on vielä yli 300km ajoa.
Pimeää yötä ja märkiä teitä.

Käynnistän auton ja laulan samalla kehtolaulua. Tiet ovat tyhjentyneet, ihmiset istuvat kodeissaan syömässä iltapalaa, lukemassa päivän lehteä ja seuraamassa iltauutisia.
Esikoinen nukahtaa rauhalliseen syvään uneen. Kuopus vääntelehtii tuolissaan ja havahtuu ajoittain itkemään.

Lumi paiskautuu tuulilasiin valoiksina pisaroina, vastaan ajaa rekkoja kirkkaine valoineen. Maisema vaihtelee valkoisesta mustaan. Mietin Puolisoa joka istuu tällä hetkellä lentokoneessa matkalla kohti Montrealia.

Mietin tätä meidän välitilaa.
Yhdeksän kuukautta on pitkä aika.
Kaikissa mittakaavoissa.
Välitilasta on tullut lähes arkea. Tietämättömyydesta tavallista. Viikot vierivät, illman ilmoitusta mistään. Välillä me älähdämme yritämme pyytää, vaatia, lähes anoa tietoa siitä mikä tilanne on. Me emme edes tiedä kuka hakemuskia tekee, tai mitä hakemuksia tällä hetkellä tehdään. Ja millä aikataululla. Me joudumme vain luottamaan sokeasti siihen että tämä tilanne halutaan ratkaista meidän hyväksemme, lopulta. Ei kai tässä kaikessa muuten olisi mitään järkeä.

Mutta kuinka pitkään tämä vielä voi jatkua, sitä kysymystä kukaan ei tunnu haluavan ottaa vastattavakseen.
Kuinka pitkään voidaan perheitä roikottaa toisessa maassa, tavaroiden ja asuntojen sijaitessa mantereella jonne ei saa mennä ennenkuin tilanne raukeaa.

Arjessa on hetkittäin helppo unohtaa tämä kaikki. On helppo ajatella että kyllä tämä tästä.
Elää juuri siinä hetkessä. Pestä pyykit, tehdä eväät kerhoon, hoitaa viikko-ostokset. Sopia töitä viikon päähän. Pitää elämää sand by tilassa.
Ne ovat ne hetket kun näkee itsensä ulkopuolisena, kun alkaa kysymään itseltään “Mitä ihmettä te oikein teette”. Kun katselee tuota nelihenkistä perhettä joka elää väliaikaistilassa, lainatavaroiden keskellä, kun katselee meitä ja pohtii miksi ihmeessä he elävät noin outoa elämää.

Palo Alto kirjasto on antanut anteeksi etten ole palauttanut yhtä lasten kirjaa. Kirjasivat sen poistohin. Mietin säännöllisin väliajoin automme käsijarrua, sitä voiko se jäädä jumiin oltuaan 9kk päällä.
Mietin ruokatarvikkeitamme jotka pakkasin muovilaatikkoon ja nostin keittiön kaapin päälle. MItä kesä on tehnyt niille. Voiko spagetit mennä vanhaksi?
Olen kulkenut samoissa farkuissa 9 kk ajan. Otin mukaan kahdet, toiset ovat rikki. Nämä ovat ne toiset. Palo Alton laatikossa olisivat ne 3 muut kelvot farkut, siellä olisivat myös ne lukuisat paidat.

Kuopuksen itku herättää minut todellisuuteen. Lapsi itkee puutunutta jalkaansa.
Ajan tien varrella olevan tanssipaikan parkkipaikalle. Kaikkialla on pimeyttä. Nostan lapsen ulos turvaistuimesta. Pieni käsi painautuu syvälle minun käteni sisään. Kävelemme pitkin pimeää parkkipaikkaa. Tanssipaikan suuri valoin koristeltu kuusi luo vähän kelmeää valoa ympäristöönsä. Taivaalta sataa lumihiutaleita. Kuopuksen käsi tarttuu tiukemmin kiinni omaani.

Auton valokeilat osoittavat pimeyteen ja koko maailma ympärillämme tuntuu olevan hiljaa.

Ilmassa tuntuu pakkasen nipistys, talvi on täällä. Siinä hetkessä, täysin vastoin kaikkea odotusta, tunnen lämpimän tunteen täyttävän sisimmän, juuri siinä hetkessä tunnen onnen läikyähdyksen sisimmässäni.  Pienen lapsen käsi omassani, valkoisuuden sataessa hitaasti ja pehmeästi taivaalta mustaan maahan, siinä hetkessä minä haluan uskoa olevani oikealla tiellä. Haluan uskoa että ura ja se toisenlainen elämä odottaa kyllä. Että tässä kaikessa on joku tarkoitus.

Haluan uskoa että elämämme kulkee kohti valoa, ei pimeyttä.

Tunnen onnen vapaudestani, vapaudestani ajaa halki Suomen yön selkään. Ajaa loskasta talveen. Tarttua lasta kädestä ja kävellä pimeydessä. Katsella pimeydessä loistavia talvivaloja.

Sen hetken, sen nyanssin ajan onni sivelee poskeani, halaa sydäntäni. Jostain pimeydestä se tulee, viipyy hetken, istahtaa sen jälkeen lumihiutaleen päälle ja antaa tuulen viedä itsenäs mukanaan. Mutta sen kosketus on muistutus olemassa olosta. Muistutus siitä että me selviämme tästä. Että tämä lumi vaihtuu vielä hiekkarannaksi. Jonain päivänä. Jonain hetkenä.

Siihen asti minä jatkan ajamista halki pimenevän maan, pitkin mustaa tietä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com