Esikoisemme, sinä teit meistä vanhemmat

Esikoisemme.

Heti ensihetkistä minä tiesin että sinä olit siellä. Tiesin ja pelkäsin. Pelkäsin sinun menettämistäsi niin paljon että sattui. Pelkäsin niin että unohdin nauttia sinun raskaudestasi. Pelkäsin että sinut otetaan minulta pois, ennenkuin edes olit täällä.

Muistan sinun syntymäsi kuin eilisen. Muistan ne talviset lumimaisemat  joita katsoin Kätilöopiston ikkunasta, auringon lyhyen viipymisen rakennusten yllä, kätilöiden vuoronvaihdon. Muistan huutoni, muistan puolisoni läsnäolon, ystäväni kädenpuristuksen. Muistan miten anovasti tuijotin puolisoni silmiin odottaen häntä kertomaan koska supistus lähtisi loivenemaan, vain voidakseni haukata happea ja huutaa seuraavaa.

Sinä et pitänyt kiirettä. Sinä olit jos silloin verkkainen tarkkailija. Odottelit, josko nyt ihan oikeasti olisi oikea aika tulla. Sinulla ei ollut kiire. Maailma odotti sinua. Sinä nautit omasta rauhastasi. 36 tuntia teit matkaasi tähän maailmaan. Hitaasti mutta varmasti.

Olisit varmasti ottanut vielä hetken kauemmin, ellei lääkäri olisi päättänyt toisin. Olisit syntynyt hitaasti mutta varmasti, luonnollisesti alakautta. Näin minä uskon.

Mutta lääkäri näki edessään 35 tuntia valvoneen kuumeisen ensisynnyttäjän. Näki edessään pienen naisen jonka oli tarkoitus juuri alkaa puskea maailmaan 4,5kg painoiseksi arvioitu lapsi.

Hän päätti toisin. Hän pelkäsi minun ja sinun puolestasi. Hän päätti kiireisen sektion.

Synnyit tänne karjuen oman rauhasi häiritsemistä.

Sinä 9 pisteen poika, joka nostit päätäsi jo heti vaalla ylös.

Hetkeksi sain sinut luokseni, sitten sinut vietiin pois.

Sinun ensimmäinen ihokontaktisi oli Puolisoni kanssa.

Uskon että sillä hetkellä sinä leimauduit isääsi.

5 tuntia myöhmmin minä sain sinut syliini ja sydämeeni.

Enkä ole koskaan laskenut sinua pois.

Tuona talvisena yönä ei syntynyt vain potra lapsi tähän maailmaan, sukunsa jatkajaksi. Tuona yönä syntyi kaksi vanhempaa.

Meistä tuli jotain mitä emme koskaan olleet kuvitelleet meidän voivan olla.

Meistä tuli vanhempia.

Meidän siihenastinen elämämme päättyi siihen hetkeen ja alkoi jokin aivan uusi kausi. Jokin mistä me emme tienneet vielä yhtään mitään.

Esikoisemme.

Sinä olet opettanut meille että mahdoton voi olla mahdollista.

Sinä olet opettanut että mikään ennalta suunniteltu ei välttämätttä pidä paikkaansa.

Sinä teit minusta äidin.

Sinä teit Puolisostani isän.

Sinä teit meistä vanhemmat.

Me olimme olleet yhdessä ennen sinun syntymääsi 13 vuotta. Me tunsimme toisemme. Me tunsimme elämämme.

Sinun tulosi muutti kaiken.

Sinun syntymäsi muljautti minun naiseuteni paikoiltaan. Hetkeen en tiennyt kuka olin. Hetkeen en ymmärtänyt miten kehoni saattoi pettää minut niin pahoin.

Samaan aikaan minun kehostani tuli jotain muuta, se ei ollut enää vain minun kehoni. Se oli myös sinun. Sinun ravinnonlähteesi, sinun läheisyydenlähteesi. Minä olin sinun tavalla mitä kukaan ei ole koskaan ennen  ollut.

Minä rakastin sinua heti ensimmäisestä heikosta raskaustestiviivasta lähtien.

Rakastin jo silloin kun jo pelkäsin sinun poistuneeni kehostani.

Rakastin vielä enemmän kun sain sinut ahtaassa sairaalahuoneessa syliini. Kaiken sen kivun ja väsymyksen keskellä, päällimmäisenä oli rakkaus.

Sinä olit minun opettajani, sinä olit suunnannäyttäjä.

Minä purin kaikki neulokseni äitiydestä sinun tulosi jälkeen. Aloin neuloa uutta vaatetta, sinun tarpeidesi mukaan. En enää omien kuvitelmieni perusteella.

Sinä muokkaat minun viittaani edelleen, joka päivä.

Sinä olet neljä vuotias.

Upea ihmisen alku.

Sinä puhut kolmea kieltä.

Sinä kirjoitat salaa meiltä.

Sinä olet ujo mutta silti rohkea.

Sinä naurat hersyvästi.

Sinä olet niin monessa asiassa kuin minä. Katson itseäni peiliin päivittäin katsoessani sinua.

Sinä kasvatat minua enemmän kuin mikään muu maailmassa on kasvattanut.

Sinä olet niin monessa asiassa kuin isäsi. Katson sinua ja näen puolisoni, niin hyvässä kuin pahassa.

Meistä tuli isä ja äiti sinä yönä neljä vuotta sitten. Mutta kasvu vanhemmiksi otti enemmän aikaa. Meidän piti löytää uusi tapa olla arjessa, sinä muljautit maailmamme vaikka me halusimme sinut sinne niin kovaa että rintaa pakotti.

Sinä tulit ja veit puolet 42 neliön asunnostamme, sinä pieni olento.

Sinä määrittelit meidät uudelleen.

Sinä pakotit meidät rakentamaan arkemme uudelleen.

Etsimään uudet säännöt.

Puhumaan kipumme ääneen.

Sinä hurmasit kaikki.

Sinä hymyilit ja nauroit.

Naapuri vei sinua kävelylle ja minä jäin kotiin nukkumaan.

Sinä jäit isän kanssa kotiin ja minä menin töihin.

Sinä kuljit minun töissäni mukana. Joka paikassa. Välillä vähemmän mallikkaasti mutta useimmiten ongelmitta.

Sinä opit istumaan vanhusten, vammaisten, ongelmanuorten, päihdekuntoutujien ja sosiaalityöntekijöiden sylissä. Sinä tulit sinne minne minäkin. Sinä hymyilit ja söit pastaa  ja mansikoita pakasterasiasta.

Sinä otit pikkuveljesi vastaan tarjoten hänelle pikkuautojasi.

Sinä kestit hänen huudot.

Sinä kestit minun vajavaisen sylin.

Sinä yritit lohduttaa pientä itkevää vauvaa.

Sinä työnsit häntä lelukärryissä pitkin pihaa.

Sinä nauratit häntä luit hänelle kirjoja.

Sinä tanssit rokkia ja heviä. Sinä soitat ilmakitaraa Jimi Hendrixin ja Rammsteinin tahtiin. Sinä herkistyt CMX:n lauluista.

Sinä piirrät mörköjä ja ihmisiä.

Sinä laulat siivouslauluja.

Sinä rakastat sadetta ja hiekkarantoja.

Sinä valitset kaupasta kukkasia lahjaksi, ohitse lelujen ja makeisten.

Sinä olet vilkas, älykäs ja utelias.

Sinä ajat meidät lähes hulluuden partaalle jääräpäisyytesi kanssa.

Sinä saat meidän sydämen sulamaan yhdellä hymyllä.

Esikoisemme.

Sinä olet meidän luojamme.

Sinä olet meidän opettajamme.

Sinä olet meidän hermojemme koetinkivi ja sydämen pakahduttaja.

Jatka eloasi juuri sellaisena kuin olet.

Me kasvamme sinun rinnallasi, me opettelemme askel askeleeta vanhemmutta sitä mukaan kuin sinä kasvat.

Sinä olet parhautta.

Sinä olet kauneutta.

Sinä olet puhdasta rakkautta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com