Erään aamun anatomia

Julkaistu 18.1.2018

05.55

Herään Kuopuksen napakkaan potkuun kylkiluitteni väliin. Lapsi on taas kerran nähnyt yöllä painajaista ja tullut väliimme nukkumaan. Vakaat aikomukseni
Siirryn hieman laidemmalle vain todetakseni olevani jo aivan sängyn ulkolaidalla eikä tilaa siirtyä kauemmas unisen äkäisiä potkuja jakelevasta lapsesta oikeasti ole.
Hapuilen yöpöydältä puhelimen käteen ja totean sen olevan hieman vaille kuusi.
Ei olisi enää mitään järkeä antaa itsensä nukahtaa sillä kello soisi ihan kohta.
Sammutan herätyksen ja jään hetkeksi kuuntelemaan pimeää aamua. Tuuli ujeltaa ulkona ja muistan säätiedotuksen luvanneen lumisadetta.
Ajatus harhailee pehmeässä pimeydessä. Puolison ja lasten hengitysten äänet tuudittavat minut johonkin valveen ja unen rajamaille.
Havahdun valveen puolelle kun kuulen kuinka Naapuri laskeutuu rappusia seinän takana.
Nousen itsekin ja suljen makuuhuoneen oven hiljaa takanani ja astun yöstä viilenneeseen tupaan.

Kiskon päälleni juoksuvaatteita, ensin ruskovillaiset polvimittaiset shortsit, sitten puuvillaiset pitkikset, joiden päälle varsinaiset juoksuhousut. Juoksusukat. Urheilutoppi, tekninen juoksupaita, fleece, kevyt juoksutakki, heijastinliivi. Pipo, kauluri, hanskat, lenkkarit.
Tungen puhelimen taskuun ja astun pihalle.
Naapuri nostaa käden reippaasti ilmaan, yhteisen aamulenkin aika.
Arkiaamun rutiini.
Yksi parhaista.

Juostaan kylmässä viimassa, veri alkaa kiertää hitaasti samaa tahtia kuin puhe alkaa luistaa.
Puhutaan säästä, elämästä, siitä että tissit kylmettyvät pakkasessa juostessa.
Aina ei jaksaisi nousta, ei jaksaisi lähteä, yksin ei ehkä tulisi lähdettyä, mutta kun tietää toisen ihmisen seinän takana nousevan samaan aikaan, kiskovan ne miljoonat vaatekerrokset päälleen vain siitä silkasta mielihyvästä että voi sen jälkeen juosta pakkasessa Seurasaaren siltaa jonka yli mentäessä tuuli puhaltaa niin ettei happi meinaa kulkeutua keuhkoihin asti.

07.00
Seisomme venyttelemässä taas kotipihassa, ei enää kaduta että tuli lähdettyä. Sama kaava joka aamu. Sama endorfiinihuuma joka iskee hien valuessa pitkin selkärankaa ja hengityksen tasaantuessa tasaisia punnerruksia tehdessä.
Talo on vielä hiljaa kun käyn suihkussa.
Hytisen kylmästä kun puen vaatteita. Alushousut, sukkahousut, siihen päälle polvimittaiset vilasukat. Villamekko, villapaita. Hetken yritän pärjätä näillä, sitten luovutan ja kaivan villapipon, kaulahuivin ja toiset villasukat päälleni.

Tuuli ulvoo talon nurkissa.
Katson puhelimesta kuinka paljon pakkasta ulkona oikeasti on, että tiedän laittaa lapsille oikean määrän vaatetta.
Hipaisen vahigossa näytöä väärään suuntaan ja silmilleni lävähtää Cupertinon, Palo Alton naapurikaupungin, säätila.
Vituttaa.
Minäkin haluaisin olla 15 asteen kevätsäässä.
En tässä hiton jäisessä ja raa’assa sydäntalven viimassa.

07.20
Kaivan esiin lasten eväsrasiat heidän repuistaan ja alan tehdä heille kerhoeväitä.
Voileipää, hedelmää ja joku vihannes.
Laitan rasiaan vielä puolikkaan elovena keksin, vaikka 3/4 kerrasta ne jäävät syömättä.
Keitän Kuopukselle puuroa, katan pöydän ja valmistan kaksi kuppia teetä.

07.40

Avaan makuuhuoneen oven ja sytytän lasten lukuvalon, pehmeästi silitän molempia että he heräisivät.
Ravistan hellästi Puolisoa olkapäästä ja yritän saada häntä avaamaan silmänsä.
Kuopus nousee istumaan sängyssä ja mutisee unisena “Guete morge Annu” jonka jälkeen hän lähtee tepastelemaan tupaan päin, askeleet unesta vielä humalaiset ja hiukset yön jäljitä sotkussa.
Esikoinen tulee perästä, yhtä unisena ja silmät siristettynä.
Istutan lapset pöytään ja annan heille aamupalaa.

“Maitoa” Esikoinen mutisee. Kaadan kauramaitoa hänen kaurahiutaleiden päälle. Hän ei ole koskaan pitänyt puurosta, mutta kaurahiutaleet maidolla ovat aina kelvanneet. Totesin jo hänen ollessa vauva että sama kai se on missä muodossa hän ne hiutaleet syö, keitettynä vai ei.

Kuopus tuijottaa puurolautastaan ja ilmoittaa ettei halua sitä. Hän haluaa myös hiutaleita.
Yritän selittää että se puuro on jo keitetty, nyt syö sitä.
Lapsi aloittaa huudon, sen tutun uhmahuudon joka syö enemmän hermoja kuin mikään muu.
Pohdin hetken vedänkö tämän tilanteen miten läpi; annanko periksi vai en.
Lopulta päädyn aamurauhan puolelle ja tökkään lapsen eteen kupin, jossa on hiutaleita kauramaidossa.

07.50

Käyn uudestaan herättämässä Puolisoa, hän on herännyt Kuopuksen huutoon ja nousee väsyneen näköisenä sängystä.
Kaadan kuppiin jugurttia ja syön sitä samalla kun pakkaan oman laukkuni valmiiksi, varmistan että lasten repuissa on juomapullot ja eväsrasiat.
Juon teetä ja selaan päivän uutiset.

08.15

Hoputan lapsia, pitää pukea, pitää lähteä.
Lapset kitisevät, ei vielä… kyllä juuri nyt.
Järjestän Esikoisen vaatteet lattialle pukemisjärjestykseen. Alushousut, housut, aluspaita, pitkähihainen paita, toinen pitkähihainen paita, sukat.
Viereen haalari, villakauluri, puuvillakauluri, sormikkaat, hanskat, pipo ja kengät.
Kuopuksen pinon laitan tuolille, josta Puoliso ottaa sen unisin silmin käsiinsä ja alkaa vetämään vaatteita yksi kerrallaan venkoilevan lapsen päälle.
Kaadan itselleni teetä termosmukiin. Autan Esikoista kenkien kanssa, puen takin ja kengät.
Kuopus väittele jostain vaatteesta Puolison kanssa, hoputan taas lapsia. Nyt pitäisi olla jo kävelemässä, ulos, ulos.
Käyn rappusilla laittamassa kerhoreput rattaisiin, totean että en tarkene pelkillä sukkahousuilla ja villamekolla.
Sisällä kiskon ensimmäiset käteen osuvat houst jalkaani. Ne ovat rumat mustat kollegehousut. Ihan sama.
Ei sillä oikeasti ole mitään väliä koitanko laittaa jotain kivaa päälleni, siinä vaiheessa kun olen riuhtonut itseni ja lapset tuon puolen tunnin kerhomatkan olen kuitenkin sen näköinen kuin olisin rämpinyt suossa viikon.

08.35

Kävelemme ja pyöräilemme hämärässä ja kylmässä säässä kohti kerhoa.
Alas hiekkatietä, ylitse asfalttitien. Mutkaisessa ylämäessä työnnän Esikoista selästä kun hän polkee pienillä jaloillaan pyörää ylöspäin.
Huipulla Kuopus nousee rattaista ja haluaa ajaa myös alamän pyörällä. Irrotan potkupyörän rattaista ja ojennan lapselle.
Sillalla tuttu pysähdys. Kanavan vesi on jäässä,katselemme sitä hetken. Enää ei kalat hypi.
Kuopus jaksaa vielä noin 500m potkia pyörää, sitten toppavaatetus on liikaa ja hän kiipeää takaisin rattaisiin. Kiinnitän pyörän rattaiden työntökahvaan ja jatkan matkaa.

08.45

Esikoinen valittaa kylmistä peukaloista. Joka aamu sama kohta, sama lause. “Peukkuja paleltaa”.
Vastaan saman kuin aina “Tiedän, mutta siitä ne lämpenee kun liikutaan eteenpäin ja veri lähtee käsissä kiertämään. Muistathan, aina ne lämpenee.”
Aina sama juttu. Samat ongelmat. Samat tuskat.
Kävellään bussipysäkin ohitse, ihmiset väistävät. Ylitse suojateiden. Heilautan kättäni autoilijoille kiitokseksi pysähtymisestä.
Kaikki matkalla johonkin. Kaikilla vähän kiire.
Pysähdytään hetkeksi kampaamon ikkunan edessä. Siinä on aina jotain uutta ja jännää ikkunassa. Jouluna oli kaunis jouluikkuna. Nyt ei mitään mikä vaatisi tutkimista.
“Jalkoja väsyttää, haalarissa on hankala polkea” Esikoinen sanoo.
Työnnän häntä selästä, autan etenemään. Tiedän. Tiedän että on hankalaa. Mennään nyt kuitenkin eteenpäin.

08.55

Ylämäki. Työnnän yhdellä kädellä rattaita, toisella kädellä talutan Esikoisen pyörää.
Olen yhdeksänkymmenen asteen kulmassa, vartaloni paino työntää rattaita. Esikoinen kävelee perässäni, laskee autoja parkissa. Ylämäellä sydämeni hakkaa hieman nopeammin, vähän hengästyttää, mutta enää eivät reidet mene hapoille niinkuin alkusyksystä.
Ojennan pyörän takaisin lapselle. Katuvalot sammuvat, aamut ovat jo niin valoisia että katulamput sammuvat kello 9. Linja-auto pysähtyy päästääkseen meidät tien ylitse.

09.05

Kerhossa.
Vihdonkin.
Viedään reput sisälle, eväsrasiat laatikkoon, samoin vesipullot.
Kerholiivit toppapukujen päälle.
Halaan lapset hyvästiksi, ihan kohta tulen taas hakemaan.
Pienet oranssiliiviset mini-ihmiseni jäävät pihaan ajelemaan kärryillä.

09.25
Istahdan kirjaston punaiseen nojatuoliin.
Totean alushousuvalintani vääräksi, jokin sauma hiertää. Melkein naurattaa, mutta oikeasti tekisi mieli vain kitistä aiheesta jollekkin.
Jaloissani on kangaskassi jossa äsken kaupasta ostamani iltaruoka tarpeet.
Nostan kassista termosmukin ja laitan sen pöydälle, puhelimen viereen. Kaivan tietokoneen esille ja avaan sähköpostit.
Tunti 40min tehokasta työaikaa.
Häivytän muun maailman kuplani ulkopuolelle.

11.15
Suljen läppärin. Jään tuijottamaan ikkunasta ulos.
Siellä sataa lunta.
Hengitän syvään ja katselen kuinka lumihiutaleet leijuvat alas.
Näky on rauhoittava, hypnoottinen.
Mietin että kerhossa odottaa taas sama pukemisrumba.
Sama haalareiden ja hanskojen pääälle kiskominen.
Väsyttäisi.
Mutta ehkä kohta tämä on takanapäin.
Ehkä kohta ollaan keväässä.
Luumupuun kukinnan alla.
Eihän se kaaosta poista, mutta tekee jotain asioita helpommaksi.
Ei haalareita, ei tuhatta vaatekerrosta.
Ei palelevia sormia ja kylmiä poskia.

Sitä odotellessa, kiskon takin päälleni, painan pipon päähäni, kaulahuivi kaulaan, hanskat käteen ja kohti kerhoa, jossa saan riisua ensin itseni, pukea lapset ja sitten pukea taas itseni.

Tulisipa ne viisumit jo.