Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Epätäydellinen maa

16.03.2018

Talo on jäätävän kylmä. Tarkalleen ottaen se on 55 F astetta lämmin. Se tarkoittaa 12,7 Celcius astetta.
Yötä ovat täälläkin vielä kylmiä, pitkälle maaliskuun loppuun asti saa yleensä aamuisin laittaa lämmitystä päälle vaikka ulkona lämpötilat nouevatkin päivisin kahdenkymmenen paremmallekin puolelle.
Kiskon päälleni paksua punaista villapaitaa. Sitä, joka saa minut näyttämään michelinin ukolta, mutten välitä. Lämpö on tärkeämpää.

Lämmityksemme hajosi eilen. Tietenkin. Tämä maa muistuttaa nurjista puolistaan. Yksi niistä on meidän vuokraisäntämme joka ei pidä tästä talosta huolta, ei siis lainkaan. Tämä on 50-luvulla rakennettu matala, tyypillinen californialaistalo. Uudistuksia tässä ei ole varmaan koskaan tehty.  Katossa on miehenmentävä reikä, onneksi se reikä ei sijoitu asuinpinta-alojen ylle vaan on räystään osassa, mutta siinä se on möllöttänyt yli kaksi vuotta.
Lämmityshän meillä yltää vain olohuoneeseen ja lastenhuoneeseen. Ja kun sanon lämmitys tarkoitan seinässä olevaa pientä tuuletusluukkua josta pukkaa kuumaa ilmaa sisään kun lämmitys on päällä. Vessassa ei ole lattialämmitystä, saati mitään muutakaan lämmitystä, kuten ei myöskään meidän aikuisten makuuhuoneessa tai keittiössä. Asia häiritsee onneksi vain sen 2-3kk vuodesta, sen jälkeen lämmitystä ei tule edes ajatelleeksi.

Silti tällaisena aamuna haikailen Kaurilan Aseman asuntoa, joka toki oli sekin aamuisin kylmä, mutta sen sai lämpimäksi kun vain jaksoi hakea ulkoa halkoja ja pistää tulet takkaan. Ja siellä edellisen illan suihkun kastelema lattia oli jo aamuyöstä taas kuiva, toisin kuin täällä jossa vesi voi seistä juuri niin kauan kunnes joku meistä sen lattialta kuivaa pois.

Teen pilatesliikkeitä, enemmän lämmön kuin kuntoilun takia, mutta molempi parempi, totean. Loppuvenyttelyn kohdalla Kuopus tassuttelee hiukset pystyssä makuuhuoneesta ja mutisee hyvät huomenensa. Otan hänet syliin johon hän hetkeksi käpertyy. Tämä hetki, kerta toisensa jälkeen, on sellainen jonka haluaisin aina kyetä muistamaan. Tämä pienen ihmisen lämpö, tuoksu ja tunne siitä että aika pysähtyy. Se on ohitse ennenkin sen merkitys kasvaa liian suureksi että se katoaisi. Lapsi pyristelee jos sylistä pois, haluaa aamupalaa.

Päivän tapaaminen peruuntuu, teen extempore päätöksen lähteä tutulle puistoalueelle. Ulkona on puolipilivstä ja sadekuuroja, mutta lapset täytyy kuitenkin saada ulos. Pakkaan lounasta laukkuun, kun vuokraisäntä saapuu katsomaan lämmitystä. Selitän tilanteen ja hetken kuluttua hän tulee selittämään että lämmityksen filtteri on täysin tukossa. Katson hänen kädessään olevaa pölykasaa ja pohdin onko tuon alla filtteri. En usko tuon olevan syy lämmityksen rikkoutumiseen, mutta en voi olla pohtimatta miten hän ei ole tuota vaihtanut aikaisemmin, ei ihme että minua aina lämmityksen ollessa päällä on yskittänyt. Vuokraisäntä lähtee ostamaan uusia filttereitä ja minä jatkan lounastarpeiden kokoamista ja keittiön aamukaaoksen setvimistä.

Kun hän palaa käyn hoputtamassa lapsia lähtövalmiuksiin ja yritän sanoa miehelle että me olemme lähdössä. Hän toteaa että niin on hänkin. Jään tuijottamaan häntä ja kysyn toimiiko lämmitys nyt taas, tuosta noin vain, filtteriä vaihtamalla. Vuokraisäntä vakuuttaa että juu varmasti toimii. Sen uudelleenohjelmoi itsensä kun on ollut kolme tuntia pois päältä, että varmasti toimii iltapäivällä kun tulet kotiin ja laitat päälle. Koitan selittää että se hajosi jo eilen ja puhalsi vain kylmää ilmaa ja sammutimme silloin pääkytkimen. Ja äsken kun hän tuli ja käynnisti sen se ei ollut mystisesti uudelleenohjelmoinut itseään toimimaan, enkä oikein ymmärrä miten filtterin vaihto tähän vaikuttaisi. Vuokraisäntä selittää että kyllä se hyvinkin voi vaikuttaa, että näin likaisen filtterin läpi ei varmasti ole mikään ilma kulkenut. Haluaisin kiistellä asiasta, mutta en ehdi ja lisäksi tiedän että tarvitsemme vuokraisännältä kirjallisen todistustilsen siitä että me asumme tässä talossa Esikoisen kouluunhakuprosessia varten, enkä halua heittäytyä hankalaksi kun paperin luovuttaminen on hänen hyvän tuulensa varassa.

Joten nyökkään ja kiitän vaivannäöstä. “Jos se ei syystä tai toisesta lähde iltapäivällä käyntiin, voin soittaa korjausmiehen teille huomenna” hän vielä lupaa lähtiessään. Pyöritän silmiäni hänen selkänsä takana, muttta huudan kiltisti kiitokset perään ja toivotan mukavaa päivää.

Auton tankki näyttää tyhjää, pysähdyn huoltoasemalle ja hetken joudun muistelemaan mistä autostamme löytyykään vipu jolla avata bensatankin luukku. Seuraavaksi yritän syöttää maksukorttia, kone kysyy postinumeroa, toiminta jota olen aina ihmetellyt. Näpyttelen sen ja hetken näyttää siltä että kaikki on selvää, sitten kone ilmoittaa että ei kykene lukemaan kortin tietoja, ota yhteys henkilökuntaan. Huokaisen, muistan että niinhän tällä huoltoasemalla aina kävi korttini kanssa. Kerron lapsille meneväni sisälle, maksamaan ja kävelen kohti pientä lasista koppia joka on survottu täyteen suklaapatukoita ja sipsipusseja. Tiskin takana on lippispäinen syväuurteinen mies joka hymyilee minun tullessa sisään ja kysyy miten voin auttaa. Selitän tilanteen ja hän kysyy montakos gallonaa laitetaan bensaa rouvalle. Tuijotan häntä hetken ja purskahdan nauruun;  en minä muista! Minulla ei ole mitään hajua montako gallonaa autoni söi täyden tankin saadakseen. Kohauttelen käsiäni ja kerron etten todellakaan tiedä. Miehen silmät tuikahtavat ja hänkin alkaa nauramaan. Voi tyttönen hän huudahtaa, mene nyt sitten ja tankkaa auto, minä avaan täältä hanat ja tule sitten maksamaan kun olet saanut tankin täyteen. Teen työtä käskettyä.  Hetken päästä palaan takaisin kopperoon ja kerron määrän olevan 9 gallonaa. Mies mutisee jotain tyytyväisenä ja naputtaa summan kassakoneeseen. Kerron hänelle olleeni vuoden poissa ja siksi aivan pihalla kaikesta.

Päädymme puhumaan Suomesta, maailman onnellisimmista kansasta ja sen jälkeen politiikasta. Mies kyselee mielipidettäni Trumpista, Amerikasta ja onnellisuudesta. Nauran ja kerron hänelle että johan sekin jotain kertoo että olen tullut takaisin tänne nimenomaan Suomesta. Toteamme yhdessä ettei Kalifornia ole Amerikkaa, se on oma kuplansa. Koppiin on ahtautuntut tämän keskustelun aikana kolme muutakin ihmistä, he kaikki hymähtelevät myöntävästi. Lopulta sanon että minulla on lapset autossa, pakko mennä, ihmiset huutavat heiheit perääni ja enennkuin kämäinen lasiovi sulkeutuu takanani kuulen kuinka nuori nainen toteaa “kuulitteko, jopa Suomalaiset ovat sitä mieltä että Trump on pelle”. Naurahdan matkalla autolle.

Puistoilua ja pyöräretki Kalifronian sadekuuroissa. Ne ovat sellaisia ettei niissä oikein ehdi edes kastua kun jo loppuvat. Ihan oikeat kengät kuitenkin laitoin tänään jalkaan, vaikka vannoinkin etten enää juokulenkkejä lukuunottamatta kenkiä ja sukkia pue puoleen vuoteen.

Katselen jokea joka nyt on enemmän puro, siloin vuosi sitten se oli monta metriä korkeammalla ja tulvi koko puistoalueelle niin että puisto oli suljettu.

Tänä talvena ei ole ilmeisesti sellaisia sateita ollut. Hyvä niin.

Lapset ajelevat lätäköide läpi, muta tuoksuu ja jossain laulaa lintu. Korkealla eukalyptuspuiden latvoissa on haikaroiden pesä, näen kuinka pitkäsäärinen lintu laskeutuu pesään ja jää sinne seisomaan. Mietin onkohan sillä siellä munia.

Purossa virtaava vesi on vihreää, maa ruskeaa. Vielä ei tämä maa lämmennyt niin lämpimäksi että luonto olisi päässyt suurimpaan loistoonsa. Ensi viikolla varmasti lämpenee, sitten kaikki räjähtää kasvuun ja vihertyy. Lopulta aurinko paahtaa kaiken ensin kultaiseksi ja lopulta tomuksi. Nyt pitää vielä nauttia kun ilma on helppoa hengittää, multa jalkojen alla on ilmavaa ja pehmeää ja eukalyptyksen kukinnot levittävät väkevää tuoksua ympäriinsä.

Vaikka rakastan minä sitä kuumaa tomuakin. Sitä omaa valoa jonka se kuuma aurinko ja loputon laakea taivas suo. Tähtikirkkaita öitä ja kaskaiden laulua iltaisin.

Käydään Targetissa, se on se kauppa jota vertaa aina Anttilaan. Siellä on vähän kaikkea. Sekatavarakauppa. Etsin turhaan kymmenien hyllymetrien seasta lapsille kylpyvaahtoa. Kylpyveden värjääviä tableteja lötyyisi, ja miljoonia hajustettuja pesuaineita lapsille. Jätän ne väliin. Ei sitten vaahtoa tästä kaupasta. Esikoiselle pyöräilykypärä. Hän haluaisi frozenkypärän, mutta se on huonon mallinen, en taivu. Lopulta hän valitsee dinosauruskypärän jossa on irokeesi. Etsin turhaan legojen säilytyslaatikoita. Muistan sitten, että tässä maassahan on ihan oma kauppa pelkästään säilytyslaatikoille ja kalusteille. Sieltähän minun sellaisia pitää etsiä, eikä täältä.

Kotona kaivan ostamani katuliidut lapsille esiin. He jäävät talon sivustalle, keittiön oven eteen piirtämään sateenkaaria. Taivaalle kerääntyy mustia piliviä, kohta varmaan taas sataa. Laitan teevettä kiehumaan ja kävelen hakemaan tuoretta minttua aidan viereltä.  Jokin tuoksu, ääni tai kaiken tämän yhdistelmä palauttaa minut hetkeksi Intiaan. Vuoteen 2011 kun vietin tämän ajan vuodesta siellä. Olin taideresidenssissä ja tein erilaisia taideprojekteja. Työskentelin läheisessä Sos-lapsikylässä Keralassa vetäen kylän nuorille valokuvaustyöpajoja. Sen lisäksi tein teatteriryhmän kanssa yhteistyötä ja kuvasin lääkekasveja. Siellä tuli öisiä monsuunisateita, joskus myös päivällä, mutta harvemmin. Niiden jälkeen maa tuoksui samalta kuin nyt meidän pihamme. Kattoterassilla kasvoi minttua ja salviaa. Niiden tuoksu varmaan johdatti minut näihin muistoihin, nosti esiin nuo monen vuoden takaiset ajat. Hymyilen.

Esikoinen kysyy miksi minä hymyilen. Kerron hänelle että ajattelin Intiaa, paikkaa ja aikaa ennen hänen ja Kuopuksen syntymää.

Lapsi katselee minua ja menee makaamaan keskelle sateenkaarta jonka juuri piirsi. “Minä olen sateenkaarilapsi. Olin olemassa sateenkaaressa jo silloin kun sinä olit Intiassa” hän nauraa.

Pörrötän hänen hiuksiaan ja kerron hänen höpöttävän. Kuitenkin kun menen sisälle taloon valmistamaan teeni loppuun en voi kuin ajatella että ehkä hän on oikeassa, ehkä hän oli olemassa jos silloin, jossain sateenkaaren päällä odottamassa. Mistä minä voin tietää lopulta sitäkään miten tämä elämä sielujaan järjestelee.

Ulkona on pimeää ja sateen ääni kuuluu ropinana kattoa vasten. Puoliso kytkee irralliset sähköpatterit seinään ja ne alkavat puhaltaa kuumaa ilmaa lämmittäen kalsaa olohuonetta edes vähäsen. Huomenna on uusi päivä, ehkä hieman lämpöisempi, ehkä korjaaja saapuu korjaamaan lämmityksen, tai ehkä sitä ei enää tarvita edes ennen kuin vasta joskus joulukuussa seuraavan kerran.

Kostea kylmyys on saanut polveni kipeiksi ja toinen käsi on turvoksissa sen tähden, mutta lopulta ymmärrän ettei se oikeasti jaksa minua häiritä.

Olen kahlannut elämässäni niin monet kylmät, kosteat ja kalsat asunnot läpi, selvinnyt niistä kaikista.

Kyllä kaikki täälläkin järjestyy, lämpö palaa, sade lakkaa, lämmitykset korjataan, elämä menee eteenpäin. Ei tämäkään maa ole täydellinen, mutta niin ei ole mikään. Täydellisyys tekisi siitä epäaidon, epäluotettavamman. Näin on ihan hyvä.
Tämäkin kaikki on vain yksi muisto muiden joukossa. Jotain, jota muistella vuosien päästä nauraen sanoilla “Muistatko silloin Kaliforniassakin…”

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

2 vastausta artikkeliin “Epätäydellinen maa”

  1. Arja Sahramaa sanoo:

    Ihan vaan tiedoksesi: Olen ymmartanyt, etta luottokortin haltijan postinumeroa kysytaan kun vain sen omistaja tulee tietamaan sen varmuudella. Ihan hyva varotoimenpide, vai mita. Kivaa kirjoitusta Sinulta; itse olen asunut maassa yli 40 vuotta ja olen samaa mielta: joka maassa on paljon hyvaa, jotain huonoa. Onnellinen on han joka saa valita mitka asiat ovat tarkeita ja asua siella missa tuntuu paremmalta kuin muualla.

    1. Annuska sanoo:

      Hei Arja!
      Eräs lukija kertoikin minulle facebookin puolella saman asian tuosta postinumerosta. Joo, ehdottomasti hyvä asia, ja nyt kun tiedän mihin se liittyy en enää kyseenalaista sen järkevyyttäkään 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »