Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Empatia- voiko sitä olla liikaa?

11.04.2019

 

Luen uutisia, nälänhätä, sodat, kurjuus, köyhyys, ihmisiä käännytetään vaarallisiin maihin.
Kurkkua kuristaa ja rinnassa tuntuu painavalta.
Siirryn selaamaan sosiaalista mediaa.
Ystävä kertoo hänen lastensa isän nukkuneen ajasta ikuisuuteen. Toisaalla eräs seuraamani doula kertoo otteita osallistumastaan suruseminaarista.
Itkettää.
Itkettää vaikken ystävän eksää sen kummemin tuntenutkaan, itkettää vaikka en tunne sitä isää, joka siellä suruseminaarissa kertoo vaimonsa ja lastensa äidin kuoleman jälkeisestä surusta, ollenkaan.

Empatia, kyky asettua ihmisten asemaan, tuntea heidän tunteensa, valuuu päälleni kuin sade. Kiemurtelee sadepisaroiden lailla käsivarsista kainaloihin, valuu hiuksia pitkin korviin ja tunkeutuu varpaiden väleihin.
Joudun hengittämään syvään, rauhoittamaan itseni, tietoisesti ajattelemaan jotain muuta.
Joudun tekemään sen saman harjoituksen, sen jota ulkopuolelle tuskin kukaan enää näkee, että saan tunteeni kuriin.
Tuijotan Puolison pään ylitse ulos puutarhaan. Lasken kymmeneen ja mietin samalla että toivon vahvasti, etteivät lapsemme olisi perineet tätä valtavaa empatiakykyä joka ravistelee kehoani tälläkin hetkellä.

Nykyään puhutaan paljon siitä, ettei empatiaa ole tarpeeksi.
Puhutaan, että empatia puuttuu ihmisiltä. Poliitikot tekeävät julmia päätöksiä joista tihkuaa täysi kyvyttömyys aseuttua heikompiosaisten ihmisten asemaan.
Ihmiset kulkevat toistensa ohitse, välittämättä siitä meneekö toisella hyvin vai ei.
Ihmiset saattavat pyrkiä empatiaan, he pohtivat miltä heistä itsestään tuntuisi, miten he reagoisivat kuolemaan, miten he toimisivat toisen asemassa.
Se ei kuitenkaan ole empatiaa. Empatiassa on kyse siitä että asetutaan toisen ihmisen asemaan, kyetään tuntemaan ne tunteet mitä tuo ihminen tuntee, ilman oman elämänhistoriaa. Empatia tarkoittaa kykyä tuntea sitä mitä toinen tuntee, ei sitä miltä sinusta tuntuisi toisen ihmisen asemassa.

Empatiaa ei ole kaikilla ihmisillä syntyjään. Joidenkin ihmisten täytyy opetella empatiaa.
Eivätkä he siltikään välttämättä tunne kovin syvää empatiaa.
Empatian opettelu olisi kuitenkin tärkeää. Nyky-yhteiskunnat ovat hyvin raadollisia myötätunnon suhteen, toisten ihmisten ohittaminen ja oman edun tavoitteleminen ovat suuremmassa arvossa kuin myötätunto toista ihmistä kohtaan.
Mutta voiko empatiaa tuntea liikaa? Eikö ole sitä parempi mitä enemmän kykenee samaistumaan toisen ihmisen elämään? Mitä empaattisempi on? Onko empatia puhtaasti vain hyve?

Minulla on, on aina ollut, valtavan suuri empatiakyky.
En osaa sanoa onko minulla ollut sellainen jo lapsena vai voinko leikkimielisesti syyttää siitä kotia jossa luettiin todella paljon. (Lukeminen edistää empatiakykyä,” Empatia. Myötäelämisen tiede. Elisa Aaltola & Sami Keto, Into 2017”)
Niin suuri, että se ei aina ole erityisen miellyttävää. Minuun kirjaimellisesti sattuu toisten ihmisten paha olo.
Empatiakykyni on tehnyt minusta työssäni hyvän.
Osaan ottaa ihmiset ihmisinä, kohdata heidät, tuntea heidän tunteensa ja kokea heidän asemansa.
Olen työskennellyt paljon vaikeiden, syrjäytyneiden, ja syrjäytmisvaarassa olevien nuorten kanssa. Olen tehnyt töitä jenginuorten kanssa Lontoossa, taposta tuomittujen nuorten kanssa nuorisovankilassa, olen tehnyt töitä pakolaisten kanssa pakolaiskeskuksissa ja huostaanotettujen lasten kanssa sijaiskodeissa.

Olen kohdannut ihmisiä, tarinoita joita en itse koskaan elämässäni kokisi.
Ja olen kyennyt samaistumaan heidän tunteisiin, tuntemaan heidän tunteensa, näkemän heidän asemansa.
Se on tehnyt minusta hyvän ohjaajan, myötätuntoisen taiteilijan, ihmisen joka on saavuttanut toisesta jotain mitä pinnalle ei heti näe.

Miksi sitten tänäkin aamuna toivon etteivät lapsemme olisi perineet minulta aivan näin suurta empatiakykyä?
Toivoisin heidän omaavan hieman enemmän Puolison geenejä tässä asiassa.
En sano, ettei Puolisolla ole empatiakykyä, on hänellä, mutta enemmän hänellä on sympatiaa.
Tämä on aiheuttanut meille aikanaan varmaan meidän kommunikaatiomme suurimmat kompastukset.
Kun minä olen ihmetellyt miten hän ei voi ajatella miltä minusta tuntuu. Miten niin ei voi tietää ellen kerro, täytyyhän ihmisen voida tuntea se miltä toisesta tuntuu.
Ei, ei täydy. Ei se niin mene.
Tämä on se kohta, missä liika empatia voi tehdä ihmiselle myös huonoa. Jos ei opi käsittelemään empatiaansa voi myös jäädä yksin.
Jos on ihminen jolla on erityisen suuri empatiakyky, täytyy tehdä töitä sen eteen ettei siihen empatiaan huku, ettei se tee toimintakyvyttömäksi.

Monelle empatia on oppimiskysymys. Itseasiassa niin monella, että empatiakykyjä pitäisi opettaa koulussa. Ja kotona, mutta varmistaakseemme että kaikki yhteiskunnan jäsenet kykenevät edes jonkinasteiseen empatiakykyyn tulisi empatian ja vuorovaikutuksen olla osana opetussuunnitelmaa.
Parisuhteemme toimivuuden vuoksi minun on täytynyt hyväksyä ja oppia se. Täytynyt oppia kertomaan ääneen miltä minusta tuntuu.

Siltikään en toivoisi lastemme perineen minulta tätä määrää empatiakykyä.
Tätä ylitsepyyhkivää tunnetta joka ikinen kerta kun kohtaan tai luen ihmisistä joilla on vaikeaa.
Minä olen joutunut opettelemaan keinoja miten selvitä näistä tilanteista.
Opettelemaan miten voin tehdä töitä huono-osaisten kanssa, menettämättä uskoani ihmiskuntaan, rikkomatta itseäni ihmisten kohtaloihin.
Olen opetellut nostamaan muureja, opetellut väistämään tilanteita.
Opetellut perääntymään.

En minä ole lakannut auttamasta. Olemasta läsnä, kuuntelemasta, tekemästä työtä jota rakastan.
Edelleen minä kohtaan ihmiset, tunnen heidän tunteensa, elän hetken aikaa heidän elämäänsä, ja tämän taidon minä haluaisin opettaa myös lapsilleni.
Myötätunnon. Kyvyn kuulla toista, olla läsnä. Tarvittaessa etsiä keinoja miten ihminen voi auttaa itse itseään eteenpäin.
Olemaan läsnä ja ojentamaan käden, kuuntelemaan.
En minä halua sulkea maailmaa ulos, olla lukeamtta uutisia, olla tekemättä merkityksellistä työtä vain siksi että se on minun tunteille liikaa. Minun on vain pitänyt opetella miten niiden tunteiden kanssa pärjätään.

Ja se ei ole ollut helppo tie.
Ja toivoisin, ettei lastemme tarvitsisi käydä sitä tietä läpi.
En haluaisi, että he pohtivat öisin miltä toisesta ihmisestä tuntuu kun hänellä ei ole kotia. En haluaisi että he kantavat muiden ihmisten murheita omiensa lisäksi, en haluaisi että heihin fyysisesti sattuu kun toiseen ihmiseen sattuu.
Haluaisin, että heillä on kyky myötäelää, olla empaattinen hetkessä, auttaa.
Etteivät he koskaan kuvittelisi toisten ihmisten olevan samoilla taustoilla ja kokemuksilla varustettu kuin mitä he ovat, ja siksi näkevän jokaisen ihmisen uniikkina, ottavat sen ihmisen tunteet uniikkeina vastaan.
Mutta haluaisin, että heillä olisi myös kyky jatkaa eteenpäin ilman että heidän sydämensä täyttyisi surulla ja kivulla jokaisesta kohtaamastaan ihmisestä.

Empatia on vaikea laji.
Koen sen olevan elintärkeä taito, että ihmisrotu voi säilyä ja toimia yhteiskunnassa.
Mutta sen oikea määrä ja laatu ei ole helppo määritelmä.

Aika näyttää millaisiksi lapsemme kasvavat, onnistummeko me opettamaan ja lahjoittamaan heille oikean määrän empatiaa tähän maailmaan.
Siihen asti minä lasken kymmeneen ja toivon parasta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »