Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Elämän maku suussa

03.01.2018

Kuva: © Tuukka Dal Maso

Lapset kiskovat innosta puhkuen kumisaappaita jalkaan, Esikoisen lounaskin jäi vähän kesken kun Kuopus oli ennen häntä valmis eikä hän malttanut syödä loppuun päästäkseen lähtemään.
Naapuriin on pakko päästä, naapurin lapset kun ovat vihdoinkin kolmen viikon lomailun jälkeen palanneet takaisin.

Jään yksin hiljaiseen taloon.
Haarukoin lounassalaattiani hitaasti ja ajatuksissani.
Tuijotan pöydällä olevaa tulppaanikimppua ja pohdin istahdanko seuraavaksi koneen ääreen kirjoittamaan vai siivoanko ensin keittiön.
Nyt kun kerho on vielä tämän viikon kiinni, on kirjoitusaika etsittävä pienistä raoista pitkin päivää.
Huomaan miten olen tottunut siihen, että saan arkena kolme kertaa viikossa sen 2 tunnin kirjoitusvälin kun lapset ovat kerhossa. Se on vapauttanut minulle illat omaan käyttöön. Parantanut elämänlaatua valtavasti. Mahdollistanut syventymisen kirjoittamiseen tavalla joka on minulle uutta.

Jään miettimään kirjoittamista. Sanoja jotka virtaavat ajatuksista, kuin kuvia. Niitähän minä yritän sanoiksi muuttaa, loputonta kuvavirtaa joka virtaa mielessäni. Kertoa teille mitä minä näen, miten minä näen. Kirjoittaa tätä maailmaa auki, muuttaa sitä sanoiksi, jotta te voisitte taas muuttaa sen kuviksi.
Nytkin, tätä lukiessanne, ehkä näette minut ruskean ruokapöytämme ääressä. Selän takana harmaat läpikuultavat verhot. Pöydällä värikäs tulppaanikimppu, kukat vielä nupullaan, vieressä kaksi lähes loppuun palanutta kynttilää. Ketsuppipullo ja lasten likaiset lautaset, viisi lasia ja vesikarahvi. Pöydän kulmalla legohelikopteri ja legokrokotiili jonka selässä ratsastaa poliisi miekka kädessään. Krokotiilin suussa on timantteja.
Talo hengittää hiljaa, ulkoa kuuluu vaimeana moottorisahan ääni kun jossain päin siirtolapuutarhoita kaadetaan puita,  lasten matkalaukku on auki olohuoneen lattialla. Minä katselen kaikkea tätä ja pohdin olemista, näkemistä, kirjoittamista.

Naapuri keskeyttää ajatukseni, tulee etsimään lampaantaljoja jotka ovat mystisesti kadonneet heidän lomansa aikana. Päivitämme kuulumisia. Naapuri kysyy mikä meidän lähtemisen tilanne.
Edistyykö mikään?
Sitä kai moni ympärillämme pohtii, ei kehtaa kuitenkaan kysyä.
Ehkä te lukijatkin pohditte sitä. Tiedänhän minä miten tuntemattomankin ihmisen elämän asioista voi tulla tärkeitä kun niitä läheltä seuraa.
Helpottaako jos kerron, että samaa mietimme mekin, usein olemme ihan samassa tietämättömyydessä itsekin.
Olen saanut muutamia yhteydenottoja koskien tilannettamme. On kyselty vieläkö palaamme takaisin Kaliforniaan, on kysytty miksi en nimeä Puolison työpaikkaa nimeltä, miksi en kerro kaikkea mitä tilanteeseen liittyy.

Tämä blogi kertoo minusta.
Tämä blogi on minun julkinen päiväkirjani.  Avaan teille ikkunan minun elämääni, mutta se ei tarkoita että saisin avata ikkunoita minun ympärillä olevien ihmisten elämään.
Minä kerron paljon, kerron itsestäni, ajatuksistani, puolisostani, lapsistani.
Jätän myös asioita kertomatta. Nimiä mainitsematta.
Se johtuu puhtaasti yksityisyydensuojaamisesta.
Siitä, että muilla on oikeus olla olematta osa minun julkista päiväkirjaani.
Siksi en puhu ihmisistä nimillä. Siksi en kerro viisumihakuprosessitamme kaikkea.
Prosessissa on tapahtunut viivästyksiä, ehkä jopa virheiksi luokiteltavia asiota. On ollut tilanteita jotka varmasti olisi voitu hoitaa paremmin.
Mutta loppujen lopuksi meistä on kuitenkin pidetty huoli.
Loppujen lopuksi täytyy muistaa, ettei kenelläkään ole velvollisuutta hankkia meille viisumia takaisin Amerikkaan. Ja silti he sen tekevät. Loppujen lopuksi se, että meille luvataan että pääsemme takaisin kotiin, merkitsee meille odottamistakin enemmän. Tekee siitä sen arvoisen.

Asiat siis edistyvät. Aikatauluja emme tiedä.
Mutta me menemme vielä takaisin. Ellei mitään katastrofaalista tapahdu.
Ja te, rakkaat lukijat, olette taatusti ensimmäisten joukossa jotka saatte asiasta tietää.
Sillä onhan tämä blogi minun päiväkirjaani. Minun ajatusvirtaani.

Naapuri painaa oven kiinni perässään, minä kaadan kiehuvaa vettä teekuppiin. Siniseen teekuppiin jossa on kultainen reunus. Syksyllä ostettu. Iloa tuomaan. Istahdan tietokoneen eteen ja jään miettimään uudenvuoden aaton keskustelua johon aluksi osallistuin, sitten vain kuuntelin vierestä. Luonamme oli ystävämme, veljeni, hänen puolisonsa ja heidän ystävänsä. He puhuivat onnellisuudesta. Sen käsitteestä. Mitä on olla onnellinen. He määrittävät onnen eri tavoin kuin minä. Tai minä eri tavoin kuin he. Kummin sen nyt haluaa nähdä.

Minulle onni on nyansseja. Pieniä valonomaisia välähdyksiä elämän keskellä. Onnellisuus, se pidempi aikajakso, on jatkumo jossa onnen nyansseja tulee paljon.
Minun elämäni perusta on tyytyväisyydessä tai vastaavasti tyytymättömyydessä.
Voidakseni olla perustyytyävinen, täytyy elämässäni perusasiat olla kunnossa.
Näihin perusasiohin kuuluvat vapaus, kontrolli omasta elämästäni, kokemus rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisesta sekä tietynasteinen oma itsenäisyys.
Lisäksi voidakseni olla tyytyäväinen tulee minun kokea vahvasti läheisimpien ihmisten ympärilläni olevan myös tyytyväisiä.

Viime vuonna osa näistä perusasioista eivät olleet minun kohdallani kunnossa, johtuen puhtaasti elämäntilanteestamme. Mutta se ei estänyt minua tuntemasta onnea. Koska minulle onni on nyansseja, koen minä voivani olla hetkittäin puhtaasti onnellinen vaikka peruselämäni ei olisikaan sitä.
Kroatiassa koin huikeaa onnentunnetta katsellessani maisemaa, jossa meri kohtasi vuoret. Tuntiessani Puolison käden olkapäälläni ja kuullessani lastemme naurun.
Keskellä pimeää syksyä,  ystävän kuolemasta seurannutta surua ja sisintä kalvavaa radiohiljaisuutta viisumitilanteesta, kykenin tuntemaan onnennyanssja kirjoittaessani lastenkirjan käsikirjoitusta.
Niinä hiljaisina hetkinä kun istuin tuossa pihapiirin tunnelmallisessa puusaunassa, kynttilänvalon tanssiessa saunan kiviseinillä ja vesipadan höyryn kieppuessa hiljaa kohti kattoa, minä olin onnellinen.
Tunsin onnen nyanssien koskettavan sydäntäni Pohjois-Karjalan metsissä, hiljaisina iltoina kun sain käperyä Puolison kainaloon ja tuntea hänen kehonsa lämmön, syleillessäni lapsiani ja tuntiessani heidän sydämensä sykkeen omaani vasten.
Seurueen muut ihmiset kokivat onnellisuuden tai onnettomuuden olevan se tunnetasojen perustus. Jos oli onneton, ei mikään hyväkään asia saanut elämää paremmalta. Jos oli onnellinen, huonotkin asiat olivat vain pieniä taitoksia onnen matossa.

Minulle onnellisuus ei ole vallitseva olotila. Koskaan. Tyytyävisyys on. Tai tyytymättömyys.
Onni on liian suurta voidakseen vallita.
Ehkä minä vielä muutan joskus mieltäni.

Ehkä opin näkemään maailman kuten he.
Ehkä en.
Oikeastaan sillä ei ole väliä.

Se on ehkä viimeisen vuoden tärkein oppini. Ettei muiden tavalla ajatella, ei oikeastaan ole niin kovin väliä, ainakaan koko aikaa.
Minä elän täällä nyt ja tämän ainoan kerran.
Tämä on minun elämäni. Tämä on meidän elämämme. Minun, Puolison, lasten yhteinen, yksi elämä.
Eikä tästä tehdä uusintaa jossa minä saisin uudestaan näytellä pääroolia.
Siksi minun täytyy tehdä, kokea ja tuntea nämä asiat niin kuin itse haluan.
Tiettyyn pisteeseen asti.

Ei kovin moni ymmärrä meidän päätöstämme palata Kaliforniaan, paitsi ehkä he jotka siellä elävät sitä elämää ja he jotka ovat tämän saman väliaikatilan läpikäyneet ja palanneet.
Mutta minun on lakattava yrittämästä selittää, lakattava yrittämästä saada muita ymmärtämän.
Me haluamme palata, me haluamme matkaamaan tuon kesken jääneen matkamme loppuun.
Sen on riitettävä perusteluksi.

Ajatus harhailee.
Sytytän takkaan tulen ja jään tuijottamaan keittiön ikkunasta ulos.
Ulkona valo ei muutu. Harmaus makaa tämän kaupungin yllä kuin painava matto.
Lumi on kaikki poissa. Taivas ja meri ovat samanvärisiä. Luonto on hiljaa ja melankolia kävelee pitkin paljaita puunrunkoja, hyppii ihmisten ikkunalaudoille ja katselee sisälle keltaisessa valossa kylpeviin asuntoihin.

Luen mitä olen teille kirjoittanut ja naurahdan.
Näillä sanoillako tämä vuosi lähtee käyntiin, ajatusvirtaa parhaimmillaan.
Yritin pohtia mihin suuntaan vien tätä blogia, pitääkö tätä muuttaa, pitäisikö minun olla selkeämpi, teemoittaa postauksiani enemmän.
Tulin lopputulokseen, että jatkan kuitenkin tätä samaa tapaa.
Saatte lukea näitä julkisia päiväkirjanomaisia kirjeitäni teille.
Sen lisäksi kirjoitain asioista jotka herättävät minussa mielipiteitä, ajatuksia ja ääneen sanottavia asioita.

Jatkan nyt Suomessaolo aikani vielä myöskin tutustumista erilaisiin kohteisiin, jotka tekevät sosiaalityötä joka jää meiltä usein huomaamatta.
Ja kun tämä odotus viimein päättyy ja me lennämme takaisin tuohon kuuman auringon laaksoon, katsotaan sitten mitä teille kirjoitan.
Se mikä kuitenkin pysyy samana on tämän blogin pääsisältö: elämä ja rehellisyys. Kirjoitan asioista niin kuin ne näen, koen ja tunnen. Se ei muutu, ei vaikka ympäristö muuttuisi.

Pysykää siis kyydissä mukana, lupaan että tämäkin vuosi maistuu elämälle.

Kuvituskuvina vielä tunnelmointia joululomalta, kun lapset oppivat hiihtämään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »