Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Elämää kuplassa

31.08.2017

Kuopus kikattaa Puolison sylissä.
Esikoinen istuu keskellä laattalattiaa olevalla tuolilla ja syö hapankorppua.
Katselen tätä pientä perhettäni ja tunnen niin syvää rakkautta ja kiitollisuutta, että lähes kuulen kuinka sydämeni muljahtaa rinnassani.

Voisin kirjoittaa teille kuluneista päivistä, jos niistä olisi jotain kirjoitettavaa.

Berliini on kuitenkin lähestulkoon meille kuin toinen koti. Kuin toinen Lontoo, Palo Alto tai Helsinki. Olemme viettäneet täällä niin paljon aikaa, että kaikki turistinähtävyydet on kierretty jo vuosia sitten. Nykyään kun olemme täällä, imemme itseemme tätä kaupungin sykettä, tätä omalaatuista vapautta olla oma itsensä, sellaista, jota missään muualla ei ihan tällä tavalla tunnu löytyvän.

Viimeiset kaksi päivää olemme viettäneet pienien kaupunkijärvien rannoilla. Olen rakentanut hiekkalinnoja ja tuijottanut vedessä polskivia lapsiamme. Olen antanut auringon muuttaa ihoani astetta tumemmaksi, pehmeämmäksi, astetta kauniimmaksi suudella. Olen antanut ajatusteni virrata ja katsellut pilvetöntä taivasta.

Hiki valuu pieninä noroina selkärankani kaarta pitkin, hiekka tarttuu  aurinkorasvan tahmeaksi muuttamalle iholle ja kirskuu hampaissa.

Ympärillä on vanhoja rouvia riippuvine rintoineen, yläosattomissa, makoilemassa aurinkotuoleissa, vähät välittävät mistään kehtaamisesta tai muka-siveydestä.

Uimarantojen fasiliteetit ovat samaa aikamatkaa 80-luvulle kuin Teltowissa. Karheaa betonia jalkojen alla, venäjän sinistä ja kirkkaan keltaista väriä. Muovisia roskiksia ja ruostuneita kaiteita. Uimavalvojien äänet kuuluvat särisevästä kaiuttimesta kuin Kellopeliappelsiini elokuvassa, kun he varoittavat uimareita menemästä liian kauas rajatusta alueesta.

Minä olen ollut samanaikaisesti onnellinen ja haikea. Kun seison viileässä rantavedessä, katse pulikoivissa lapsissa, ajatukseni seilaavat kaikessa ja eivät missään.

Pohdin voisinko asua tässä kaupungissa. Tällaisten päivien aikana, kun aurinko lämmittää kehon jokaista sopukkaa, kun askel on kevyt ja mieli rauhallinen ajattelen että voisin. Helposti. Tietenkin.

Ajattelen, että solahtaisimme tämän kaupungin arkeen siinä missä minkä tahansa muunkin kaupungin arkeen. Meidän lapsemme juoksisivat kuumina kesäpäivinä alasti leikkipuiston vesileikeissä, me tottuisimme pimeisiin öihin, käteisen käyttöön ja siihen että kaupat eivät ole sunnuntaisin auki.

Täällä meidän olisi helppoa, ajattelen. Täällä kukaan ei ihmettele minun lapsuuteni huvittavia tottumuksia, täälläkin lapset oppivat syömään suklaata sämpylän välissä, täälläkin salaattiin sekoitetaan kastike valmiiksi ennen tarjoilua. Täällä minun lapsuuteni tavat ovat normaaleja. Kirjakaupoissa myydään niitä kirjoja joista minä opin lukemaan. Nämä ihmiset tunnistavat saksankielen aksenttini lähtömaan, täällä olisimme lähellä mutta tarpeeksi kaukana Suomesta.

Samaan aikaan kun Esikoinen roiskuttaa vettä paljaalle vatsalleni, ajatuksiini hiipivät myös ne asiat miksi täälläkin elämä olisi haasteellista.
Täälläkin pitäisi rakentaa sosiaalinen verkosto. Löytää ne omat ihmiset. Löytää ystäviä. Rakentaa työelämä taas nollasta.
Löytää asema tässä yhteiskunnassa.
Oppia maan tavoille.
Tietäen koko ajan, että jossain hetkessä me taas lähdemme.

Tässä lämmössä, hiekkaa varpaiden välissä ja sormusten alla, tässä lempeässä historian ravisuttamassa kaupungissa, jossa maauimalat ovat jämähtäneet kolmenkymmenen vuoden takaiseen aikaan kuin omaan kuplaansa, tässä hetkessä tämän kaupungin sisällä minä tunnen samanaikaisesti onnea ja yksinäisyyttä.

Kun kenkäni kopisevat pitkin kuumia katuja,  keltaisten raitiovaunujen suhistessa ohitseni hiljaa ja Esikoisen jutellessa minulle asioista joita hän näkee ja haluaisi tulevaisuudessa tehdä, minuun iskee hiljainen mutta terävä yksinäisyyden piikki.

Elämämme roikkuu välitilassa, jonka olemme itse valinneet.

Arkemme Suomessa, Euroopassa, on etäänynyt Kalifornian ihmisten arjesta. Kymmenen tuntia ja toinen manner. Kuusi kulunutta kuukautta vailla yhteistä elämää, se riittää. Se riittää, ettei juuri nyt ole yhteistä kosketuspintaa mihinkään. Se riittää, että yhteyttä on vaikea pitää. Se riittää, että me koemme itsemme ulkopuolisiksi omaan elämäämme kuuman auringon maassa.

Kalifornian pihamme viikunapuiden hedelmäsadon poimii joku muu. Joku muu juo minun keltaisista teekupeista aamukahvinsa. Joku muu kuuntelee meidän sohvallamme kaskaiden yösoittoa, joku muu katselee verhojemme metsämaisemaa ja nukahtaa peittojemme alle. Me olemme tuhansien kilometrien päässä, toisen mantereen aikavyöhykkellä, toisessa arjessa.

Mutta tässäkin arjessa, tässä jota me juuri nyt elämme, me olemme jollain tapaa silti yksin.

Pakkasen maassa, Suomessa, jossa aurinko ei ensin laske ja siten ei nouse, elämme omaa välitila-arkeamme. Rakennamme elämää sinne päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Emme saa kiinni toisten arjesta eivätkä he meidän. Ystävät jäävät jonnekin takavasemmalle, emme itsekään enää jaksa tai osaa aina kysellä perään ja ehdottaa näkemistä.

Emme elä heidän arkeaan, meidän elämämme saattaa muuttua viikosta toiseen. Ihan kohta saatamme olla taas poissa.

Juuri tällä hetkellä ei melkein ole väliä missä kellomme kiertää ympyrää, kävelemmökö pitkin näitä Berliinin kuoppaisia katuja, vai syksyksi muuttuvan Helsingin asfalttia.

On hetkiä, jotka merkitsevät, on hetkiä jotka pitävät kellot käynnissä.
Hetkiä saunassa, hetkiä naapurin kanssa puutalon rappusilla. Hetkiä vanhempieni kotona.

Mutta niitä hetkiä on myös täällä, hetkiä pimenevän taivaan alla parvekkeella, auringon laskiessa horisonttiin. Hetkiä keittiössä, Phil Collinsins laulua kuunnellessa ja rakkauden täyttäessä huoneen niin väkevänä ettei sanoilla ole tilaa.

Me elämme omassa kuplassamme, kellumme eri maiden yllä, törmäilemme toisiin ihmisiin. On hetkiä kun kuplien seinät välillämme hetkeksi sulavat, hetkiä kun arjella ei ole väliä, tulevaisuudella tai menneisyydellä ei ole väliä. On hetkiä kun istun berliiniläisen puiston penkillä ja kaipaan Suomesta naapuria, äitiä, isää. On hetkiä kun kävelen Suomessa pitkin kävelykatua ja kaipaan pois, minne vain mutta pois.

Haluan uskoa, että ne ihmiset joilla on merkitystä, ne kiinnittyvät meidän kupliimme vaijereilla. Aivan kuten mekin kiinnitämme vaijereita niiden ihmisten kupliin, joista me emme halua päästää irti. Ja lopulta me kierrämme tätä maailmaa, yhtenä suurena vaijerivyyhtenä, välillä kaukana toisistamme, välillä lähellä, mutta aina me aistimme toistemme värähtelyt. Joskus vaijerit katkeavat, kuplat lipuvat leijumaan erilleen, ja kun sattumalta ohitamme toisemme taivaankannen yllä, hymyilemme ja muistamme historian. Sillä sitä ei kukaan vie meiltä pois.

On hetkiä, kun herään aamulla ja sydämeni on raskas ikävästä Kalifornian ystäviä kohtaan. Raskas ikävästä, jota ei osaa sanoiksi pukea, ikävästä joka ei hellitä sillä että kirjoittaa kömpelön viestin messengeriin “Ajattelen sinua”.

On hetkiä, kun kutsu lapsen syntymäpäiville merkitsee enemmän kuin ääneen sanottu lause ystävyydestä. On hetkiä, kun haluaisi voida kävellä naapurin luo ja keittää kahvit.

Ja sitten on hetkiä, kuten juuri nyt keittiössä, kun mitään ei puutu. Kun läsnä on oikeastaan juuri sillä hetkellä kaikki mitä elämässäni tarvitsen jaksaakseeni aamuisin nousta sängystä. Pieni perheeni, jossain maailman lukuisista maista. Nauramassa, hengittämässä, syömässä voilla voideltua hapankorppua ja kuuntelemassa musiikkia.

Ja kun tämäkin ilta taas vaihtuu yöksi, kun suljen silmäni ja annan ajatusteni vaipua uneen yritän luottaa huomiseen. Luottaa siihen, että minne elämä vie, sieltä löytyvät ne ihmiset joiden kuplia me saamme jakaa.

Hetken, kuukauden, vuoden, loppuelämämme.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »