Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Auta, auta pyydän sua – hyväntekeväisyydestä Piilaaksossa

14.12.2018

 

Noniin, lupailin teille alkuviikosta facebookin puolella, että kirjoitan teille ihan oman postauksen aiheesta hyväntekeväisyys.
Toki hyväntekeväisyyttä ja vapaaehtoistyötä nyt tehdään joka puolella maailmaa, että ei tämä nyt mikään uusi asia varmaan kenellekään ole.
Itse en kuitenkaan ole törmännyt tämän kaltaiseen volyymiin toistaiseksi missään muualla maailmassa kuin täällä.

Täällä siis tosiaan kerätään rahaa, vaatteita, tavaroita, ruokaa ja vaikka sun mitä hyväntekeväisyyteen aika paljon.
Tilanne on jonkin sortin noidankehä. Täällä on lähes olematon sosiaaliturva ja julkinen terveydenhoito. Sanon lähes olematon, koska teoriassa on toki paikkoja johon ihmiset joilla ei ole vakuutuksia voivat mennä sairastuttuaan, mutta se ovatko ne käytännössä saavutettavissa ja millaisia ne paikat ovat, ovat luku sinällään.

Ja koska tarve avulle on niin suuri, niin ihmiset tuntuvat imevän täällä äidinmaidossa tavan antaa rahaa/ruokaa/aikaa hyväntekeväisyyteen jos heillä on siihen mahdollisuus.
Tavallaan toki pidän tätä äärettömän kauniina ja upeana asiana, mutta poliittisesti tämä on hyvin ongelmallista, koska minun näkökulmastani se olisi yhteiskunnan tehtävä pitää huolta heikommista, nimenomaan toimivan julkisen terveydenhuollon ja sosiaaliturvan kautta.
Mutta ongelma on siis rakenteellinen, ja koska minä en koe voivani sitä mielipiteelläni muuttaa, joten olen keskittänyt voimavarani siihen, että annan nyt täällä  sen mitä pystyn heikommille osapuolille.

Piilaaksosta puhuttaessa puhutaan usein vain ja ainoastaan hyvin toimeentulevista ihmisistä. Puhutaan menestyvistä yrittäjistä ja isoilla firmoilla töissä olevista ihmisistä, joilla on hyvä palkka ja jotka sijoittuvat täällä keski-luokkaan tai ylempään keskiluokkaan.
Täällä on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka elävät todella köyhästi. Facebookin, Googlen ja muiden isojen firmojen tuleminen tälle aluellee on ajanut lukuisia ihmisiä ahdinkoon. Vuokrat ovat nousseet pilviin, samoin kuin ruoka ja oikeastaan lähes kaikki muukin maksaa piilaaksossa järkyttävän paljon.
Tavallisen duunarin palkoilla ei elä. Moni matalapalkkainen asuu kaukana työpaikoistaan, tekee useampaa työtä, ei kykene maksamaan sairasvakuutuksia eikä eläkekassoja, he elävät kädestä suuhun ja toivovat hyvää terveyttä ja jotain ihmettä niille vanhuuden päiville kun töitä ei enää pysty tekemään.

Jos elämässä tapahtuu pienikin notkahdus, se voi olla mitä vain työpaikan menettämisen, avioeron, syöpään sairastumisen, pahan auto-onnettomuuden, puolison kuoleman tai vastaavan tapainen asia, mutta voi se syöstä perheen kirjaimellisesti perikatoon ja asunnottomaksi.
Ilman asuntoa on taas hankala saada mitään muitakaan palveluita ja pian on jo mahdotonta saada työtäkään.

Esikoisen koulun opettajan Puoliso kuoli tällä viikolla. En avaa tapausta sen enempää, totean vain että opettajalla pieni vauva ja 2 vuotias lapsi, talovelka ja hän on töissä opettajana, eli hänenkään palkkansa ei ole huima. Koulun kautta kiersi välittömästi varainkeruu sivusto jossa kerättiin leskelle rahaa ettei hänen tarvitsisi ensimmäisenä olla luopumassa talosta ja elämästään tutussa ympäristössä vaan hän voisi keskittyä lapsineen puolison ja isän menetyksestä toipumiseen. Tavoite oli  aluksi 125 000 dollaria. Kun sivuston perustamisesta oli kulunut 10tuntia, oli 100 000 dollaria jo kasassa. (Tätä kirjoittaessani eli 48tuntia sivuston perustamisesta on tavoitesumma nostettu 200 000 ja rahaa on kasassa 180 000)
Jäämättä kuitenkaan nyt enempää jumiin tuohon summaan, haluan kiinnittää teidän huomion lähinnä siihen miten nopeasti ihmiset täällä järjestäytyvät auttamaan ja sitten myös auttavat.

Rahan lahjoittaminen on yleisin auttamisen muoto ja ne joilla sitä on, tekevät sitä suhteellisen epäröimättä. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.
Jos rahaa lahjoitetaan kouluille tai muille voittoa tavoittamattomille järjestöille ovat ne verovähennyskelpoisia. Moni täällä puhuukin hyväntekeväisyysrahan olevan vain kohdennettua verotusta.
En lähde nyt tässä tekstissä ruotimaan sitä miksi koen tämän rakenteellisesti ongelmalliseksi tavaksi “Maksaa veroa”. Totean vain näin olevan.

Myös moni yritys kuten esimerkiksi Google ja Apple tukevat työntekijöidensä tekemiä lahjoituksia antamalla saman summan työntekijän valitsemaan kohteeseen kuin mitä työntekijä itse antoi. Eli jos vaikkapa työntekijä haluaa lahjoittaa lastensa kouluun tai johonkin muuhun hyväntekeväisyyskohteeseen 500dollaria, antaa työpaikka toiset 500 dollaria samaan kohteeseen.
Hyväntekeväisyys on siis tavallaan kannattavaa ja se on luotu paikkaamaan sosiaaliturvan puuttumisesta syntyviä aukkoja.
Se, onko se sitten hyvä systeemi ja kuinka tasa-arvoinen ja yhteiskunnallisesti kantava se on, se onkin sitten jo aivan toinen tarina. Eli ei mennä nyt siihen.

Kaliforniassa on ollut viime vuosina paljon katastrofeja joiden avuksi rientävät erilaiset yhdistykset ja järjestöt.  On ollut tulvia, metsäpaloja, sitä sun tätä. On asunnottomuutta, köyhiä, on kouluja jotka tarvitsevat tukea on erinäköisiä yhdistyksiä jotka auttavat kodittomia ihmisiä ja eläimiä.
Nämä kaikki elävät oikeastaan vain ja ainoastaan lahjoitusvaroin.
Lahjoittaa voi useinmiten joko rahaa, vaatteita/käyttötavaraa tai sitten aikaa.
Esimerkiksi tulipaloista johtuvien savujen aikaan kerättiin mm. rahaa jotta pelloilla savusta huolimatta töitä tekeville meksikolaisille työntekijöille saatiin ostettua hengityssuojaimia.

Juuri nyt eletään hyväntekeväisyyden kannalta todella massiivista aikaa.
Joulu lähestyy.
Osittain joulua varmasti käytetään myös ns. Markkinointikikkana, vedotaan ihmisten joulumieleen, mutta osin kohteet ovat myös meidän kulutusyhteiskunnan itse aiheuttamia loukkoja.

Kirjastoissa, kaupoissa ja kahviloissa on laatikoita joihin voi jättää vähävaraisille lapsille leluja (uusia) joululahjaksi.
Sekä Esikoisen, että Kuopuksen kouluissa on järjestetty ruokakeräyksiä. Luokkien ulkopuolella on siis pahvilaatikoita joihin kerätään purkki- ja kuivaruokaa joka jaetaan sitten järjestöjen puolesta vähävaraisille perheille.

Kuopuksen kerholuokka on myös mukana toteuttamassa erään järjestön keräämiä vähävaraisten perheiden jolulahjatoiveita suoraan. Perhe on saanut itse nimetä millaisia lahjoja lapsilleen toivoo ja toive toimitetaan järjestölle. Luokat (tai yksityiset ihmiset) valitsevat sitten järjestön listasta yhden perheen ja hankkivat heille heidän toivomansa lahjat.
Kuopuksen luokan perhe on toivonut leikkikeittiötä ja trampoliinia. Sen lisäksi olemme keränneet heille lahjakortteja ruokakauppaan ja täkäläiseen K-rautaan.

Nämä kaikki asiat voivat tuntua kaukaisilta, jos omalla pankkitilillä lojuu sen verran rahaa ettei kaupassa koskaan tarvitse miettiä onko varaa ostaa sekä viinirypäleitä että juustoa.
Niitä perheitä joissa asiat eivät kuitenkaan ole ihan näin hyvin, on kuitenkin hirmuisen paljon.
Kuopuksen kerhossa on yksi perhe joka iloitsi tänä vuonna siitä että he saavat ensimmäistä kertaa jolukuusen kotiinsa.
He voittivat sen arvonnassa.
Heillä ei ole koskaan ollut joulukuusta, koska sellainen maksaa, eikä ole varaa.
Niin.
Tätä sietääkin jokaisen pohtia hiljaa mielessään.


No mihin meidän perhe sitten osallistuu?
Tämä tuli kysymyksenä sähköpostiini.
En ole kamalasti täällä tuonut esiin meidän hyväntekeväisyyspanoksiamme, oikeastaan monestakin syystä.
Tavallaan koen, ettei se ole asia jota pitäisi alleviivata, koska vaikka teen asioita, koen monesti edelleen tekeväni liian vähän. Aika ei vain riitä juuri nyt enempään.
En myöskään ole varma auttaako ketään se että mainostan tekeväni sitä ja tätä. Joten koen ristiriitaiseksi liiallisesti siitä hihkua julkisesti.
Mutta vastaan nyt kuitenkin lukijan kysymykseen, jos se vaikka kiinnostaisi teitä muitakin.

Olemme osallistuneet Kuopuksen kerhon kaikkiin hyväntekeväisyys ja varainkeruutapahtumiin antamalla aikaamme, eli olemalla konkreettisesti töissä tapahtumissa.
Lahjoitimme nyt Kuopuksen luokan valitsemalle perheelle kaksi lahjakorttia ja osallistuimme isoihin yhteislahjoihin rahallisella panoksella.
Veimme ruokaa ruokakeräykseen sekä Esikoisen koululla että Kuopuksen kerholla.
Olemme myös osallistuneet Esikoisen koulun opettajan kriisirahastokeräykseen.
Usan ja Meksikon rajalla olevia pakolaislapsia auttaville järjestöille, tulvien ja tulipalojen uhreille olemme lahjoittaneet aina rahaa erilaisten keräysten kautta.
Tämän lisäksi minä vietän 2 päivänä viikossa 2-4 tuntia läheisellä kodittomien keskuksella. Autan ruokapalvelussa, seurustelen kodittomien kanssa, pesen, lajittelen ja viikkaan heidän pyykkejään ja teen kaikkea mihin apukäsiä kaivataan.

Nämä ovat minun ja meidän panokseni/mme täällä. Enempään minulla ei juuri nyt aika riitä.
Haluaisin voida auttaa enemmän, tosin en tiedä voisinko koskaan auttaa niin paljon että kokisin sen lopulta riittävän.
Lapsemme eivät ole koskaan kyseenalaistaneet auttamista.
He ovat ostaneet itse omilla rahoillaan nyt kahteen lahjakeräykseen lahjat vähävaraisille lapsille.
Kuopus on lähes aina mukana kodittomien keskuksella ja hän ottaa kodittomat ihmisinä, sen kummempia jakamatta heitä kasteihin.

Me puhumme kotona paljon siitä, ettei kaikilla ole yhtä paljon kuin meillä, ja siksi meidän tavallaan kuuluu antaa muille jos me vain voimme.
Viedessäni ruokakeräykseen maanantaina säilykepurkkeja Esikoisen kouluun Kuopus totesi
“Me annamme nyt ruokaa niille joilla ei ole, ja sitten joskus jos meillä ei ole ruokaa he antavat meille. Eikö niin? “
Näin minä toivon sen menevän, lapseni.
Näin minä yritän teidät kasvattaa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »