Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Auringonlaskuja ja ajatuksia kodittomuudesta

18.10.2020



Nyt on sunnuntai-ilta, istun saunanraikkaana ja vatsa pizzaa täynnä olohuoneessamme.
Takana päivä meren äärellä, syksyn antaessa parastaan purevaa viimaa myöten.

Kolmen päivän vapaa alkuviikosta teki tehtävänsä ja loppuviikon työpäivät tuntuivat kevyemmältä kuin aikoihin. Huomenna on edessä taas arki. Lasten koulut, esikoulut, harrastukset, kaikki polkaistaan taas käyntiin. Arkinen rutiinien kirjo täyttää taas elämämme syksyn tiukentaessa otetaan ympärillämme. 

Lähestyvä marraskuu ei vieläkään pelota eikä tunnu pahalta. Olen ilolla ottanut vastaan kirpeät aamut ja syyt pukea aitoja villavaatteita päälleni.Jopa lauantain työvuoro Asunnottomien yössä ei tuntunut työltä vaan enemmänkin oikeasti elämäntavalta.


Ajatuksia tuo eilinen työvuoro Helsingin kaduilla minussa kuitenkin herätti. Suunnattoman paljon ajatuksia ja sitä samaa tuttua pakahduttavaa tunnetta rintalastan alla, minkä tunnen jo ajalta kun tein vapaaehtoistyötä Piilaakson asunnottomien keskuksella.

Me jaoimme eilen hätäapukasseiksi kutsumiamme kangaskasseja kadun ihmisille, kodittomille. Kangaskassi sisälsi villasukkia, vitamiineja, t-paidan, proteiinipatukan ja vesipullon. Jokainen jolle me kassin ojensimme kiitti ja hymyili. Me katsoimme silmiin ja toivotimme lämpöä. Kävelimme pitkin katuja, pysähdyimme ja jatkoimme matkaa.
Apumme oli pisara valtameressa, mutta se oli kuitenkin pisara. Tunsin tekeväni työtä, joka on jollain tapaa merkityksellistä. Konkreettisesti jotakin.
Samaan aikaan sydämeni muljahteli empatiasta, jota tunsin näitä kadun ihmisiä kohtaan.


Kotimatkalla, pimeyden jo vallattua kadut viimeistäkin sopukkaa myöten, mietin kohtaamieni ihmisten silmiä, katseita. Mietin miten nyt yhteiskuntamme heikossa asemassa olevat, ovat kaikki olleet jonain päivänä lapsia. He ovat olleet vauvoja äitiensä ja isiensä käsivarsilla. Heitä on katsottu silmiin ja he ovat katsoneet vanhempiaan silmiin, luottavaisesti ja toivoa täynnä.

Elämä ei kohtele meitä tasa-arvoisesti. Eikä se ole meistä itsestämme kiinni. Emme me voi valita perhettä johon synnymme tai mielenterveyttä, jonka luonto meille suo. Jokainen ihminen on jonkun lapsi. Uskallan ajatella, että moni nytkin vailla kotia katuja tallaava sadepäivän ihminen  on jonain päivänä kuvitellut elämänsä menevän toisin kuin mitä se meni.
Ei kukaan halua kadulle. Enkä jaksa uskoa kenenkään haluavan oman lapsensa koskaan päätyvän kadulle.


Miksi edelleen heitä pelätään, kammoksutaan ja pidetään huonompina ihmisinä? Kuinka monelle kodittomat ovatkaan ilmaa tai itseä huonompaa väkeä? Kuinka moni kiertää heidät tai pelkää heitä. Kääntää lapsensa pään pois kodittomasta istumassa bussipysäkillä tai kieltää lasta istumaan puistonpenkillä hiljaa istuvan laitapuolen ihmisen viereen.
Entä jos se olisikin sinun lapsesi?
Se nuori, joka etsii suojaa ja kiitolisena ottaa vastaan hänelle tarjotun proteiinipatukan. Se aikuinen, joka turruttaa katujen kylmyyden annoksella päihteitä, koska muuten ei elämää kestä. 

Pohdin miksi ihmisillä riittää myötätuntoa niin kauan kuin toinen ihminen on lapsi, mutta sen jälkeen se loppuu. Mihin katoaa ihmisyys ja empatia kun lapset kasvavat nuoriksi ja aikuisiksi? Miksi me lakkaamme välittämästä ja taistelemasta oman lajimme edustajen puolesta siinä vaiheessa?

Minulle ei riitä vastaukseksi, että aikuinen tekee omat valintansa. Toki me valitsemme tiettyyn pisteeseen asti polkumme. Toki me voimme vaikuttaa moneen hetkeen elämässämme. Mutta emme läheskään aina. Aina ei ole muuta kuin huonoja valintoja, joista valita. Lopulta hyvin harva kadun kulkija haluaa sitä elämää, jota he elävät. Hekin haluaisivt lämmintä, suojaa ja turvan.  Se käyttävätkö he päihteitä, sen ei tulisi määrittää heidän ihmisarvoaan. 

Mietin miten kasvattaa meidän lapset empaattiseski. Miten kasvattaa omat lapset, etteivät he elämän myllerryksissä päädy kodittomaksi kadulle? 


Varmuutta minulla ei ole näistä asioista mistään. En minä voi olla varma, että lapsemme kasvavat välittämään muista ja olemaan empaattisia aikuisia. En, vaikka parhaani teen sen eteen.
Me puhumme avoimesti kodittomuudesta, köyhyydestä, epätasa-arvosta ihmisten välillä. Puhumme miten me voimme auttaa, minä kerron työstäni. Piilaaksossa lapset olivat mukana työssäni kodittomien keskuksella. Minä toivon, että tätä kautta lapsillemme kehittyy taito olla empaattinen, nähdä ihmiset ennen kaikkea ihmisinä.

Ja mitä tulee siihen voinko minä suojella lapsiamme nyt aikuisuuden kodittomuudelta, sitä en varmuudella myöskään voi tietää.
Voin yrittää tarjota heille turvallisen lapsuuden, turvaverkoston ja tukea heitä koulupolulla.
Voin yrittää opettaa oikealla tavalla päihteiden haittavaikutuksia ja opettaa ilmaisemaan tunteita, jotteivät ne patoutuisi heidän sisäänsä kasaamaan pahaa oloa.
Voin yrittää varmistella, että heillä on elämässä tarpeeksi muitakin aikuisia jotka välittävät meidän lisäksemme.
Mutta varmuutta onnistumisestani minulla ei ole. Koska jos olisi, eivät kodittomuus ja päihteet olisi samankaltainen ongelma mitä ne ovat juuri nyt tässä maailmassa.
Kyse on kuitenkin tuurista. Onnesta, siitä osuvatko oikeat hetket oikeaan aikaan lastemme elämässä. Minä voin yrittää vahvistaa heitä kestämään vastoinäymisiä ja kestämään epävarmuutta. Voin rakastaa heitä ja toivoa, että se rakkaus kantaa ylitse mustien virtojen.

Mutta varmuutta minulla ei onnistumisestani tule koskaan olemaan.

Mutta parhaani minä voin yrittää.
Se on tieto, joka lohduttaa minua kun syksy ulkona havisuttaa lehtiä ja ensilumi levittää viittaansa pohjoisessa.
Yritän parhaani. Rakastan ja kasvatan.
Toivotaan, että jonakin päivänä se kantaa hedelmää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »