One glass of milk, please

Arjen sadat sävyt -aivan kaikkea ei ole tarkoituskaan jakaa blogissa

Usein ihmetellään miksi kukaan haluaa kertoa elämästään julkisesti blogissa. Samaan hengenvetoon tosin ihmetellään sitten jos joku jättääkin asioita kertomatta. Rajanvetoja kuitenkin tekee jokainen, niin minäkin. Osan tiedostaen, osan tiedostomatta. Pyrin kertomaan täällä ne asiat, jotka vaikuttavat tämän blogin elämään, tavalla tai toisella.

Julkaistu 24.1.2021

Aurinko pilkistää vähän pilvien välistä ja jos silmiä siristää voi kuvitella näkevänsä hiukan sinistä taivasta. Lapset ovat rakentaneet pihan lumikasoihin lumiluolia. Aina välillä tulee riitaa kuka saa muokata mitäkin kasaa. Kuka on kuningas ja jääkö joku taas leikin ulkopuolelle.

Kuopus ja Esikoinen ovat osa kuuden lapsen pihaporukkaa, jonka dynamiikka toimii aalloissa. Välillä leikit sujuvat, välillä ei. Opettelevat kaveritaitoja, ajattelen. Välillä se on vaikeaa ja tulee lipsumisia, siten taas jutellaan miten se homma toimii oikeasti. Isoja egoja ja pieniä egoja.
Onneksi on lämpimät välit toistenkin lasten vanhempiin. Voi selvittää isommatkin kahnaukset, eikä tule tunnetta, että jokin asia nyt ei menisi niin kuin pitäisi.

Istun työpöytäni ääressä ja kuuntelen lasten ääniä. He leikkivät legoilla omassa huoneessaan. Suljen oven, en siksi että he erityisesti häiritsevät, enemmän sen takia että koitan antaa itselleni merkin kirjoittaa tehokkaasti. Etten jäisi kuuntelemaan lasten juttelua ja harhautuisi sitä kautta itsekin istumaan heidän huoneensa lattialle istumaan.

Siivoan työpöydän, arkistoin paperit kansioihin. En ehkä ole kaikilla elämäni osa-alueilla kovin säntillinen mutta kahdessa asiassa olen. Papereiden säilytyksessä ja terveydessäni. Niistä yritän parhaani mukaan pitää huolta. Olen se ajoittain ehkä hieman ylireagoivakin ihminen, joka käy näyttämässä poikkeavaa luomea lääkärille mieluummin sen yhden kerran liian usein kuin liian harvoin. Toisaalta, en ole koskaan pelännyt naarmuja tai tulehdushaavoja. Sama pätee lasten kohdalla. Haavat puhdistan, kovin pienistä en lasta lääkäriin vie. Mutta jos löytyy outo patti kaulasta (kuten Kuopuksella syksyllä) tai ihossa jännä kohta, kiikutan lapset lääkäriin. Varmuuden vuoksi.

Kirjoitan teille täällä pieniä palasia arjestani. Paljon jää kertomatta. Osa tarkoituksella, osa tarkoituksettomasti. Kaikkea en edes halua kertoa. Olen saanut teiltä paljon kyselyitä miksi en kertonut syksyllä, että minulla epäiltiin reumaa. Tai, miksen heti kertonut kun jalasta poistetusta luomesta löydettiinkin melanooma joulun alla. Lukija ajatteli ystävällisesti, että vaikuttaahan se väistämättä perheemme arkeen.

Totuus on, että se on vaikuttanut yllättävän vähän. Enkä minä ole tietoisesti jättänyt mitään kertomatta, en vain koe sen antavan mitään lisäarvoa kirjoituksille. Mutta en minä sitä peittele. Kuopuksen syntymästä alkanut ranteiden, polvien ja nilkkojen turpoaminen ja kipuilu on vihdoinkin diagnosoitu kroonistuneeksi reumatulehdukseski. Aloitin lääkityksen viime viikolla. Toivon sen johtavan kivuttovampaan arkeen. Sellaiseen arkeen, jossa voin taas juosta lasten kanssa ilman irvistelyä ja seuraavan yön valvomista kun polvet huutavat hoosiannaa. Jos lopputulos on tämä, otan mielelläni vastaan ne lääkepäivien jälkeiset 24 tuntia pahaa oloa ja väsymystä.

Melanooma taas, no minulla on suuri sukurasite taustalla. Olen käynyt tarkistuttamassa luomiani viimeiset 15 vuotta säännöllisesti. Niitä on poistettu sitä mukaan kun jokin on näyttänyt epäilyttävältä, viime kertaan asti olin onnekas eikä löydöksiä ollut. Nyt oli. Jalkaterän luomi, aivan tavallinen ei millään tavalla erityisen poikkeava, olikin melanoomaluomi. Löydös oli ohut, joten lähtökohtaisesti tilanne vaikuttaa hyvältä. Lisää tiedän vasta kun olen päässyt ihopolin vastaanotolle, jonne jonotan pääsyä. Ihon lisäpoisto tehdään varmasti arven ympäriltä, sen laajuus riippuu lääkäreiden ja patologien näkemyksestä. Yritän olla kärsivällinen ja luottaa hoitajan puhelimessa lausuttuihin sanoihin: “Sinä olet nyt hyvissä käsissä.”

Arkeen tämä kaikki on vaikuttanut hyvin vähän. Reumadiagnoosi ja lääkitys siihen vaikuttaa lopulta vain positiivisesti, saan taas tehtyä asioita lasten kanssa joista olen pitkään saanut vain haaveilla. Tulevaisuudessa voin laskettelumäessä jopa opettaa heitä hyppäämään tai ainakin elvistellä heille lautahypylläni. Tähän asti polvien vetämisestä koukkuun lauta jaloissa kiinni on saanut minut lähinnä irvistämään pelkästä ajatuksesta.

Melanooma pysäytti hetkeksi. Mietin omaa kuolevaisuutta ja hetkellisesti ylitseni vyöryi kuolemanpelko ja ajatus siitä jäävätkö lapsemme äidittömäksi. Tämä kuitenkin väistyi kun sain kuulla ja lukea lisää. Lääkärin vakuutukset siitä, että vaikka löydös pitää ottaa vakavasti, niin ei tässä vielä hautakiveä kannata valita, saivat rauhoittumaan ja ajatukseni järjestykseen.

Nyt lähinnä odotan että asiat etenevät. Askel kerrallaan.

Tuijotan kirjoittamaani tekstiä ja jään pohtimaan miksi nämä asiat sitten lopulta vaikuttavat niin vähän arkeen. En väitä etteivätkö ne kuormittaisi elämääni, kyllä ne sitä tekevät. Tunteet väsyttävät, samoin kymmenet lääkäri ja labratoriokäynnit. Muistettavaa on valtavasti, päivätyön ja lasten aikataulujen lisäksi yritän pysyä kartalla koska pitää varata aikaa reumalääkityksen verikokeisiin ja koska soittaa ihopolille lisätietojen saamiseksi. Koska pitää muistaa laittaa lapselle luistimet kouluun mukaan ja koska olikaan Kuopuksen kouluhakupapereiden viimeinen luovutuspäivä.

Uskon kuitenkin ulkomailla vietettyjen vuosien ja työn ja pikkulapsiarjen yhdistämisen historian olevan nyt puolellani. Tämä kaikki on käyty läpi jo niin monta kertaa. Aiheet vain muuttuvat. Nyt ei tarvitse muistaa kahden eri koulun kaikkia asioita opiskelun ja muiden Piilaakson vuosien arkisten asioiden rinnalla. Nyt on eri aiheet ja muistettavat, mutta määrä on sama. Siihen oppii. Tai minä olen oppinut.

Puoliso hoitaa oman puoliskonsa, siivoaa eteistä niin, että varusteet löytyvät helpommin. Koluaa netin läpi löytääkseen talviurheiluvarustuksia, hoitaa kouluhakujen papereiden täyttämiset. Minä hoidan Esikoisen kouluun viennit ja haut, Puoliso enimmäkseen Kuopuksen. Ei näistä tarvitse keskustella, nämä vain hoituvat. Itse kutsun tätä tasa-arvoksi, toimivaksi perheeksi.

Mapitan viimeiset paperit. Kuitit tallessa, terveyteen ja lasten kouluihin liittyvät dokumentit omissa kansioissaan. Kaikki löydettävissä jos ja kun tarve on.

Mietin joskus annanko itsestäni kuvan kaoottisena äitinä tai ihmisenä. En pääse edes ajatusta loppuun kun hymy nousee huulille ja kohautan olkapäitäni. Oikeasti en edes välitä. Ajatus saa minut hymyilemään vielä leveämmin. On helpottavaa huomata, miten vähän enää välitän siitä millaiseksi äidiksi tai vanhemmaksi muut minut määrittävät. Olen siis jatkossakin tämä epämääräinen, ehkä ajoittain hieman kaoottinen ihminen, joka kertoo täälläkin pieniä palasia elämästään, arjestaan, vanhemmuudesta ja lapsista.
Osa jää kertomatta, älkää laittako liikaa painoarvoa sille.
Onneksi elämässä on niin valtavasti kerrottavaa, että aina jotain jää pois, halusi näin tai ei.