Alku, jolle ei ehkä olekaan vääjämätöntä loppua?

Sunnuntain raukeus asuu tuvassa. Jossain ikkunassa surisee kärpänen lasia vasten, vieno iltapäiväkahvin tuoksu leijailee keittiön suunnasta, lattialaudat narahtelevat jonkun kävellessä tuvan halki. Jossain kaukana huutaa lokki, pieni tuulevire heilutta lipputangossa roikkuvaa isännänviiriä.

Olemme ystäväperheen kesäpaikassa, idyllistäkin idyllisemmässä juhannuskuplassa, joka tuntuu  lähes yhtä epätodelliselta kuin siirtokuntien laskeutuminen marsiin. Olemme tehneet kaikkia niitä asioita, joita klassisen idylliseen kesään ja juhannukseen kuuluu. Uineet, lämmittäneet aamusaunaa, syöneet hyvin, valvoneet myöhään, lapset ovat kirmanneet kesäsateessa vähissä vaatteissa ja maanneet kalsareillaan lukemassa Aku Ankkaa kirjastohuoneen lattialla keskipäivän paahtaessa ulkona täydeltä terältä. 

Olemme olleet Suomessa nyt aika tarkalleen puolitoista vuotta. Lähes koko suomessaolo ajan on leimannut korona. Se on tehnyt sopeutumisesta hitaampaa ja uusien ihmisten löytämisestä elämään haastavaa. Kuitenkin kuin ihmeen kautta se on onnistunut.

Viimeiset viisitoista vuotta elämästämme me olemme olleet jatkuvasti tietoisia siitä, että emme ole missään pysyvästi.

Naapurissa asuneet perheet ovat hiipineet elämäämme kuin varkain. Aluksi lapset ovat leikkineet keskenään, sitten aloimme me kolme äitiä käymään yhdessä ja erikseen kävelyillä keskenämme ja löytämään yhä enemmän puheenaiheita keskenämme. Lähes vahingossa me olemme lopulta löytäneet tämän yhteisen semikaaottisen kuplan, jossa lapsemme leikkivät ja riitelevät yhdessä ja me aikuiset soljumme toistemme lomaan vaivattomasti ja kivuttomasti. Se on kaunista. Ja se on jotain, mitä olen kaivannut.

Viimeiset viisitoista vuotta elämästämme me olemme olleet jatkuvasti tietoisia siitä, että emme ole missään pysyvästi. Emme ole tienneet tarkalleen koska lähtisimme taas eteenpäin, emmekä minne. Mutta tieto siitä, että jonain päivänä olis taas lähtö ja hyvästien aika, on ollut vahvasti läsnä olemisessa oikeastaan koko aikuisikäni.

Jokainen aikuisiällä saamani ystävyys on sisältänyt selkeän tiedon ajan ja sitä kautta myös ystävyyden rajallisuudesta.

Elän nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 sellaista aikaa, että tiedän meidän jäävän hyvin suurella todennäköisyydellä tähän maahan, näiden ihmisten lähelle. Olen lähes koko aikuisikäni päästänyt lähelleni ihmisiä tietoisena siitä, että joudun hyvästelemään heidät jollain aikataululla, ehkä vuoden ehkä viiden päästä. Mutta jokainen aikuisiällä saamani ystävyys on sisältänyt selkeän tiedon ajan ja sitä kautta myös ystävyyden rajallisuudesta.

Elämässä on paljon elämänvaiheystäviä, se on luonnollista. Maailma on täynnä hyviä ihmisiä ja kaikkien kanssa ei voi muodostaa ystävyyttä, joka kantaisi kaiken läpi. Eikä minun mielestäni tarvitsekaan. Me emme voi tietää kantavatko nämäkään nyt syntyneet ystävyydet vanhuuteen, emme voi tietää ovatko meidän lapsemme enää ystäviä keskenään niiden lasten kanssa teiniässä, joiden kanssa he viettävät mieluiten aikaansa nyt. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin me voimme elämän ja ajan antaa hoitaa tehtävänsä, eikä siihen vaikuta meidän lähtömme.

Ajatus on lähes huumavan outo. Samalla kun koen pienen pienen pakokauhun, kun mietin ettemme enää välttämättä koskaan pakkaa kaikkea omaisuuttamme ja vaihda maisemaa, aloita kaikkea alusta, koen myös valtavaa onnen tunnetta. Mietin, ettei jatkuvasti tarvitse enää muistuttaa itseään siitä, että tilaneet eivät ole ikuisia, että mihinkään ei kannata tottua. Ei tarvitse sisällyttää kaikkeen sitä klausaalia, että me lähdemme pian. Älä kiinny liikaa, älä anna itsestäsi liian paljoa. Anna pala sydäntä, mutta pidä tarpeeksi itselläsi, että jaksat rakentaa taas uuden alun jossain toisessa maassa.

Pysyvyyden ajatuksen opettelu tulee eteen yhä uudestaan ja uudestaan. Kun maalasimme talomme seiniä, kun puhuimme huonejärjestelyistä, kun suunnittelemme pihaa. Lauseet karkaavat käyttämään aikakäsitteitä, jotka ulottuvat kymmenen jopa viidentoista vuoden päähän. Samassa paikassa. Se on yhtä vieras ja uusi ajatusmalli kuin mitä jatkuvassa liikkeessä oleminen on heille, jotka ovat aina asuneet samassa paikassa.

Mietin, että ensimmäistä kertaa aikuiselämässäni voin pohtia viettäväni esimerkiksi kesäpäiviä saman ystäväperheen kanssa vaikkapa viiden vuoden päästä. Ensimmäistä kertaa en pohdi onko välillämme mahdollisesti manner, meri vai vain toisen maan raja.
Elämä voi viedä eri suuntiin, sitä en kiellä, mutta ainakin juuri nyt tahtotilamme on, että me emme aktiivisesti työstä lähtöä toiseen maahan.

Olen opetellut päästämään irti ja jatkamaan matkaa

Olen elänyt viimeiset viisitoista vuotta hetkessä. Nauttien siitä mitä minulla on juuri nyt tässä hetkessä. Se on opettanut kiitollisuutta ja pakottanut unohtamaan alati vaanivat elämän varjopuolet. Olen kerta toisensa jälkeen hyvästellyt ihmisiä, jotka ovat hiipineet sydämeni muurien ylitse eivätkä he koskaan tule unohtumaan. Mutta arkemme on kaukana toisistamme, osaa en näe enää koskaan.

Olen ollut kymmeniä ja kymmeniä kertoja hän, joka on jatkanut matkaa ja päästänyt toisten kädestä irti, antanut ytstävyyksien soljua sormien välistä kuin saharan hiekka, koska nälkä nähdä maailmaa on ollut suurempi. Olen opetellut päästämään irti ja jatkamaan matkaa. Mutta kipua menetyksestä se ei ole poistanut, siihen minä en ole oppinut.

Pysyvyys, mikä outo, ihana, hämmästyttävä, samaan aikaan ihastuttava ja aivan pikkiriikkisen pelottavakin tunne.

Ensimmäistä kertaa minulla on nyt mahdollisuus opetella jatkuvuutta. Pysyvyyttä. Päästä ihmisiä lähelle ajatuksella, että ehkä heistä ei tarvitsekaan päästää irti. Voin katsella lasten ystävyyksiä ilman surua siitä, että hekin joutuvat luopumaan ja hyvästelemään ystäväksi kokemiaan lapsia vain siksi, että me perheen aikuiset haluamme jatkaa matkaa ja nähdä vielä yhden uuden maan.

Pysyvyys, mikä outo, ihana, hämmästyttävä, samaan aikaan ihastuttava ja aivan pikkiriikksien pelottavakin tunne.

Ilta-aurinko paistaa tupaan ja lasten äänet kantautuvat sisälle asti. Ikkunassa surissut kärpänen lentää avoimesta ovesta ulos ja minä nostan katseeni tietokoneen näytöstä. Elämä on tuossa edessä, soljuu eteenpäin ja tällä kertaa siinä ei taida olla parasta ennen päivämäärää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com