Ajatusvirtaa Suomen kamaralla

Julkaistu 31.5.2019

Kävelen pitkin Tuomarinkylän kartanon kävelytietä. Vierelläni avautuvat perisuomalaiset peltomaisemat. Voikukat täplittävät vihreitä niittyjä, hevosia näkyy kartanon tallin pihassa, syreenit kukkivat ja tuuli heiluttaa koivujen lehtiä.
Olen yksin ajatusteni kanssa. Yksin kävelemässä pitkin hiekkatietä keskellä päivää.

Hiekka rahisee jalkojen alla. Takana on yö lähes täysin ilman unta.
Lapset sentään ovat nukkuneet. Nukahtivat itsekseen illalla sohvalle akuankat vieressä.
Olivat siinä odottamassa, että Puoliso tulisi nukuttamaan heidät, uni vain hiipi valoisan kesäillan halki ennen Puolisoa.

Matka Suomeen, kolme lentoa, on nyt jo kauan takanapäin.
Se oli raskas rupeama, toisaalta taas; jouduimme toteamaan lastemme olevan niin tottuneita matkaajia ettei oikein mikään tunnu enää ylitsepääsemättömän raskaalta.

Ihmettelemättä ja lähes täysin mukisematta he jaksavat jonottaa check-in jonot, turvatarkastuksissa osaavat laittaa reput oikein laatikoihin, tyhjentää taskunsa ja kävellä metallinpaljastimien läpi. Koneessa työntävät reput istuintensa alle ja lukitsevat turvavyönsä.
Mutta väsyy se kokenutkin matkaaja, varsinkin kahden vaihdon ja lukuisten odotustuntien aikana.
Viimeisen lennon ollessa myöhässä neljä tuntia alkoi lastenkin kierrokset käydä aika kovilla.

Mutta lopulta me olimme Suomessa.
Kello kaksi yöllä me hengitimme Helsingin viileää yöilmaa ja kuuntelimme tätini pihan omenapuiden lehvistöjen kahinaa.

Ensimmäisen yön me kaikki nukuimme. Emme kuutta tuntia enempää, mutta kuitenkin kuusi tuntia rauhaisaa unta, oli jo enemmän kuin uskalsin alunperin toivoakaan.
Kun helatorastain aamuaurinko levittäytyi puutarhaan minä istuin talon seinustalla ja join teetä. Aurinko lämmitti kasvojani, lapset rakensivat legoilla olohuoneessa eikä minulla ollut kiire mihinkään.

Tässä voikukkien keskellä kävellessäni mietin miten rauhaisalta tällä kertaa tämä Suomeen saapuminen on tuntunut.
Rauhaisalta sielussa. Ehkä siksi ettei ole kiire, ehkä tietoisuus siitä että saamme olla täällä neljä kokonaista viikkoa vaikuttaa siihen.

Mustarastas lentää edestäni ja koivun oksalla raakku varis.
Valkoiset pilvet seilaavat pitkin taivaankantta.
Äidiltäni tulee viesti satukirjojen saapumisesta painosta vanhempieni talolle Pohjois-Karjalaan.
Kaikki tuntuu olevan niin luonnollista, niin merkityksellistä, samalla niin kevyttä.

Pitkästä aikaa minulla on tunne siitä että olemme ohjaamassa tätä pientä laivaamme jota perheeksi kutsumme, kohti rauhallisempia vesiä.
Aivan kuin olisimme hitaasti mutta päättäväisesti seilaamassa vuosien avomerillä olemisen jälkeen kohti jotain seesteisempää paikkaa. Ehkä se on vain aikuisuutta, kuten sanoin ystävälleni puhelimessa. Ehkä minä olen vihdonkin kasvanut aikuiseksi ja oppinut hyväksymään elämän tapahtuvan juuri tässä ja nyt. Oppinut hyväksymään että minä olen hyvä juuri tässä ja nyt. Ehkä siksi jetlag ei enää nosta minussa esiin valtavia tunnemyrskyjä, enää ei väsymys tuo samantein kyyneleitä silmiin ja saa minua epäilemään olemassaoloni merkitystä.

Tänä aamuna, kun vihdoin kello puoli kuusi nousin sängystä ylös, unettoman yön jälkeen, ulkona satoi vettä ja tuuli. Lähdin Kuopuksen kanssa poliisilaitokselle uusimaan hänen passinsa. Olimme siellä tuntia liian aikaisin ja päädyin lukemaan lapselle Koirien Kalevalaa ääneen auton takapenkillä istuen. Luin sammon taonnasta ja Lemminkäisestä, Väinämöisestä ja Ainosta, samalla kun sade piiskasi tuulilasia ja harmaa pilvivaippa roikkui Pasilan yllä.

Kun kaksi tuntia myöhemmin vein lapset mummonsa luo kylään oli aamuinen kurja ilma pelkkä muisto ajatusteni perukoilla.
Ja nyt kun kävelen pitkin joenvartta puiden humistessa ympärilläni ja tuulen tuodessa saunan tuoksun nenääni, on lähes vaikea uskoa taivaan olleen synkeä ja sylkeneen vettä ja kylmää viimaa vain muutama tunti taaksepäin.

Aurinko lämmittää poskiani, ei samalla tavalla kuin laaksossa, ei polttavasti, paljon hellemmin. Täällä aurinko ei nipistele olkapäitä heti ensikosketuksellaan, se silittää lempeästi. Täällä kasvit ojentelevat varsiaan kohti keltaisena hohtavaa palloa taivaalla, janoavat sen lämpöä ja energiaa. Se on niin kovin toisin kuin kuuman auringon maassa, missä tässä vaiheessa kukkulat ovat jo kultaiset, tomu alkaa kertyä puiden lehtien päälle ja viheränä loistavat vain varjoisimmassa paikoissa olevat kasvit.

Tällä kertaa tulo Suomeen ei herätä suuria tunteita, ei hyvällä eikä pahalla. En koe suurta helpotusta siitä että saan olla täällä, en koe myöskään minkään tasoista ahdistusta täällä olosta. Oloni on vain tasainen ja hyvä. Tuntuu kuin olisimme tulleet paikkaan johon me ehkä kuitenkin loppujen lopuksi kuulumme.

Ehkä meidän piti vaeltaa kaksikymmentä vuotta, pyristellä ja tuskailla, palata ja lähteä aina uudestaan voidaksemme vihdoinkin kokea tämän rauhan.
Tämän seesteisen olon tämän maan kamaralle laskeutuessamme.

Nyt on edessä neljä viikkoa tätä vehreyttä, yötöntä yötä.
Huomenna matka jatkuu Pohjois-Karjalaan, keskelle vaaroja ja kuusimetsiä. Kuuntelemaan telkän yöhuutoja ja juomaan teetä sinivalkoruudullisen lattian keittiöön. Päiviä kolin kupeessa, nuoruuteni maisemissa.

Sen jälkeen edessä on päiviä Helsingissä, päiviä eri puolin Suomea.
Huomaan hymyileväni ajatellessani edessä olevaa aikaa.
Huomaan hengitykseni kulkevan kevyesti.

Eilen eräs ystäväni sanoi seuranneensa ilolla perheemme meininkiä, sanoi että meillä vaikuttaisi olevan hyvä boogie. Vastasin että niin meillä onkin, en häpeillyt en ujostellut. Sanoin vuosien ja elämän hioneen pienestä perheestämme aika hyvän setin. Ja tarkoitin joskaista sanaa.
Meillä on hyvä boogie, maasta riippumatta.

Meidän pieni perheemme alkaa ehkä vihdoinkin ymmärtämään miten mahtava nelikko se onkaan.
Ja nyt seuraavien viikkojen ajan me saamme nauraa kaikki yhdessä tämän tuhansien järvien kamaralla.

Hymyillen lähden kävelemään takaisin päin.
Tänään on meidän kesän ensimmäinen päivä.