Ajatuksia ladun varrelta

Julkaistu 19.2.2018

Latu aukeaa kiiltävänä ja valkeana suoraan edessäni.
Valkeutta, silmänkantamattomiin lunta ja sen pinnasta kimmeltäviä auringon kiloja.
Pysähdyn ja hengitykseni nousee höyrynä kirkkaaseen pakkasilmaan.
Nostan kameran selkäpuolelta eteeni ja kuulen kuinka takaani tulee muita hiihtäjiä ohitse, suih suih heidän suksensa suhisevat ohitseni.

Tarkoituksena oli pitää rento välipäivä. Ei mitään suuria ponnisteluita, ei rinnettä, ei laskettelua, rauhallinen kävely lähimpään kahvilaan lasten kanssa. Kahvilassa kuitenkin tapasimme ystäviä ja kun yksi ystävä ehdottaa että pitää huolen lapsistani ja toiset puhuttavat mukaan hiihtolenkille, en minä osannut kieltäytyäkkään.

Tässä minä nyt sitten olen.
Hiihtämässä kolmea etappia joista jokainen on keskimäärin 6-7km pituinen.
Aivan väärissä vaatteissakin.
Muut suihkivat ohitseni hienoissa teknisissä vaatteissaan, minulla on päälläni villapaita. Alta sentään löytyy fleece.
Housukerrastostakin löytyy ihan asiallisesti ruskovillaa ja trikoita, mutta päällimmäisenä on ystävän lainaamat kurahousut.
Hyvin toimii silti.
Pisteenä i:n päällä on fjälrävenin reppu selässäni.
Mutta ei minun ulkonäköni hassuus onneksi vähännä hituakaan ympäröivän luonnon väkevää kauneutta.

Latu kulkee halki jääkentän, kahden kukkulan välistä, molemmilla puolilla nousee metsää, kuin hiihtäisi auran tekemässä vaossa.
Yksinäinen puu ladun vieressä, valkoisen sadat eri sävyt. Jossain lumi taittuu sateenkaaren väreihin.
Kehoni lämpö nostaa villapaidan pintaan huurua, ripsiin jäätyvät lumikiteet sulavat ajoittain poskeni lämpöä vasten.

Ensimmäinen etappi.
Pieni hirsimökkikahvila mäen päällä.
Teetä, jokin suolaisen oloinen leipomus.
Ripsiini jäätyneet lumikiteet sulavat tuvan lämmössä.
Katsellaan tunturikarttaa, seuraava etappia.

Seuraavaksi noustaan korkeammalle. Yhä ylemmäs ja ylemmäs.
Lumi puiden päällä paksunee, lopulta yhtään vihreitä neulasia ei enää näy, vain valkoisia hahmoja keskellä valkoista lumikenttää.
Ystävät hiihtävät kaukana edessä, heidän suksensa luistavat paremmin kuin minun vuosikymmeniä vanhat Järviset.

En kiirehdi, imen luontoa itseeni, hengitän ja hymyilen.
Silmäkulmiin jäätyy pieniä jääkiteitä.
Mietin voivatko rypyt jäätyä. Mietin voisivatko naururypyt kadota jos lakkaisi hymyilemästä ja nauramasta.
Millaista se sellainen elämä olisi?

Törmäämme metsoon.
Yksinäinen uros nostaa päätään kohti taivasta ja naksuttaa nokkaansa, musta lintu valkeaa lunta vasten.
Näky on mykitävän kaunis.
Ymmärrän taas kerran miksi Taistelevat metsot taulu on niin vaikuttava. Noissa linnuissa on jotain, jotain sellaista mitä me ihmiset emme koskaan voi saavuttaa. Jotain joka on suurempaa kuin kuninkuus tai valta.
Se täydellinen itsevarmuus joka huokuu tuostakin tummasta höyhenten peittämästä linnusta, on pysäyttävä, hiljentävä.

Ylämäki, kohti Kotamajaa, yhtä seudun viihtyisimpiä taukopaikkoja.
Olen taas yksin, muut ovat jo suihkineet edetä nopeine suksineen ja virtaviivaisine hiihtoasuineen.
On vain minä, latu ja hiljaisuus.
Edesmennyt ystävä tulee mieleeni siinä ylämäkeä ylös tampatessani.
Sydämen sykkiessä tavallista vauhdikkaammin, hengityksen ollessa hiemean tiheämpi kuin normaalisti.
Jostain hän tulee ajatuksiini, yllttäen, pyytämättä, tuo niin rakas ihminen.
Viisi kuukautta sitten hän nukkui pois.
Viisi kuukautta ei ole mitään ,samalla se on niin pitkä aika.

Ladulla on aikaa ajatella.
Aikaa antaa surun tulla ja mennä.
Hän oli lumenlapsi, hänkin.
Olen menettänyt paljon lumenmiehiä elämässäni, mietin.
Ikävä on outo asia.

Tämä vaihe kun ymmärtää ettei toinen olekaan vain pitkällä matkalla, ettei toinen olekaan vain jossain väliaikaisesti, vaan lopullisesti poissa, tämä vaihe on se kun sanat eivät enää riitä.
Tuntuu ettei tässä vaiheessa ole enää oikeutta itkeä spontaanisti kun tuo ihminen tulee mieleen. Ei ole oikeutta koska hän ei ollut minun Puolisoni, veljeni tai lapseni.
Vaikka kukapa sen määrittelee, sen oikeuden itkeä, surra, rakastaa. Kuka muu kuin itse.

Kaipaus.
Se sana iskostuu mieleeni kun saavutan mäen laen ja lykkään sukseni kohti alamäkeä.
Kaipaus. Sitä tämä surun vaihe on.
Tai sitä kai toisen menettäminen on lopun elämää.
Kaipausta. Aluksi enemmän, sitten se jossain vaiheessa haalenee lempeäksi ja rakkaaksi muistoksi jota voi vaalia sydämensä perukoilla.
Ajatukseni, muisteluni, surunikin muuttuvat ohuemmaksi mitä lähemmäs taukopaikkaa saavun.

Viimesen mutkan kohdalla ne tuntuvat lähtevän lentoon ja kaikkoavan tykkylmisten kuusien kumarien hahmojen sekaan.
Sisällä majassa palaa tuli ja tuoksuu kalakeitto.
Juon kuumaa makeaa mehua isosta mukista ja lusikoin keittoa suuhuni kuunnellen ystävieni keskustelua vaatetuksesta.
Nauran ja kerron, että minulla on päällä kaarituelliset pitsirintaliivit. Ei todellakaan parasta mahdollista vaatetusta 20km hiihtolenkille.

Muissa pöydissä hymähdellään hyväntahtoisesti jutuilleni, nauratta, hymähtäisin itsekin jos kuuluisin.
Hassu nainen.
Hassu elämä.
Puhelimessa odottaa viesti toiselta ystävältä, lapsilla kaikki hyvin. Ovat syöneet ja peuhaavat taas ulkona.
Ajattelen Puolisoa. Ikävä pistää taas johonkin rinnan alle, vaikka tiedän hänen varmasti nauttivan yksinolosta, vapaudesta tulla ja mennä, istua iltaa ystävien kanssa vailla kiirettä kotiin, vailla aikaisia aamuherätyksiä. Rauhallisia iltoja töiden jälkeen kun kukaan ei ole vaatimassa huomiota heti kun astuu ovesta sisään.
Mutta minun ikäväni onkin itsekästä.
Ikävä sitä, että saisi jakaa tämänkin hetken kauneuden hänen kanssaan. Että hänkin näkisi ja kokisi tämän auringon valon kirkkauden lumen seassa.

Aurinko aloittaa laskunsa kohti horisonttia samaan aikaan kun me aloitamme laskumme kohti tunturin juurta. Läpi lumisen metsän, toisella puolella siintää yksi tunturi, toisen laitaa laskeudumme. Taivas värjäytyy ensin keltaiseksi sitten hitaasti pastellinoranssiksi.
Missään ei kuulu mitään. On vain hiljaisus. Oma hengitys.
Sukset eivät luista alamäessäkään, ei tarvitse pelätä vauhdin olevan liian lujaa, ei tarvitse siirtyä keskikaistaleelle auraamaan.
Joku on piirtänyt puihin hymynaamoja, sydämiä, kissan.

Viimeiset kaksi kilometria takaisin mökille.
Siellä sauna ja ruokaa.
Olo on kevyt.
Hetkeksi on unohtunut kaiken odottaminen. Mennyt, tuleva. Välitila.
Lapset ovat punaposkisia ja nauravia.
Ystävät ovat puheliaita ja rentoja.