Ajaton metsä

Julkaistu 14.4.2017

Lumi hohtaa valkoisena, silmiä pitää ihan siristää.
Huhtikuun hanget. Ne kestävät aikuisenkin painon.

Kävelen veljeni, isäni ja lastemme kanssa kohti lammen takaista metsää. Ylitämme puron, sen saman jonka varrella leikimme kaikki lapsuutemme pääsiäiset.

Sen saman puron jonka jäiden alle pikkuveli meinasi joutua tiputtuaan virran vietäväksi. Sen saman puron joka on kastellut satoja kertoja kenkämme, hanskamme ja haalarimme.

Kävelemme hankia pitkin metsässä joka on lapsuutemme jälkeen kasvanut isoksi. Aikuiseksi sekin.

Ajoimme keskiviikkona läpi öisen Suomen, tänne Pohjois-Karjalaan.

Ei meidän pitänyt viettää enää pääsiäistä Suomessa, mutta kaikki venyy.

Yritetään olla ahdistumatta.
Yritetään vaikkei siinä onnistutakkaan.
Yritetään kuitenkin nauttia tästä kaikesta ihanasta ja hyvästä tässä maassa. Ei ajatella menetettyä villikukkaloistoa, hedelmäpuiden kukintoja ja sitä omaa kotia omine tavaroineen.
Tämä kaikki on antanut myös perspektiiviä, muistuttanut niistä hyvistä asioista täällä. Muistuttanut myös niistä raskaista ja huonoista, niistä joihin pitää valmistautua kun paluu siintää edessä.

Ja onneksi on tämä lapsuudenkodin tarjoama oma kupla.

Lapsuuden pääsiäiset. Parasta mitä tiesin. Silloin tulivat serkut ja ystäväperhe. Samanikäisiä lapsia. Hiihdettiin ja käveltiin keväthangilla.

Valvottiin ihan liian myöhään, pelattiin lautapelejä. Saunottiin ja luettiin kirjoja.

Pääsiäissunnuntaina etsittiin pihalle piilotetut pääsiäislautaset, vielä aikusenakin sama traditio. Vasta meidän omat lapset ovat saaneet meidät väistymään lapsen asemasta aikuiseksi. Luovuttamaan lautasenetsintä pienille. Meidän aikamme on nyt katsoa vierestä.

Lapsuuden pääsiäinen täyttyi ystävyydestä ja toveruudesta. Me maalaislapset ja kaupunkiserkut. Ystäväperhe joka asui pienessä kaupungissa, ei ihan maalla muttei ihan kaupungissakaan. Mutta täällä, tässä kuplassa me olimme ihan samanlaisia kaikki. Lapsia, teinejä, nuoria aikuisia. Meillä oli murrosikämme ja omat outoutemme, mutta mikään ei estänyt meitä kokoontumasta pääsiäislauantaina pöydän ääreen maalaamaan keitettyjä munia tuntikausiksi.

Tänä vuonna täällä on vain me ja pikkuveljeni perheineen. Viikonlopuksi tulee vielä sisko puolisoineen.

Mutta serkuilla on toisensa.

Kun katselemme miten lapset juoksevat ylös kukkulaa ja alas toista, emme voi olla hymyilemättä veljeni kanssa.

Siellä ne juoksevat, meidän lapsemme, samoilla kukkuloilla kuin me lapsena. Meille nämä metsät ovat koti. Täällä me hengitämme vapaasti, täällä me tiedämme minne kuulumme. Täällä meidän jalkamme juurtuvat maahan ja kehomme humisevat tuulen mukana.

Näissä metsissä me olemme kaikki vaeltaneet, yksin, kaksin ja koko sisarusparvi yhdessä.

Kesät, talvet, syksyt ja keväät. Me tiedämme missä kasvaa suppilovahveroita, missä puolukoita. Me tiedämme minkä kallion juuressa on lähde.

Me hahmotamme edessä aukenevan vaaramaiseman. Tiedämme missä koti, tiedämme missä lähin kukkula jonka laella pitää kaakaotauko.

Ja tässä maisemassa, tässä häikäisevässä valkeudessa, minä hymyilen ja katselen lapsiamme, rinnassani läikähtää onni siitä että lapsemme saavat kokea tämän kaiken saman. Saavat mahdollisuuden luoda ne samat juuret. Oppia kuulemaan ne samat metsien henkäykset ja purojen solinat jotka siivittivät meidän lapsuutemme talvipäiviä ja loputtomalta tuntuvia kesiä.

Pysähdytään. Juodaan kaakaot.

Veli rakentaa lapsille lumilinnan.

Pakkanen puree sormikkaiden läpi kamerakäteen.

Valo on ajaton.

Sitä on paljon.

Luonto on vielä unessa, hetken päässä heräämisestä.

Hengitän tätä kirpeää ilmaa, tätä lapsuuteni maisemaa. Tässä kuplassa viisumiahdistus poistuu taka-alalle, lakkaa hetkeksi valtaamasta ajatuksia.

Moottorikelkan kyydissä, tuulen vihmoessa poskia, valkoisten hankien keskellä, koivumetsien vilistäessä silmien ohitse minä olen hetken taas se lapsi joka juoksi puiden välissä kohti seuraavaa kukkulaa ja nauroi niin että sydän meinasi pakahtua.