Vaatii rohkeutta olla ujo

Keskeytän aamujumppani viidennen kerran mennäkseni antamaan Esikoiselle vettä aamupalapöytään. Ärsytysmaljani on jo valunut yli ja minua harmittaa. Olin ajatellut saavani tehdä rauhassa 45minuutin pilateksen heti aamusta, ennenkuin muu porukka herää. Väärin ajattelin.

En päässyt edes alkuvenyttelyitäni loppuun kun Esikoinen paukkasi huoneestaan herättäen samalla Kuopuksen. Siinä ne sitten seisoivat, unisina ja aamuäreinä ja katselivat vaativana vierestä kun yritin aloittaa punnerrussarjan. Sitä aamupalaa jos tässä kodissa saisi, sanoo Esikoinen unen karhealla äänellä. Huokaan ja laitan aamupalan. Keitän puurot ja levitän voisilmät.

Yritän jatkaa keskenjäänyttä urheiluhetkeäni heidän syödessään, vain ärtyäkseni lisää jatkuvista keskeytyksistä.

Koitan herätellä puolisoa. Ulkona sataa, ei häntä meinaa saada mitenkään sängystä ylös. Näin on jo aina ollut. Sade nukuttaa. Nukutti minuakin pidempään kuin yleensä, siksi tämä epäonnistunut jumppayritys. Huokaan. Nukkukoon nyt. Enemmän kai mies untaan tarvitsee kuin minä pilatestani.

Valmistan lasten ja meidän aikuisten lounaat, pakkaan koko päivän tarpeiston laukkuun.

Saan puettua kuopuksen ilman yhtäkään supersankarialushousu vaatimusta. Ainoa protesti on että hän haluaa dinosaurushupparin. Onneksi isoveljen krokotiilihuppari kelpaa.

Jossain siinä sukkien ja farkkujen pukemisen välissä hörppäisen itse kupillisen teetä. Varmistan että kamera on mukana päivän kuvausta varten. Hoputan lapset ulos, puoliso pitää viedä töihin ja sitten jumppaan. Esikoisella on ensimmäistä kertaa jumppatunti ihan itsenäisessä ryhmässä, ilman minua.

Autossa matkalla toiseen kaupunkiin missä jumppa on kertaan Esikoisen kanssa tilanteen. Ensin on Esikoisen jumppa, tutut ohjaajat ja tuttuja lapsiakin. Hän saa mennä ihan itsenäisesti sinne. Minä olen siinä vieressä, kentän laidalla, mutta en osallistu. Esikoinen nyökyttelee innokkaasti. Joo, minä osaan. Ja sitten sen jälkeen on yhteinen jumppa mihin Kuopuskin saa tulla mukaan.

Ei, ei, ei. En mene. Äiti älä jätä. En mene. En mene. En mene. Lapsi itkee ja on kauhuissaan. Nostan hänet syliin, mennään yhdessä. Tule, mennään vain katsomaan. Ei tarvitse tehdä mitään, katsellaan ja sitten menet jos tuntuu siltä. Kuopus toisella käsivarrella Esikoinen toisella kävelen ohjaajien ja muiden lasten rinkiä kohti. Esikoinen jäykistyy ja alkaa huutaa. Jäädään vähän kauemmaksi.

Hänen tulee kuuma, kylmä hiki valuu pitkinlapsen selkää ja sydän hakkaa. Äiti minun on jano. Minä haluan vettä. Minä en voi mennä tuonne, en en en.

Annan vettä. Istun lapsen kanssa lattialla. Rauhoittelen. Sanon että katsellaan tästä. Ollaan vaan. Kokeillaan kohta yhdessä.

En sano että katso kuinka muutkin uskaltavat. En sano älä ole hassu. En sano sinä olet jo iso poika. Pidän vain sylissä. Lempeästi pakotan hänet olemaan siinä, salissa, muiden lähellä. En muuta.

Ärsyttääkö minua.

Ihan vähän. Tottakai olisi tavallaan ihanaa jos olisi lapsi joka vain osallistuisi. Joka ei menisi täydellisen lukkoon kaikesta uudesta. Joka ei haluaisi heti pois jos olemme katselemassa maatilalla eläimiä ja siihen tulee eläintenhoitaja joka näyttäisi miten annetaan ruokaa. Joka ei heti ensimmäisenä aina kieltäytyisi kaikesta uudesta.

Mutta enhän minäkään ole sellainen.

Minähän olen juuri tuollainen samanlainen. Kaikki uusi jännittää. Kaikki uusi ahdistaa vähäsen.

Minun kesti vuosia oppia etten sanonut kaikkeen puolisoni ehdottamaan spontaaniin ja uuteen asiaan heti ei. Että en sen EIn jälkeen saanut valtavaa migreenikohtausta pelkästä ahdistuksesta. Minun kesti vuosia oppia sanomaan ensin että no mietitään. Katsellaan. Ja sitten miettiä, katsella. Päättää vasta kun olin varma kannastani.

Nykyään osaan jo sanoa spontaaniinkiin ehdotukseen kyllä. Mutta minä olen opetellut, lähes 35 vuotta.

Esikoinen ei. Hänelle tämä kaikki on vielä uutta. Hän ei edes tunnista vielä käytöskaavaansa. Hän ei vielä tunnista ujouttaan.

Istun ja katselen muita lapsia. Ryhmässä on mukana uusia lapsia, sellaisia jotka eivät ole koskaan olleet siellä. Siellä ne menevät, tuntemattomien ohjaajien kanssa, ilman ongelmaa.

Kohautan olkapäitäni.

Kuopus haluaisi mennä temppuradalle. Pitelen häntä yhdellä kädellä, toisella silitän Esikoisen selkää. Ehdoton jos vaikka yhdessä yritettäisiin. Ei!  Maanittelen ja saan lapsen liikkelle. Pidän häntä kädestä, kävelen vieressä. Hitaasti hän innostuu. Ensimmäinen kierros mennään yhdessä, toisella hän jo päästää kädestä irti, kolmas menee jo yksin. Hymyilen. Hyvä kyllä se siitä, rakas.

Siirryn hitaasti sivuun. Näytän peukkua, lapsi hymyilee. Kuuntelee ohjaajaa, katsoo muista lapsista mallia.

Ja sinne hän luiskahtaa. Muiden sekaan. Valkoiset hiukset hulmuten. Virneen levitessä koko naamalle. Olen ylpeä. Hän ylitti itsensä, uskalsi vaikka pelotti. Pieni iso lapseni.

Syödään taas eväitä siinä parkkipaikalla, minun lapset ja ystävä-äidin lapset. Taivas syytää vettä. Urheilusalin sihteeri tulee kertomaan meille saaneensa tulvavaroituksen puhelimeensa tälle alueelle, kehottaa olemaan varovainen autoillessa. Hän hymyilee lapsillemme jotka juoksevat pitkin sateista parkkipaikkaa ja hyppivät lätäköihin. Hullut suomalaiset. Syövät lounasta katoksen alla jonka räystäistä valuu vesi, antavat lastensa juosta pitkin teollisuusalueen parkkipaikkaa villinä. Kalifornia mammat. Kaukana ovat uima-altaat ja margaritat. Todella kaukana.

Katselen kuinka vesi valuu pitkin auton ikkunaa. Kuopus nukkuu omassa turvaistuimessaan ja esikoinen kiipeää vierelleni etupenkille lukemaan akuankkaa. Meillä on tunti aikaa tapettavana ennen sovittua kuvausta. Projektini laakson naisista etenee vihdoinkin. Mutta se tarkoittaa myös tätä, sitoutumista aikoihin. Sitä että ajoittain pitää odotella, pakottaa lapsetkin siihen.

Mutta se on hyvä. Tehdä jotain, tehdä jotain mistä on innoissaan. Edetä jotain kohti. Luoda jotain.

Sade yltyy, ikkunat menevät huuruun. Kuopus herää.

Kuvaamisen jälkeen jäädään vielä hetkeksi parkkipaikalle. Pojat pyörivät värikkäiden sateenvarjojensa alla ympyrää keskellä lätäköitä. Ilma on lämmin. Niin lämmin että tuntuu lähes trooppiselta. Seison auton luona ja katselen lapsia. Esikoisen aamuisesta ahdistuksesta ei ole jäljellä merkkiäkään. Se on kuin poispyyhkäisty.

Välillä mietin miten niin eloisa ja vilkas lapsi voi mennä niin lukkoon. Mietin miten voisin auttaa, helpottaa hänen elämäänsä. Tehdä tulevaisuudesta helpompaa.

En tiedä vastausta. En tiedä muuta kuin että haluan antaa hänelle tunteen siitä että hän on rakastettu juuri sellaisena. Ettei ole väärin jännittää. Ettei ole väärin pelätä. Mutta että sitten joskus, siihen kaikkeen voi opetella toimintamalleja. Sitten joskus, kun aika on kypsä.

Huudan lapset autoon, lähdetään, haetaan isä töistä. Mennään kotiin.

Värikkäät kumisaappaat lähestyvät ja nauravat lastenkasvot ilmestyvät varjojen alta eteeni.

Äiti me olemme vesiliskoja.

Pesen Esikoisen hampaita. On syöty makaronilaatikko iltapalaksi. Riehuttu vähän isän kanssa. Sade rummuttaa kattoja ja litisee kasvaviin lätäköihin. Esikoinen katsoo minua ja sanoo että hän ei tiedä miksi ensin jännitti aamulla. Sanon että ei se mitään, sellaista joskus sattuu, minullekin. Hänen silmänäsä suurenevat. Ai oikeastikko? Joo. Minuakin jännittää välillä. Sitten pitää hetki katsella ja hengittää. Niin. Esikoinen on hetken hiljaa. Katsoo minua taivaansinisillä, isältään perityillä, silmillään. Mutta sitten kun uskaltaa mennä mukaan niin tulee sellainen tosi iso olo tänne, poika taputtaa rintakehäänsä ja hymy valtaa hänen kasvonsa.

Minä pörrötän hänen hiuksiaan ja hymyilen. Niin, niin tulee. Ja pitääkin tulla.

MInun peilini.

Minun parempi versioni.

Minun pieni viisas ja rohkea lapseni.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com