Äiti, haluan syliin.

Minun on kylmä, ota minut syliin. Minun on nälkä, mitä minä nyt voin syödä.  Esikoinen hokee näitä kahta lausetta ties kuinka monennen kerran tämän päivän aikana. En ole varma mistä lapsen olotila kumpuaa, ehkä vain jetlagin yksi muoto. Otan syliin, teen näkkileivän juustolla ja makkaralla. Lapsi syö hiljaa mietteissään ja toteaa sitten että tämä makkara on hyvää. Parempaa kuin se jota syötiin Suomessa. Kysyn onko ikävä Suomeen, poika nyökkää ja mutisee näkkärinmurut suusta roiskuen että on ikävä ukkia ja mummia. Katsoo hetken ulos ja sanoo sitten On ikävä Isää. Niin. Tiedän. Mutta kun isä on nyt töissä, tulee illalla. Ja kohta on viikonloppu. Sitten voitte olla taas yhdessä. Voidaan kaikki olla yhdessä. Joo, sanoo poika ja kävelee olohuoneeseen lukemaan kirjaa. Käyn pörröttämässä hänen hiuksiaan, poika katsoo minua ja sanoo Äiti minä tykkään sinusta.

Huokaan ja jään pilkkomaan avokadoa kulhoon lounassalaatiksi. Arjen muokkautuminen on vielä kesken. Pitää taas löytää ne oikeat tavat, oikeat puuhat oikeille päiville. Sisäistää että nyt on syksy, kesä on ohi, kesä ja sen epämääräisyys ja rutiinien puute. Se on ihan hyväkin. On taas lapsille suunnattua toimintaa, temppukouluja, satutunteja, vaelluksille ja eläintarhoillekin jää kuitenkin aikaa. Ja  museoille, niitä ei saa unohtaa.
Oikeastaan tämä viikko on sujunut hyvin. Jopa mainiosti jos ottaa huomioon että on se raskas jetlagviikko. Kehojen repiminen aikavyöhykkeiltä toisille on karua puuhaa. Tähän suuntaan se on sentään helpompaa. Itään päin mennessä mieli tuntuu menevän pahemmin solmuun, sielu eksyvän matkalla kehon luo. Näin päin on helpompi. Länteen. Jos matkustaisi aina vain länteen. Maapallohan on pyöreä. Jos matkaisi itäänkin lännen kautta… Naurahdan omalle ajatuksenjuoksulleni ja kaivan jääkaapista paprikan. Ensimmäinen oman puutarhan punainen paprika. Ei tästä kukaan muu kuin minä ja lapset saa yhtä suurta riemua, mutta olenpahan kasvattanut pojat jotka ovat ihan yhtä tohkeissaan puutarhan antimista kuin minäkin. 

Keitän kupin teetä, kolmannen tänään, närästyksen uhallakin. Kuopus heräsi kello 5.30. Myönnän harkkinneeni hetken tönisinkö puolisoni hereille keitteämään aamupuurot ja kääntäsin itse kylkeä ja nukkuisin vielä pari tuntia. Katsoin kuitenkin mieheni levollisia kasvoja. Hän oli syvässä unessa. Esikoinen oli jossain vaiheessa ryöminyt meidän sänkyymme ja nukkui liimautuneena isänsä selkään kiinni. Nostin varovaisesti puolison käden päältäni ja suljin makuuhuoneemme oven. Ulkona oli vielä pimeää. Lastenhuoneesta kuului vaativa Annu, Annu, minä haluan puuroa. 

Pakkasin lounaan reppuun ja sanoin lapsille että nyt on jo vähän kiirus. Olimme matkalla temppukouluun. Letitin omat hiukseni ja sen nähdessään molemmat pojatkin halusivat omat hiuksensa letille. Sain itseni kiinni jo lähes sanomassa Ei, ei nyt, nyt pitää mennä, kunnes katsoin itseäni peilistä ja pysähdyin. Kiire, mikä kiire?Mitä väliä on jos olemme viisi minuuttia myöhemmin paikan päällä. Oikeasti. Letitin poikien hiukset, Esikoinen tanssi olohuoneeseen. Kuopus repi kumilenkin päästään ennen kuin pääsimme edes autoon. 

Temppukoulun ensimmäinen puolituntinen oli kankeaa, kuten aina. Esikoinen pyrkii syliin, äiti on kylmä. Minun on nälkä, ota syliin. Houkuttelen lasta liikkeelle ja halaan. Mennään vaan. Kohta tulee kaveri. Sama kaava aina. Se aloittamisen tuska. Tunnistan sen itsessänikin. Sen kun pitkän tauon jälkeen pitää tehdä jotain, jonka oikeastaan osaa, mutta sitten alkaa jännittää. 

Lopulta tulee lasten ystävä. Naurua. Juoksua. Hyppimistä. Energian määrä on huima. Salin ilmastointilaite humisee täysillä, silti lapsilla on hiki. 

Tuntematon äiti tulee sanomaan että poikani ovat kovin villejä. Miten jaksan. Ajattelinko tehdä vielä kolmannen lapsen, tytön, että saisi jotain vähän rauhallisempaa ja älyä stimuloivampaa seuraa. Katson naista tyrmistyneenä enkä tiedä mitä vastaisin. Sanon, että mielestäni hän on nyt vähän epäkohtelias. Hän sanoo ettei ole tarkoitus, mutta että hänelläkin on poika ja tytär. Ja pojan kanssa ei voi jutella tai tehdä rauhallisia asioita. Siksi hän hoitaakin pääasiassa tyttöä ja isä poikaa. Totean, että mikä ikinä toimiikaan teille. Minusta minun lapseni ovat ihan hyviä tuollaisena. 

Katselen poikia ja tunnen pienen loukkaantumisen piston sydämessäni. Loukkaannun lasteni puolesta. Siitä, että heidän villeytensä saa tuon äidin ajattelemaan ettei heistä olisi muuhun. Että he vain juoksevat ja huutavat. Ja jostainhan sekin on perittyä. Ja koska puolisoni on rauhallinen, ystävämme sanoin lähes flegmaattinen, niin minulta tuo puuhakkuus kai sitten on. Loukkaannun siis myös omasta puolestani. Jupisen tovin itsekseni ja nielen tuota kitkerää makua jonka toisen ihmisen sanat, tahattomatkin, saivat aikaan. 

Istumme suihkulähteen luona syömässä lounasta. Toivon että nämä ovat hetkiä joitka muistan joskus tulevaisuudessa. Hetken kun syyskuun lopussa saa istua vielä kesämekossa sandaalit jaloissa ulkona puistossa syömässä lounasta. Sen että pitää mennä istumaan varjoon koska auringossa tulsii liian kuuma. Sen että saa istua ja jakaa tämänkin päivän lastensa kanssa. 

Ajan kotiin pidempää reittiä. Haluan varmistua että kuopus nukahtaa. En jaksa nukuttaa häntä päiväunille. Lähes kaksi vuotta hän on nukahtanut ongelmitta päiväunilleen, nyt yhtäkkiä uhma on tullut mukaan kuvioon. Koko viikon olen joutunut tappelemaan ennenkuin hän suostuu rauhoittumaan ja nukahtamaan. Toivon, että oikeasti on vain jetlagin yhdestä ilmenemismuodosta. Että ensi viikolla ollaan taas siinä helpossa tilanteessa jossa hän itse ottaa unirätin ja kömpii sänkyyn ilman huutoa ja vastaanväittämistä. Esikoinen ei koskaan nukahtanut helposti. Ei päivällä eikä illalla. Vasta kun jätimme päiväunet pois alkoi iltaunille nukahtaminen sujua. Nykyään hän itse jo pyytää sammuttamaan valot. Esikoiselle kaiken pitää tapahtua heti. Hän ei siedä odottamista, ei edes unen. Hän haluaa nukahtaa heti. Kuopus jaksaa odottaa. Laskea tähtiä. 

Esikoinen rakentaa muovailuvahasta oktonauttien alusta. Orava kaivaa nurmikosta jotain pähkinäkätköään. Luumupuun lehdet ovat kellertävät, ehkä syksystä, ehkä vain kuivuudesta. Tee on loppu ja närästys polttelee lievästi kurkussa. Onneksi sitä varten on rennietä.

Kuopus herää ja esikoinen tarjoa hänelle mehujäätä. Istutaan hetki olohuoneen matolla. Luetaan kirjaa. 

Ostetaan kaupasta koristekurpitsoja, molemmat pojat saavat valita kaksi. Turhuuden huippu, mutta jotenkin niin oleellinen asia, kuin kukkaset kesällä. Jotain kaunista josta ei ole mitään muuta iloa kuin esteettistä katseltavaa toviksi. Pieni pala turhamaisuutta. Haaveilen isosta kylpyhuoneesta. Jos minulla joskus sellainen on laitan sinnekin kukkakimpun. Tosin Lontoon pienenpieneen vessaan laitoin aina ikkunalaudalle kukkia. Kasasin sinne myös perennoita ruukuissa talvehtimaan. Keväisin sai varoa mihin jalkansa asetteli kun istahti pöntölle ettei rikkonut hentoja versoja jotka nousivat ruukuista pytyn ympärillä. Muisto saa minut hymyilemään. 

Leikkipuisto, se sininen. Se jossa on kaikkea kivaa. Kolmen viikon tauko on tehnyt hyvää, minullekin. On ihan erilaista seistä taas näissä leikkipuistoissa. Ei tule tunnetta että haluan hautautua kännykän kanssa johonkin nurkkaan ja toivoa että lapset viihtyvät ja blokata kaikkien muiden äitien mulkaisut huonosta äitieydestäni pois. Jaksan antaa vauhtia. Katsella lasten juoksua, kiipeilyä ja liukumista. 

Äiti on nälkä, taas. Miten sinulla rakas Esikoiseni voi olla kokoajan nälkä. En minä tiedä, on nälkä ja kylmä. Ota syliin. Halaan, sen sadannen kerran. Lupasin joskus että halaan lasta aina kun hän pyytää. Aina. 

Mennään kotiin, pitää kastella puutarha, ja laittaa ruoka uuniin. Tehdään kaalilaatikkoa. Kaupastakin löytyi puolukkahilloa, kiskurihinnalla. Ei se sama ole kuin Suomen puolukkasurvos, vähän liian makeata minun makuuni, mutta ei anneta sen nyt häiritä. Tehdään kaalilaatikkoa, tummaa soijarouhettakin toin tuliaisina. 

Pikkukakkonen, Isä, ruoka ja kylpy. 

Viikkaan lasten vaatteita kaappiin, kylpyhuoneesta kantautuu laventelin tuoksu. Lapset tulevat mieheni kanssa lastenhuoneeseen. Lukevat kirjoja. Esikoinen alkaa selvittää miksi isällä on jalassa naarmu. Pitää mennä päämajaan. Makuuhuoneemme ovi sulkeutuu kun lapset vetäytyvät puolisoni kanssa selvittämään naarmun mysteeriä. Hymyilen itsekseni ja jatkan vaatteiden viikkaamista kaappeihin. 

Lasipöydällä on neljä kappaletta koristekurpitsoita. Ulkona pimeää. Istun sohvalla ja katson tyhjyyteen. Kirjoitan. Maadoitan itseni tähän paikkaan.
Hetkeen.
Oloon.
On hyvä.
Ei paha.
Suljen mielestäni Syyrian, suljen mielestäni surun ystävästäni, suljen mielestäni kaiken, jota en nyt jaksa ajatella. 

On perhe. 

Tämä perhe. 

Suomen perhe. 

Maailman perhe. 

Hullunkurisia kuin koristekurpitsat. 

Minä tykkään sinusta, tykkään koska olet olemassa. Sanoi Esikoinen minulle tänään.

Sen kun meistä jokainen muistaisi. 

Tykätä toisesta, ihan vain koska hän on. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com