Paluu kuplaan

Suomen syksy. 

Kuulaat aamut, aurinko joka lämmittää vielä päivällä niin että takin voi unohtaa ja ilmassa kirpeä tuoksu. 

Saimme viettää ihanan viikon Helsingissä. Päivät tein töitä, pojat mukana. Työ tuntui hyvältä, selkeää ja tuttua. Sain viettää päivät ulkona, eikä tarvinnut jättää lapsia minnekkään. Kamera jäi liian usein huoneeseen, tein töitä, nautin syksystä, näin ystäviä. Säilöin kuvia sydämeeni. 

Näin muutamia ystäviä, liian vähän, tiedän, mutta luotan ja uskon niiden ystävien ja ihmisten olevan siellä ensi vuonnakin. 

Ja hän, hän kenestä en tiedä näenkö häntä enää, onko hän enää siellä kun seuraavan kerran lasken jalkani Suomen kamaralle, hänen kanssaan vietin monta hetkeä. Sain kuunnella hänen nauruaan, katsella hänen hymyään. Puhua, nauraa, halata. Kun hän viimeisenä iltanani lähti pois jokin pieni osa minussa särkyi. Se pieni osa kuuluu siihen vahvaan uskoon että hyvä voittaisi tässä maailmassa. En tiedä pystynkö uskomaan niin. En tiedä mikä hyvä veisi nuoren ihmisen pois läheistensä luota. Mitä hyvää on tuon kaltaisen ihmisen kuolemassa? 

Kahdeksan vuotta sitten Lontoon syöpäsairaalan kanttiinissa istuin vastapäätä pientä, ehkä 10v, poikaa. Juttelimme hetken ja selvisi että hänellä oli terminaalivaiheen melanooma. Kysyin miten hänen perheensä voi. Poika katsoi minua silmiin ja huokaisi. “Olen huolissani äidistäni. Äitini uskoo että kaikella on tarkoitus. Että Jumala ottaa luokseen ne joita eniten rakastaa. Minä en usko sellaiseen. En ymmärrä mitä hyvää minun kuolemassani on. Ja millainen on se Jumala joka tappaa lapsia?” Poika oli äärettömän tomera ja suorapuheinen. Vaikutuin. Liikutuin. Halasin häntä lähtiessäni, katsoin silmiin ja sanoin hänen olevan upea poika. Tuo lapsi oli viisaampi kuin moni elämäni aikana kohtaama aikuinen. Ei, kaikella ei ole tarkoitusta. Ei, tämä ei ole kenenkään tahto. Ei, aina ei hyvä voita. 
Minuun sattuu että näin on. Kuitenkin totuuden kieltäminen sattuisi vielä enemmän. Vielä syvemmin. 

Sunnuntaiaamuna aloitimme taas pitkän, 22h, matkamme tänne kauas aurinkoon. Matka oli raadollisen raskas. Lapset eivät nukkuneet. Lentokoneen henkilökunta oli ynseintä koskaan kohtaamistani ja koin olevani täysin väärässä paikassa lasteni kanssa. Koneen vihdoinkin laskeuduttua olin väsynyt, ärtynyt ja uupunut. Tiuskin väsyneelle esikoiselle etten nyt yhtään jaksanut hänen vikinäänsä, että hänen piti nyt vain itse kävellä, en pysty kantamaa kahta lasta. Esikoinen käveli, suu mutrussa. Sylissä kuopus vääntelehti ja itkeskeli. Passintarkastushalli oli kuuma ja aivan tukossa. Jono ei liikkunut lainkaan ja molemmat pojat huusivat väsymystään. Katsoin eteeni tyhjä ja väsynyt katse silmissäni. Kuulin poikien väsymyksestä käheän itkun mutten jaksanut reagoida. Lopulta hengitin syvään ja kyykistyin. Halasin molempia. Lupasin että ihan kohta ollaan ulkona. Ihan kohta tulee isä. 

Lasten riemu kun he tunnistavat isänsä. Puolison rakkaus silmissä kun hän halaa lapsiamme. Väsymyksen läpikin tunnen ne pienet perhoset vatsanpohjassa. Tuo mies, tämä elämä. Paras valinta jonka olen elämässäni tehnyt. 

Tunnen kiitollisuutta, kiitollisuutta siitä että sain mahdollisuuden käydä Suomessa, Berliinissä. Mahdollisuuden viettää aikaa ystäviemme kanssa. Kiitollisuutta siitä että tuntuu yhtä hyvältä mennä Suomeen kuin miltä tuntuu tulla takaisin. Kiitollisuutta että täälläkin on hyviä ihmisiä. Puolisoni työkavereita jotka tuovat ja vievät meitä lentokentälle. Ihmisiä joille voi ilmoittaa olevansa taas paikalla. Ihmisiä joita voi pyytää puistoon. Ihmisiä joille et ole enää tuntematon.

Kun ystäväni Suomessa kysyivät mitä minulle kuuluu, pysähdyin joka kerta hetkeksi. Mietin miten tuohon vastaisin. Kun totuus on että olen kotiäiti. Elämäni on aika tasaista, ei kovin tapahtumarikasta. Olemme puolisoni kanssa eläneet tämän aiemminkin. Tämän kupla-elämän. Kun asuu jossain muualla, muodostaa sinne kuplan, kuplan ihmisistä tapahtumista ja elämästä, joka aukeaa vain siinä samaisessa kuplassa eläville. Asuimme Englannissa kuusi vuotta. Emme me paljoa siitä elosta kertoneet Suomenvierailuilla. On vaikeaa selittää miten hienoa on että asuu vihdoinkin talossa jossa ei ole kokolattiamattoja. Tai selittää tilannetta jossa kaasukortista loppuu rahat kesken suihkun. Kertomus pysähtyy jo sanaan kaasukortti.  Siksi jätän kertomatta. Sanon että minulle kuuluu hyvää. Sanon että puolisolleni kuuluu hyvää. Että viihdymme. Väistämättä ihmiset kysyvät jäämmekö nyt tänne. Kysymys hymyilyttää. Ravistan päätäni, tuskin. En usko. Luulen, en toki tiedä, mutta luulen että jatkamme tätä vaellusta kunnes on lasten koulujen takia pakko pysähtyä. Minussa asuu nomandi. Minun on hyvä liikkua. Jos on juuret niin on helppo lähteä, helppo palata. 

Olen oppinut jotain edellisistä jetlageista. Pyysin että mies jää kotiin ensimmäiseksi päiväksi. Tuhlataan yksi lomapäivä tähän. Tiedän sen olevan sen arvoista. Olen oppinut pyytämään apua. Ainakin joskus. Sanomaan että auta tässä, kun en jaksaisi mennä vaikeimman kautta. Tee elämästäni hiukan helpompaa. Yritän oppia olemaan vahva, rohkea. Olemaan se joka pyytää auttamaan.

Tuntuu hyvältä olla kotona. Keittää aamutee ja katsoa auringon nousua. Kävelen puutarhaan, läpi yökasteen kostuttaman nurmikon, viikunapuun luo. Poimin ja syön yön viilentämän täydellisen kypsän ja makean viikunan. Käännän kasvoni aurinkoon ja annan sen hyväillä ihoani. 

Ajamme meren rantaan. Kuumuus on polttavaa ja pistelee iholla. Kukkulat ovat muuttuneet keltaisesta ruskeaksi. Jossain näkyy pieniä värilänttejä ruskaa. 

Pojat seisovat puolisoni kanssa rantavedessä. Merellä näkyy liikettä. Delfiinejä. Ne hyppelevät pienissä parvissa ulapalla. Aurinko on lämmin, pieni tuulenvire viilentää kehoani, kaivan varpaani hiekkaan ja katselen pääni yli lentäviä pelikaaneja. Sillä hetkellä, olen onnellinen. 

Mietin miten voin kokea kodikseni niin monta paikkaa tässä maailmassa samaan aikaan. Miten voin olla yhtä onnellinen syksyisessä puolukkametsässä, ruskan ja sammalleen ympäröimänä keskellä Pohjois-Karjalan korpea, kuulaassa syysaamussa Kumpulan siirtolapuutarhassa ja täällä tuhansien kilometrien päässä kuuman ja laakean taivaan alla, aurinkorasvan tuoksussa ja varpaat hiekassa. 

Miten voin olla yhtä onnellinen keittämässä teetä vanhempieni, oman lapsuuteni, keittiössä, tätini keittiössä Helsingissä ja omassa keittiössäni täällä. 

Tämä elämä, tämä hullu, päätön ja uhkarohkea elämä. Olen kiitollinen että kerta toisensa jälkeen olemme uskaltaneet hypätä sen kyytiin. Antaneet itsellemme luvan olla eksyneitä. Antaa itsellemme luvan kiintyä, paikkoihin, ihmisiin, kupliimme, vaikka ero onkin joskus edessä. Antaneet itselleme luvan elää. 

Tänään, tiistaina, olen palannut arkeen. Lähes. Heärsin kello 5 kuopuksen kanssa. Kello kuusi hän ilmoitti minä haluan puuroa. Tuo pieni alle kaksivuotias puhuu. Puhuu paljon. Seisoimme yhdessä keittiössä, ulkona nousi aurinko, liedellä kiehui pienellä liekillä puuro. Muistin roskat. Istutin lapsen ruokapöytään, puurolautasen nenän eteen ja lähdin viemään roskia ulos. Raahasin isot roskalaatikot tien varteen ja pysähdyin hetkeksi katsomaan hämärän seasta paljastuvaa näkymää. Kotikatua. Ilma oli raikas. Katu hiljainen. Seisoin siinä yöpaidassani ja hengitin tämän maan ilmaa. Ja oloni oli rauhaisa. Tämä on kolmas kerta kun olen tässä maassa tänä vuonna. Enää ei ahdista, ei ainakaan nyt. Enää ei arki pelota. Ei ainakaan nyt. Enää ei mieltäni revi identiteetikriisi. Ei ainakaan nyt. 

Kun ajoimme eilen rannalle, puhuin puolisolleni kaikista asioista, jotka jäivät kertomatta kolmen viikon aikana. Kerroin Berliinistä, kerroin naistaiteiljoiden asemasta, mielipiteeni aiheeseen, pohdintaani yhteiskunnallisesta ongelmasta teemaan liittyen, puhuin ja puhuin. Ja hän kuunteli. Kuunteli kun kerroin miten siskoni on lapsensa myötä alkanut pohtia että elämään kuuluu muutakin kuin vain työ. Naurahti tälle ja kysyi kuulostiko tutulta. Nauroin itsekin. Vielä puoli vuotta sitten identifioin itseni vain työn kautta. Nyt, nyt en identifioi itseäni kovin paljoa enää. Viikko töitä Berliinissä ja Helsingissä sai minut ymmärtämään muutoksen. Sen miten hyvä minun on olla ja liikkua roolien välissä. Olla äiti, olla puoliso, olla taiteilija, olla opettaja, olla yrittäjä, olla puutarhuri, mutta kuinka minä pääasiallisesti haluan olla Annuska. 

Kävelemme kirjastoon. Ulkona on 34 astetta lämmintä. Kuopus itkee, väsymystä, jetlagia, nälkää. Ei kuitenkaan osaa nukkua eikä syödä. Aika parantaa. Viikossa on taas parempi. Tiedän nyt jo kokemuksesta. Kyllä se siitä.  Kävelemme tuttua reittiä, ihmettelemme rakenteilla olevaa taloa, toisen talon perustusten luomista.

Puiston parkkipaikalla esikoinen pysähtyy huolestuneena ihmettelemään pakettiautoa jonka kylki on pahoilla lommoilla. Voiko sillä enää ajaa. Mitä siinä tapahtui. Pitikö kutsua palokunta, entä poliisi. Joutuiko kuski sairaalaan. 

Kirjastossa hiljaisuus. Pojat lukevat monta kirjaa. Minä etsin uusia. Kävelen hyllyjen välissä ja selaan lastenkirjoja. Muistan sen ajan kun saatoin kuluttaa tunteja etsien itselleni lukemista. Nyt sekin on siirtynyt nettiin. Aika vähän ehdin enää lukemaankaan. Iltaisin vähän, ennen nukahtamista. Parempi sekin kuin ei mitään. 

Mennään puistoon. Ollaan ainoita. On kai liian kuuma ulkoilulle. Istun varjossa ja katselen poikia. Katselen heidän leikkejään. Kuopus juoksee esikoisen perässä huutaen minä haluan. Esikoinen nauraa. Tuntuu hassulta olla takaisin, takaisin kuplassa, kuuman auringon alla, toisen kielen keskellä, toisen kulttuurin keskellä. Kuitenkin kaikki on jo tuttua. Tässä kuplassa ovat myös lämpimät yöt, puoliso, kaskaat, lukuisat hyvät ihmiset. Ollaan tässä nyt, jonain päivänä tämäkin kupla on kuplien taivaalla muiden seassa, sellaisena jota muistellaan ja katsellaan. Tehdään tästä hyvä, kirkas ja säihkyvä kupla. Kuin tähti mustalle yötaivaalle. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com