Kamalan ihana yksinolo

Julkaistu 21.9.2016

Aurinko paistoi lämpimästi, vaelsin rauhallisesti pitkin Berliinin katuja. Katselin ihmisiä matkalla töihin, kouluihin, kuka mihinkin. Katselin punkkareita kerjäämässä rahaa koirat vierellään. Kävelin ohi pienien kauppojen ja romanttisten kahviloiden. Kuuntelin soljuvaa saksan ja englannin kielen sekoitusta, katselin seinägraffitteja ja vasemmiston mainoksia. Ostin kauppakojusta rypäleitä ja omenamehua. Istuin puistonpenkille syömään ja juomaan. Olin yksin. Ja se tuntui ihanalta.
Tuntui ihanalta olla yksin. Pitää huolta vain itsestään. Vaeltaa ilman päämäärää pitkin katuja. Syödä sushia kaupan portailla auringonpaahteessa istuen. Oli ihanaa olla taiteilija. Oli ihanaa olla Annuska. Oli ihanaa herätä aamulla ja juoda aamutee rauhassa. Ihanaa pukea rauhassa, syödä rauhassa, mennä myöhään nukkumaan ja olla monta tuntia ihan vain hiljaa itsekseen.

En nukkunut erityisen paljoa mutta nukuin omaan tahtiini. Öisin jos heräsin sain kääntää vain kylkeä ja jatkaa unia. Nautin omasta tilastani niin paljoa että ihan vähän jopa hävetti.
Hävetti, että voi olla niin ihanaa ilman lapsia. Ilman niitä ihmisiä joita kuitenkin rakastan eniten tässä maailmassa. Hävetti, että ei ollut erityisen ikävä. Hävetti, että hävetti.
Siskoni tuli pienen poikansa, kummipoikani, kanssa Berliiniin viikonlopuksi. Päivät minä olin messuilla, mutta illat yöt ja aamut vietimme yhdessä. Pieni poikavauva. Pieni ja vauvantuokusuinen. Kun lapsi itki vatsaansa, minun sisälmyksiäni väänsi. Kaikki muistot kirkuvasta kuopuksesta nousivat taas möykyksi rintaan. Mietin, että onneksi ei enää tarvitse. Mietin, että ei minusta enää taida olla kolmannen vauvan äidiksi. Mietin, että miten sitä jaksoikaan silloin. Samaan aikaan tuntui niin tutulta nostaa itkevä lapsi olkapäälle, kävellä hetki ja naputella rytmikkäästi selkään. Tuntui niin tutulta hytkyttää vauvaa pehmeästi kunnes röyhtäisy vavisutti koko pientä kehoa ja poika rauhoittui tyytyväisenä ihmettelemään maailmaa. Keho muisti, hyvä ja pahan.

Lähes hävettää myöntää, mutta ensimmäiset päivät menivät ilman ikävää. Pieniä häivähdyksiä kun näin leikkipuiston, pieni ikävä kun skypetin lapsille jotka kuitenkin vain itkivät nähdessään minut. Mutta muutoin olin liian hurmiossa siitä että sain olla ja hengittää taidetta yksin että olisin ikävöinyt.

Ikävä hiipi sydänalaan myöhemmin viikolla. Viikonloppuna sain itseni jo kiinni juomasta teetä näyttelyalueen laitamilla, katse puiden lehdissä, ajatukset pojissa. Miehessä. Meissä. Kodissa.

Tiistaina heräsin lasteni välistä. Onnellisena. Pienten kehojen lämpö, ahdas sänky, tuhisevat hengitykset. Niin tuttua. Niin turvallista.
Nautin täysin siemauksin yksin nukkumisesta, nautin rauhasta öisin. Nautin hitaista aamuista. Mutta rakkauteni menee sen ohi. Kun pojat ovat nyt luonani koen taas olevani äiti.
Rakastin jokaista hetkeä kun sain olla taiteilija, valokuvaaja, Annuska. Se ei kuitenkaan vähentänyt sitä ettenkö rakastaisi olla äiti. Tämä huomio oli minulle tärkeä. Tärkeä siksi että olin Esikoisen synnyttyä aina ihmetellyt miten helposti mieheni lähti useamman päivän matkalle. Ja hiljaa ihmetellyt ettei hänelle tuntunut tulevan ikävä, ei minua, ei lapsia. Nyt ymmärrän paremmin. Ymmärrän sen valtavan vapauden huuman, sen oman ajan kallisarvoisuuden. Sen tunteen kun tapaamasi ihmiset näkevät sinut sinuna, eivät äitinä/isänä. Sen miten siitä omasta ajasta nauttiminen ei vähennä rakkautta niitä tärkeimpiä kohtaan. Ymmärrän sen yksinolon tarpeen.
Ymmärrän myös miten tämä tekee meistä parempia vanhempia. Miten onkaan helpompi jaksaa kolmevuotiaan uhmaa ja kaksivuotiaan yöheräilyä kun välillä saa olla yksin, tehdä jotain mikä on vain sinun. Olla se Annuska joka olin jo ennen lapsia. Se nainen jolla on muitakin puheenaiheita ja päämääriä kuin lasten ruoka-ajat, riidat ja vatsan toiminnat. Se Annuska joka oikeasti osaa puhua ihan fiksujakin.

Kahden päivän ajan olen taas ottanut lapsiani mukaan töihin. Nauranut heidän pelleilyilleen työmaalla, syönyt lounaan puistossa heidän kanssaan. Ja ollut onnellinen.

Kaipaan miestäni, kaipaan hänen seuraansa, kaipaan hänen läheisyyttään. Kaipaan tuntea hänen paksut hiuksensa käsieni alla, kaipaan tuntea hänen kutittavan parransänkensä poskeani vasten. Kaipaan hänen silmiensä sinistä katsetta aamuisin.
Nyt olen kuitenkin täällä vielä hetken. Enkä rakasta häntä vähemmän vaikka olen poissa. Samoin en rakasta lapsiani vähemmän vaikka olen välillä poissa. Olen oppinut jotain. Jotain tärkeää. Jotain rakkaudesta. Jotain elämästä. Jotain itsestäni ja rehellisyydestä.
Kiitos siitä, Berliini, tuo rakkauden(kin) kaupunkini.