Tämä on hyvä

Avasin silmäni todetakseni että jotain oli outoa. Makasin hetken hiljaa ja kuulostelin, käänsin katseeni ja totesin puolisoni olevan vielä unessa vieressäni. Mietin mikä oli poikkeavaa. Ulkona oli pilvistä. Pojat nukkuivat omassa huoneessaan, olivat nukkuneet koko yön. Minä olin nukkunut yhtä herätystä lukuunottamatta koko yön läpi. Hämmentävä tunne. Makasin aivan hiljaa. Mietin oliko jo aika nousta vai voisiko vielä hetkeksi vaipua takaisin uneen.  Kuopuksen askelten kipitys kohti huonettamme ratkaisi asian puolestani. 

“Ha di gärd” mies sanoo ja painaa suudelman huulilleni. En saa sanottua mitään takaisin, olen vielä aamukankea. Samaan aikaan kun ulko-ovi painuu kiinni muodostuu tietokoneelle skype yhteys Pohjois-Karjalaan. Pojat selittävät innoissaan supersankareista. Yritän pysyä hiljaa ja antaa lapsille tilaa. Näin esikoinen ei hermostu ja rupea tappelemaan. Ehdinhän minä sitten toistekin puhua.  Tunti kuluu nopeasti. Tekniikka on ihmeellistä. Esikoinen jää vielä puhelun jälkeen laittamaan emoji viestejä ukille. Minä alan kerätä kirjastokassia valmiiksi. 

Kävellään kirjastoon. Totean että juuri sillä hetkellä mihinkään ei satu. Hymyilyttää. Larppileiriläiset miekkailevat boffereilla puistossa. Vieressä aasialaisnaiset tekevät jotain ikivanhalta taistelulajilta näyttävää tanssia, kauempana on taaperoiden jalkapallokoulu. Hälyä. Ääniä. Naurua. 

Kirjasto, kirjat ja niiden tuoksu. Kuljetan sormiani lastenkirjahyllyn kirjojen selkämyksillä. Tunnen niin huonosti täkäläisiä lastenkirjoja että olen joutunut opettelemaan kaiken alusta. Nirsoilen kirjojen kuvitusten ja tarinoiden suhteen valtavasti. Kun pitäisi olla joku järki. Ja kuvien pitäisi olla hienoja. Onneksi puolet kirjoista voi valita tiedehyllystä. Pojat ovat kadonneet jonnekin. Mietin pitäisikö ne ensin etsiä vai voisinko paeta internetin maailman viideksi minuutiksi ja etsiä sitten. Löydän heidät sohvalta, molemmat ovat syventyneet kirjoihinsa. Annan itselleni luvan lukea sähköpostit puhelimesta. 

Juon teetä ja pohdin töitä. Mietin saankohan enää asiakkaita kun palaamme takaisin. Pitääkö kaikki aloittaa alusta. Kohautan olkapäitäni ja annan ajatuksen mennä, lentää ikkunasta ulos. Eihän se murehtimalla parane. Sitten pitää. Sitten aloitetaan alusta. Ihan kaikki. Vaikka eihän se ihan alusta kuitenkaa enää alkaisi. Pohja on jo tehty. Nyt olisi vapaus sitten valita mitä siihen päälle rakentaa. Voi päästää kaikesta vanhasta irti ja tehdä sitä mitä tahtoo. Sitten joskus.

Teen valokuvakirjaa viime vuodesta. Kai joku aikaansaavampi olisi tehnyt tämän jo tammikuussa. Minä en. Selaan vuoden takaisia kuvia. Nostalgiaa. Olen kiitollinen siitä että olemme kuvanneet. Paljon. Hirvittävän paljon. Katson videoita joita mieheni on ottanut arjestamme. Kyyneleet nousevat silmiini. Minä liikun niissä kuin unessa. Niin väsynyt. Lähes kaikissa kuuluu taustalta kuopuksen itku. Vauvavuosi. Refluksivuosi. Onneksi se on jo historiaa. Onneksi. Syyllinen olo. Olisin niin kovin halunnut että tuo olisi ollut puhtaan onnellinen vuosi. Kuin vastapesty lakana saunan jälkeen. Ei se ollut. Se oli kuin viikon vanha märkä pyyhe huoneen nurkassa.  Onneksi kuvissa on paljon hyviä hetkiä. Naurua, iloa, riemua, rakkautta. Pieni kaipuu vanhaan kotiin iskee. Tuo ihana yläkerta, natisevat portaat, rakas puutalomme. 

Mennän puistoon, mutta ensin vielä apteekkiin hakemaan migreenilääkettä. Jätän auton turhankin kauas parkkiin, en tajua että ihan apteekin edessäkin olisi ollut parkkipaikkoja. Putte pyytää syliin. Kävelemme vähän nuhjaisen kauppakeskittymän läpi. Auringon haalistamilla muovituoleilla istuu vanhoja miehiä liikkeiden edessä. Polttavat tupakkaa ja katselevat meitä. Kahvilassa istuu nainen ja mies isot pirtelöt edessään. Katsovat toisiaan ja tilanne on selkeästi vaivautunut. Mietin kohtaavatkohan he ensimmäistä vai viimeistä kertaa. Kujalla kasvaa kaktus. Sen vieressä on haljennut daavidin patsas. Tämä maa on karuudessaan kaunis. Kuuma, pinnallinen, heikot unohtava, mutta kaunis. Kaunis on myös unelma jota se kantaa. Kauneuden hinta on kuitenkin kallis. Se näkyy vanhusten kumarissa asennoissa. Tupakkaa pitelevissä vapisevissa käsissä. Se näkyy kodittomien katseissa. Se näkyy sunnuntai-iltaisin kaupan kassalla. Se näkyy keskiviikoisin kirkkojen ruoka-apu jonoissa. 
Kamera on auton hanskalokerossa. Vaikka en tiedä millä kädellä kuvaisinkaan kun Esikoinen pitää toisesta kiinni ja toisella pidän Kuopusta sylissä. Mutta silti.   Esikoinen kysyy koska mennään tuohon ravintolaan syömään tacoja. Mutisen jotain epämääräistä. Mielestäni ravintola haisee. En ehkä halua sinne. Poika pyytää aina päästä sinne kun kävelemme sen ohi. Mietin pitääkö minun antaa periksi vai voinko sanoa että en halua. En halua koska se haisee. Huokaisen ja mietin että elämässä on varmasti kiperämpiäkin kysymyksiä kuin tämä. Apteekissa lapset katoavat hyllyjen sekaan. Hetken päästä he tulevat esiin supersankarinaamarit päässä. Vanhempi nainen kysyy kulmiaan kohotellen ovatko nuo lapset minun. Naurahdan ja vastaan että eivätkös näytäkin ihan minulta. En saa vastausta.  

Puisto. Kuuma hiekka. Muita lapsia. Istun puun alle varjoon. Katselen lapsia. Aurinko lämmittää. Juodaan vettä. On helppo olla. Hengittää. Antaa kameran laulaa. Mietin että tätä on hyvä tehdä. Kuvaamista. Tämä on oikein. Kamera on kuin käden ja silmän jatke. Saa kiinni sen mitä niiltä liusuu ohi. Minä vain vähän autan. Pysy tässä, sanon itselleni. Kyllä se siitä. Pidä kiinni tästä. 

Laitan uunin päälle. Näyttöön ilmestyy teksti ”HI” pienen hetken katson tekstiä ja huvitun, ajattelen että uuni tervehtii minua. Sitten ymmärrän että se tarkoittaa ”High”. Huvitun lisää. Itselleen nauraminen on jalo taito. Olen aika hyvä siinä. Nuorempana en ollut. Ikä ja elämä on opettanut. Äitini toteaisi tähän että Siperia opettaa ja nauraisi päälle. Minuakin naurattaa.

 Mies tulee myöhemmin, me söimme jo. Lapset istuvat matolla ja lukevat. Ulkoa kuuluu pyörän jarrutus, kirjat lentävät sylistä ja molemmat ovat salamana ovella. Isä! Päivän paras hetki. Niin paljon kerrottavaa. Istun pöydän ääressä ja kuuntelen. Hymyilen. Tänään on helppo olla lempeä. Helppo olla hymyilevä. Tule syömään. Ota ruokaa. Miten päivä sujui. Hymyillään. Lapset puhuvat päälle. Tulevat syömään suklaamuffenseja. Kuopus temppuilee tuolillaan. Mielessäni käy että hän pitäisi laittaa valjaisiin. Ajatus lipsahtaa pois. Kaadan vettä. Kuopus tipuu tuolilta lattialle. Lyö päänsä, kovaa. Nostan hänet syliin. Kipuitku iskee mustan möykyn rintaani. Refluksivuosi jätti jälkensä. Lapsi vetää selkää kaarelle, niin kuin aina kun häneen sattuu. Hyssyttelen. ”häilä häilä säge” Tunnustelen päätä. Vain kuhmu. Laitetaan jäätä. Rakas kaikki on hyvin. Suuhun nousee hapan maku. Tuo tietty sävy itkussa, tuo kipu. Voi kun saisin sen pois. Hys hys lapseni. Hys hys. Kaikki on hyvin. ”sibe taag räge, sibe taag schnee” hys hys. Äiti on tässä. ” bald tuets dir nüme weh” Kohta se hellittää. 

Huomenna on perjantai. Sitten viikonloppu. Jos vaikka kävisi juoksemassa. Lyhyen juoksun. Jos keho jo kestäisi. Nilkka ja polvi. Istun olohuoneen lattialla. Katson miestäni joka istuu sohvalla, tietokoneen kajastus valaisee hänen kasvonsa. Hän on kaunis. Lapset toivat vähän uurteita, harmaita hiuksia ohimoille, tai ehkä vain elämä toi. Kaunis silti. Kirjoitan. Tämäkin on hyvä. Tästä minä pidän kiinni. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com