Koti

Vaikuttaisi siltä kuin pilviset aamut olisivat tulleet jäädäkseen. En pahastuisi siitä lainkaan. Näinä aamuina kun pilvet päästävät auringon porottamaan vasta kello yhdeksän jälkeen, meidän perheemme nukkuu pitkään. Ei ole sitä aamun kirkasta valoa herättämässä. Nämä aamut ovat lähes poikkeuksetta pehmeitä. Hieman unisia, mutta lempeitä. Jätän aamupalan syömättä, mutta juon kolme kuppia teetä. Radikaalia, villiä, ihan naurattaa. Koskahan viimeksi näin?  

Pitäisi olla jo menossa, aikaa sitten, mutta pojat juoksevat edelleen yöpaitasillaan. Syödään vielä mansikoita. Viikonloppu hivelee vielä poskea. Ollaan hitaalla. Esikoinen avaa jääkaapin ja katsoo minua paheksuen. Miten täällä ei ole yhtään ruokaa. No koska on maanantai. Pitää mennä kauppaan. Esikoinen ravistaa päätään. Isi syö aina kaiken. Aina kun isä on ollut kaksi päivää kotona on jääkaappi ihan tyhjä. Syö kaikki meidän ruuat ja meidän pitää aina ostaa uutta. Selitän ettei se ihan noin mene. Lapsi kuunelee, muttei usko. Nauran hänelle ja pörrötän hiuksia. Höpöjä puhut. Puetaan nyt. Oikeasti. Joo joo. Se niin tuttu jooo jooo. 

Matkalla kauppaan näen kuinka aasialainen rouva poimii hedelmiä siitä puusta jonka sanomalehtikääreitä ihmettelin viikkoja takaperin. Pysähdyn ja kysyn miksi hän on käärinyt hedelmät. Nainen kertoo murretulla englannilla että se edistään niiden kypsymistä ja estää etteivät oravat syö niitä heti niiden kypsyttyä. Puhumme hetken puutarhoista, oravista ja pesukarhuista. Nainen kysyy kauanko olemme olleet täällä. Kysyy olemmeko viihtyneet. Kysyy olenko onnellinen. 

Onnellinen, tyytyväinen. Happy. Sitä niin moni kysyy minulta. Että olenko sitä. Olen jo aina kokenut kysymyksen hankalaksi. Mitä se on,onni? Miten se määritellään? Voiko onni olla pysyvä olotila? Minä koen onnen nyansseina. Pieninä hetkinä. Sellaisina hetkinä kun juuri siinä ajassa ja paikassa minä olen onnellinen, juuri sinä hetkenä mikään ulkopuolinen muu asia ei tunge tajuntaani, ei ole sairauksia, ei ole ikävää, ei ole huolta. Ne hetket ovat lyhyitä. Mutta niitä on. Välillä enemmän, välillä hieman harvemmin.  Viimeisen kolmen päivän aikana koin niitä nyansseja lukuisia. Onni saavutti minut kun makasimme perjantai-iltana mieheni kanssa keskiyöllä takapihalla ja tuijotimme tähdenlentoja. Patio oli vielä lämmin auringon jäljiltä, mieheni hengitys vieressäni niin tuttu, niin turvallinen. Taivas oli niin ääretön. Kaskaat sirittivät, pesukarhut liikehtivät naapurin puutarhassa, jossain solisi vesi ja taivaalla lensivät tähdet.  Olin onnellinen kun näin lauantaiaamuna mieheni levänneen katseen kun hän sai nukkua pitkään, olin onnellinen kun sain istua lämpimässä rantahiekassa ja katsoa miten lapset leikkivät vedessä, olin onnellinen kun kuopus kömpi viereeni kaislamatolle ottamaan aurinkoa. Olin onnellinen kun ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon sain juostua niin ettei nilkkaan sattunut. Sunnuntaina sydämeni sykähti onnesta nähdessäni esikoisen riemun eläintarhan eläimistä. Olin onnellinen maatessani mieheni kainalossa drinkki kädessäni kun ilta pimeni.  

Eli olen minä. Onnellinen. Onnekas. En aina, en joka hetki. En edes ihan joka päivä. Mutta tarpeeksi usein voidakseni rehellisesti sanoa olevani onnellinen. En onneton. 

Kassaneiti puhuu matalaa paksua englantia. Vinkaa pojille silmää ja kehuu miten hyvin kasvatettuja lapsia minulla on. Sisälläni läikähtää. Voi miten hyvältä se tuntuu. Voi miten minua hymyilyttää. Joku kehui minua, minua! Hyvin kasvatetut lapset, meidän pojat! Otan kiitoksen vastaan, en selitä ettei nämä aina, en selitä että tämä on poikkeus, en selitä mitään. Nautin vain siitä että kerrankin joku sanoo että meidän lapset käyttäytyy hyvin. Että meidän lapset on hyvin kasvatettu. Tästä hetkestä minä pidän kiinni. Tämän minä säilön pahan päivän varalle. Aivan varmasti.  Tämä maa on karu, piinkova ja julma, mutta täällä on paljon ihmisiä jotka antavat niin paljon, parilla sanalla. Täällä olen törmännyt ventovieraisiin teinipoikiin jotka ovat tulleet sanomaan että poikamme ovat niin suloisia. Kun tämä tapahtui ensimmäisen kerran etsin katseellaani piilokameraa tai edes tapausta puhelimellaan nauhoittavia kavereita. Olin varma että nuoriso yrittää vain harhauttaa minut ja varastaa käsilaukkuni. Nyt jo hävettää moinen. Mutta kun tulee maasta jossa ei välttämättä ajatella sen negatiivisemmin ihmsistä, mutta harvoin niitä hyväkään ajatuksia sanotaan ääneen, on epäluulo syvällä sisällä.  Nykyään minäkin jo kehun sujuvasti. Tyttärenne on kovin iloinen, poikanne on todella kärsivällinen. Teillä on kauniit kengät, nätti mekko. Sanat tulevat itsestään. Koitan jakaa hyvää, antaa muille sen saman tunteen mitä itse koen kun saan kehuja.  On täällä se toinenkin puoli. Mutta en halua ajatella sitä nyt. Nyt minä olen ylpeä lapsistani. Ylpeä itsestäni, kasvattajana. Tämä on se hetki. 

Naapuriin on muuttanut uusi perhe. Tulevat kysymään onko meiltä kissa kadonnut. Toisen naapurin pentukissa on ilmeisesti tullut leikkimään heidän pihaan. Etsitään yhdessä kissaa. Lapset kertovat muuttopäivästään. Ovat niin suloisen pikkuvanhoja. 

Tehdään nauravia nakkeja. Siivoan samalla jääkaapin. Muistan että oma syöminen jäi väliin aamulla. Miten voi edelleen aikuinen ihminen välillä unohtaa syödä. En ymmärrä. Syödään yhdessä. Jutellaan hetki. Esikoinen kysyy miksi se koditon mies ei muuttanut naapuritaloon. Kun sillä ei ollut kotia. Selitän ettei hänellä ole rahaa, kotiin tarvitaan rahaa. Poika katsoo minua hiljaa. Kysyy onko meillä aina rahaa kotiin. Vakuutan että on. Lupaan että on. En minä tiedä voiko tänä maailman aikana luvata sellaista. Mutta minä lupaan. Lupaan koska haluan uskoa. Uskoa että me kykenemme suojelemaan lapsiamme, että me kykenemme pitämään heistä huolen. Lupaan koska haluan itsekin tietää että meillä on aina koti. Jossain, jonkinlainen.  

Selaan sähköposteja. Sovin työtapaamisia ja töitä syyskuulle. Kirjoitan hetken kuraattorini kanssa. Toisen hetken näyttelykollegani kanssa. Mietin mitä luksusta on että joku kirjoittaa näyttelytekstimme puolestamme. Luen tekstiä ja ihailen kuraattorimme käden jälkeä. Ihailen, miten hän on saanut meidän ajatuksistamme kiinni. Lähetän muutaman sähköpostin. Luen Esikoiselle kirjan. 

Ei, ei mennä puistoon. Äiti ollaan vaan kotona. Jooko? Ollaan vaan täällä, jäädään kotiin. Myönnyn esikoisen pyyntöön. Siivotaan vaikka. Kaivan imurin esiin ja sadannen kerran ihmettelen miten tässä maassa jossa kehitetään raketteja joilla pääsee avaruuteen, autoja jotka toimivat sähköllä ja ajavat itse, miten täällä ei osata tehdä imureita. Näitä asioita minä kaipaan Suomesta. Imuria. Saunaa. Juustohöylää. Purkinavaajaa. Toimivaa nettipankkia. Huokaisen. Ei auta, imuroidaan tällä romulla sitten. 

Olen kävellyt yhdet sandaalit puhki täällä olomme aikana. Nyt saa ostaa uudet. Yritän kuluttaa eettisemmin. Ei turhuutta. Edelleen sorrun liian usein halpaan ja huonoon laatuun. Varmasti myös epäeettiseti valmistettuun tavaraan. Huokaisen. Olen niin monessa asiassa pehmentynyt nuoruusvuosistani. Hyvässä ja pahassa. Osittain siksi että olen niin monta asiaa antanut periksi. Asioita joita vannoin etten tekisi. Kaksikymppisenä on niin helppoa uhmata. Sanoa ei koskaan. Ei koskaan naimisiin. Ei koskaan lapsia. Ei koskaan Amerikkaan. check, check, check. Enää en sano en koskaan. Pyrin edelleen elämään arvojeni mukaan. Mutten julista niitä, ainakaan kovin suureen ääneen. Tai en ainakaan ihan jokaiselle. Ja olen antanut itselleni luvan muuttaa mieltä. 

Istun hetken ulkona auringossa viikunapuun alla. Syön viikunoita, suoraan puusta. Katselen jaloissani lojuvia palloja jotka pesukarhut ovat järsineet rikki. Luulevat kai että ne ovat ruokaa. Niiden suuhun kai se rantapallokin hajosi. Ja minä toruin siitä esikoista. omatunto nipistää rinnasta. äh. Lupaan itselleni että pyydän esikoiselta anteeksi. 

Istun kuopuksen kanssa sängyssä ja luen kirjaa. Esikoinen ja mies askartelevat olohuoneessa lääkäritarpeistoa. Ihana mies, kun jaksaa. On se paras, vilpittömästi. Ei tähän puuhaan olisi kenenkään muun kanssa tässä maailmassa ollut mitään mieltä lähteä. Mutta näin yhdessä, tämä on elämys. Kuin syvänmerensukellus. Aluksi pimeää, sitten tulee kauneus. Koskaan ei tiedä mitä on edessä, mutta yhdessä kaikesta selviää. Mietin että Esikoiselle tämä on jo kolmas koti. Kuopuksellekkin toinen. Montakohan kotia heillä vielä on ennen kuin me pysähdymme. Kohotan olkapäitäni, koti on siellä missä me olemme. Aina.
Me olemme toistemme koti.
Koti on mielentila.
Koti on turva. 
Me olemme koti.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com