Nyanssin verran täydellisyyttä

Kuuntelen lasten rähinää ja katson kuinka Esikoinen kiukkuissaan heittää kenkiä kohti ulko-ovia. Isä ei saa mennä aina töihin. Ei saa. Ei saa. Ei saa. Minä en halua. Tämä on käyty läpi niin monta kertaa. Niin monena aamuna. Edelleen pieni pala sydäntäni helähtää rikki joka kerta kun Esikoinen itkee isänsä perään. Heidän välinen siteensä on ainutlaatuinen. Jotain mitä syntyi niinä Esikoisen elämän ensimmäisinä tunteina kun minä makasin heräämössä ja mieheni piteli lastamme paljasta rintaansa vasten. Side, joka syntyi kolmen ensimmäisen viikon aikana kun ainoa asia mihin minä kykenin oli lapsen imettäminen. Side, joka vahvistui kun Kuopus valtasi minun sylini. Side jonka väliin kukaan ei pääse, en edes minä. Ja hyvä niin. 

Annan Esikoisen päättää mitä vaatteita hän pukee. Kello ei ole vielä kymmentä ja silti ulkona on jo lähes kuuma. En kuitenkaan sano sanaakaan kun poika ilmoittaa haluavansa laittaa päälle pitkät housut ja pitkän paidan. Selvä. Hanskat myös. Minä haluan villahanskat. Niitä en onneksi löydä. Tukahdutan haluni ylipuhua lapsi järkevämpiin vaatteisiin. Mitä väliä. Oikeasti. Olkoon verkkareissa. Rumathan ne ovat mutta nyt poika ei huuda. Huokaan silti salaa. Ja ihan vähän salaa kadehdin miestäni joka voi paeta tätä ikuista aamukaaosta töhin. Paikkaan missä ihmiset ovat kauniisti puettuja ja puhuvat sivistyneesti. Paikkaan missä samaa lausetta ei tarvitse hokea sataa kertaa eikä keskustelu rajoitu supersankaripuheisiin, paloautoon ja pottaan. 

Matkalla autolle lentää vierellemme kolibri. Sydämeni sykähtää. Hymyilyttää. Pysähdyn hetkeksi ja annan kolibrin surrata edessäni. Sen välkehtii auringon säteiden osuessa siihen. Lintu kallistaa päätään ja katselee meitä. Se on kaunis. Kuin henkäys. Kuin sielu toisaalta kävisi tervehtimässä. Hymyilen. 

Laitamme auton parkkiin. Minne mennään, äiti. Minne? Kerron että mennään sisäleikkipuistoon. Sellaiseen kivaan. Ei ole pitkä matka. Ihan tässä lähellä. Kävellään sinne tästä. Ylitämme suojatietä, kuopus sylissä esikoinen vähän edellä, pidän häntä kädestä. Auto on pysähtynyt päästämään meidät yli. Toista kaistaa pitkin ajava auto ei pysähdy. Repäisen Esikoisen nopealla nykäisyllä takaisin luokseni ja kuulen kuinka auton jarrut kirskahtavat. Leijonaemo minussa repeää esiin. Autoilja avaa ikkunan pahoitellakseen. En taida edes kuulla hänen sanojaan. Perkeleet lentävät suustani ja siilmäni säkenöivät. Isäni italialainen veri kuohuu. Minuutissa purkaus on ohi. Sydämeni lyö enää säikähdyksen jälkeensä jättämiä ylimääräisiä lyöntejä. Autoilia pyytää uudestaan anteeksi. Häpeän vähän. Mutta vain ihan vähän. Kysyn rauhallisella äänellä onko miehellä omia lapsia. Mies nyökkää. Sanon että jatkossa kun ajaa autoa, pidä lapsesi mielessä. Hekin voivat ylittää suojateitä. Tiedän olevani ilkeä. Tiedän olevani asiaton. Tiedän. Tiedän.  Kuitenkin nämä lapset saavat minussa esiin tämänkin puolen. Raadollisen, ilkeän, säkenöivän ja räjähtävän. Edelleen. Vaikka ikä on tehnyt tehtäväänsä, kulmani ovat pyöristyneet, ehdottomuuteni pehmentyneet ja vaikenen useammin kuin puhun ääneen, silti jossain siellä pinnan alla kytee edelleen se räjähtävä tulivuori. Sveitsiläinen painekattila, mieheni sanoi kerran. Onneksi nykyään tiivisteet on kunnossa.

Leikkipaikka on kuin taivas lapsille. Se riemu ja ilo on käsinkosketeltavaa. Katselen heitä ja kehoni rentoutuu. Nyt on hyvä. Lapset nauravat. Meksikolainen äiti koskettaa kuopuksen hiuksia. Katsoo minua silmät suurina ja sanoo että nuo hiukset ovat ihmeelliset, niin epätodelliset. Katson hänen tyttärensä pikimustaa tuuheaa päälakea ja hymyilen. Minusta hänen lapsensa hiukset ovat ihmeelliset. Erilaisuus on eksoottista. Kaunista. Missä päin maailmaa tahansa. Poikkeavuus on vahvuutta. Sen kun saisi opetettua lapsillemme, niinkuin omat vanhemmat osasivat opettaa minulle. Olla ylpeä omasta omalaatuisuudestaan.  Tietää paikkansa. Tuntea arvonsa. Nähdä muut. 

Istun kahvilan pöydän ääressä. Katselen vaunuissa nukkuvaa kuopusta ja ikkunalaudalla istuvaa Esikoista. Rauha. Jäätee ja salaatti. Kännykästä akku loppu. Ohi kävelevien ihmisten puheensorina. Nojaan taaksepäin ja katselen katua vieno hymy huulillani, viereiseen köynnöskasviin lennähtää kolibripariskunta, vihreät selät välähtävät, Esikoinen nostaa päänsä ja hymyilee. Tätä minä olen odottanut. Tällaista hetkeä. Nyanssia täydellisyydestä. 

Kävelemme läpi tuon pittoreskin kaupungin keskuskadun. Piipahdamme galleriaan, ihastelemme sisustuskauppoja. En minä oikeasti kuulu tänne. Tämä katu on täynnä muodikkaita ihmisiä, kalliine merkkivaatteineen ja kauniine kampauksineen. Rattaamme ovat mutatarhoissa, kuopus nukkuu ketsuppia poskellaan ja esikoinen ihastelee astioita paljasjaloin verkkareissaan. Mutta tiedättekö, tänään minä en välitä. En välitä siitä että minulla on kuluneet farkkusohrtsit ja hieman liian lyhyt kesämekko. En välitä että hiukseni ovat nutturalta karanneet ja kynteni eri pituiset. Arvokkain asusteeni on kamera ja mieheni minunlle lahjoittma kaulakoru. Minä katselen ihmisiä, ja hymyilen heille. Minä katselen gallerian seinillä olevia maalauksia ja tunnistan tyylisuunnan sekä toisen nuoren taiteiljan. Hänet on listattu nousevaksi amerikkalaiseksi kyvyksi. Galleristi kohottaa kulmiaan kun hänelle selviää että tiedänkin aiheesta jotain. En ollutkaan vain ohikävelvä äiti. Minä katselen kauniita astioita ja keittiöpyyhkeitä. Katselen vaatteita joihin haluaisin pukeutua, mutta jo pelkkä ajatus kalliista mekosta minun elämässäni juuri nyt on naurettava. Mustavalkoinen luomus näyttää niin kauniilta mallinuken yllä. Siinä vaiheessa kun se päätyisi minun päälleni jotkin näkymättömät lehmät olisivat jo käyneet nyhtämässä siitä suorat kulmat pois ja viimeistään kun nostaisin esikoiseni syliin olisi olkapääsauma täynnä räkää ja sylkeä. Ei, jätetään nuo hivelevän kauniit vaatteet niille hyväntuoksuisille ja kauniille ihimisille. Minunkin aikani tulee vielä. Tiedän sen. Siksi juuri nyt en välitä. Minä hymyilen.

Syödään välipalaa metsässä. Esikoisen valitsemat jäätelökeksit. Kuopus mussutaa keksin samantein suuhunsua. Esikoinen säästelee. Että olisi huomennakin. Kun on niin hyvää. Kysyy leikitäänkö piilosta. Leikitään vaan. Huomaan etten tiedä mitä kello on. Päätän olla välittämättä. Kyllä nälkä kertoo kun on aika lähteä kotiin. Olo on kevyt. Harvinaisen kevyt. Näitä päiviä pitäsi olla enemmän. Ei näitä aamuja. Mutta näitä päiviä. Kun aika menettää merkityksensä. Kun lasten nauru silittää sydäntä eikä hymyilystä tule loppua. 

ilta tulee, lapsen itku tulee. Väistämättä ja luonnollisesti. Esikoinen ei osaa sanoa isälleen että on ikävä. Huutaa, itkee ja raivoaa. Vaikka haluaisi vain kiivetä syliin. Mietin miten moni meistä aikuisistakin haluaisi oikeasti vain kiivetä jonkun syliin, sen huutamisen ja raivoamisen sijaan. Sanoa että oli ikävä. Sanoa että rakastaa. Sanoa että älä lähde. Mietin miksi jo pienen lapsen on helpompi huutaa ja raivota kuin sanoa minä rakastan. Miksi se kaunein tunne on niin vaikea.  Suljen lastenhuoneen oven perässäni. Kuulen kuinka mieheni lukee matalalla äänellä myyräkirjaa. Sieltä kuuluu rakkaus. Äänestä. Keittiössä, viimeisiä tiskejä pestessäni ,kolibri lentää keittiön avonaiseen oviaukkoon ja pysähtyy hetkeksi katsomaan minua. Minä hymyilen. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com