Arki

On aamuyö, herään kun puolisoni puhuu unissaan. Olohuoneesta kajastaa valo. Nousen katsomaan ja näen että takapihan ulkovalo on päällä. Siinä on liikkeentunnistin. Kävelen ikkunan äären ja tuijotan takapihalle. Ikkunan edessä istuu pesukarhupariskunta. Tuijotamme toisiamme ikkunan läpi. Lopulta pesukarhut nousevat ja löntystelevät viikunapuun alle syömään viikunoita. Katselen heitä vielä hetken ennen palaamista sänkyyn. 

On aamu. Aamupala on syöty, mies lähtenyt töihin ja käyn läpi päivittäistä taistoa Esikoisen kanssa vaatteiden pukemisesta. Istun lastenhuoneen sängyllä ja pitelen päätäni. Ärsyttää. Sanon kolmannen kerran että nyt vaatteet päälle. Esikoinen sanoo kolmannen kerran joo joo, eikä tee elettäkään pukeakseen vaan jatkaa supersankarihäröilyään. Poistun huoneesta mittaamaan kuopuksen lämmön. Lasken samalla kymmeneen ja rauhoitun. Kaivan kaapista kuumelääkkeen ja onnistun pudottamaan annosruiskun pullon sisään. Ongin sitä ulos ja kaadan samalla puolet jäljellä olevasta lääkkeestä viemärii. Voi vittu sentään. Kuopus ottaa tutin suustaan ja katsoo minua ja toistaa Vittu. Noniin. Hienosti hoidettu taas tämäkin.

On aamu. Lapset on puettu. Lounas pakattu reppuun. Käyn läpi mitä muuta tarvitsemme puistoon. Uimavaatteet, pyyhkeet, hiekkalelut, vettä. Keittiöön jää kaaos. Aamiaisastiat jäävät pöytään. Ihan sama, ovi kiinni. Siivotaan se kaaos myöhemmin.Nyt pitää mennä. Kohta ei löydy enää parkkipaikkaa. Matkalla portista ulos jokin hyppyhämähäkki löytää katolta tiensä paitani alle. Huidon hetken paniikinomaisesti ympäriinsä ja vastustan refleksinomaista halua repiä vaateet pois päältä. Hämähäkki ehtii purra vatsasta. Sattuu. Ihan vähän itkettää. Esikoinen huolehtii pitääkö mennä lääkäriin, oliko se sellainen musta. Ei ollut, ei tarvitse mennä. Vähän vain kirveltää. Ei tässä hätää. Mennään nyt, kaverit odottaa. 

On aamupäivä. Puistossa on kuuma. Joustava kumimattopohja polttaa sandaalienkin läpi. Kengistä kieltätytyvät lapset hyppelevät ja valittavat. Kuopus vaatii saada laittaa isoveljen kengät. Puen hänelle monta numeroa liian isot lenkkarit. Kiipeillään telineissä. Olen kauan aikaa sitten oppinut pitämään yhdessä kädessä lasta, toisessa kameraa. Kuitenkin huolestuneet, minulle tuntemattomat äidit aina huomauttelevat ettei puuha näytä turvalliselta. Hymyilen väkinäisesti. 

On keskipäivä. Istutaan varjossa. Kuopus kitisee. Syödään lounas. Käydään leikkimässä vesipisteellä. Kuopuksen väsymys väistyy hetkeksi ja hän jaksaa mennä leikkimään muiden lasten kanssa. Istun alas. Puhun äititovereiden kanssa. Puhutaan miehistä, lapsista, matkustamisesta. Puhutaan töistä, peloista, vähän yksinäisyydestäkin. Puhutaan elämästä. Mietin näitä miestensä töiden perässä tähän laaksoon tulleita naisia. Upeita, kauniita, vahvoja ja rohkeita naisia. He ovat voittajia. Leijonia, perheensä koossapitäviä yksilöitä. Tiedän, että se unohtuu, vaikkei niin saisikaan käydä, edes päiväksi. 

On iltapäivä. Kävelään kahvilaan. Matkalla eräs koditon, nuorehko, mies istuu kadun varrella. Rispaantunut likainen rinkka on hänen vieressään ja hän on painanut pään käsiinsä. Pysäytän rattaat ja kyykistyn hänen viereen kysymään onko kaikki hyvin. Saan väsyneen kyllästyneen katseen. Epämääräisen naurahduksen. No ei ole, ei ole hyvin. Minulla ei ole neljään vuoteen ollut kotia. En tiedä mitä sanoa. Kysyn voinko auttaa. Haluaisiko että käyn ostamassa ruokaa? Tai tulisiko meidän mukana kahvilaan, ostan kahvin ja pullan? Mies naurahtaa ja sanoo että pidä sinä vain huoli lapsistasi. Pidä huoli ettei niille käy näin. Kysyn vielä kerran enkö voi tuoda mitään. Nyt mies jo hermostuu. Käskee kipakasti meitä lähtemään. Minua itkettää. Esikoinen kysyy mikä miehellä oli. Kerron että hän on koditon. Poika ehdottaa että viedään mansikoita tai jotain muuta, vaikka leipä. Sanon ettei se mies halunnut. Viedään silti, sanoo poika. Vilkaisen olkani yli ja näen kuinka koditon nostaa rinkan selkäänsä ja jatkaa vaellusta kohti lähintä puistoa. Kurkkua kuristaa. Mietin että murehdinhan minäkin välillä rahasta, tulevaisuudesta, elämästä. Mutta minulla on se raha jota laskea, tulevaisuus jota pohtia, elämä jota elää. Olo on voimaton ja turhautunut. Valkoinen hyväosainen.  

On iltapäivä. Istutaan kahvilassa. Pojat juo mehua. Minä teetä. Jutellaan. Esikoinen kysyy vielä kodittomasta miehestä, minä kerron. Kysyy auttaako supersankarit kodittomia. En oikein tiedä mitä vastata. Poika keksii itse vastauksen. Kuopus tuijottaa omaa mehutölkkiään ja hokee “sitruuna, sitruuna” ja osoittaa tölkissä olevia sitruunankuvia. Takanamme istunut nainen vaihtaa mielenosoituksellisesti paikkaa. Olemme liian äänekkäitä. En jaksa välittää. Pistäköön musiikin kovemmalle kuulokkeissaan. Emme me kauaa viivy. Tarpeeksi aikaa kuitenkin että Esikoinen ehtii näyttää kolme kertaa koko kahvilan väelle miten hän lentää kuin supersankari. Juoksee kahvilan päästä päähän, yksi käsi ojolla. Kuopus perässä. Minua naurattaa. 

On alkuilta. Tullaan kotiin. Kastellaan puutarha. Komennan lapsia takapihalle. Esikoinen välttämättä haluaa kiertää eri kautta kuin me. Käyn avaamassa toisen portin ja kysyn miksi hän aina haluaa tehdä toisin kuin pyydän. Olen isäni poika, Esikoinen toteaa ja juoksee portista sisälle. Pyöräytän silmiäni. Isänsä poika. Niin. Todellakin. Eihän tuo jääräpäisyys ainakaan voi minulta perittyä olla. Ei mitenkään. Isänsä poika. Pöhkö se on. Ja rakas. Niin rakas. 

On ilta. Vielä pitää säätää vesileikkejä pihalla. Kastella jo kertaalleen puetut yöpaidat. Isäkin tuli kotiin. Kuunnellaan vähän perhosmusiikkia. Klassista. Mies on väsynyt. Ei jaksaisi vääntää. Vääntää silti. Esikoinen ei väsyneenä kestä mitään. Itkee harmistustaan. Istun Kuopuksen kanssa lastenhuoneessa ja odotan että mies ja esikoinen lopettaisivat riitelyn olohuoneessa. Ensin pitää vielä levittää kymmenkunta sanomalehteä lastenhuoneen lattialle, muurahaispesäksi. Huokaan salaa. Mitähän seuraavaksi. Tehkää nyt jos sovinto. On myöhä. Lopulta ovi sulkeutuu. Laulan tuutulauluja. Silitän vielä väsymyksestä ja harmituksesta nyyhkivän Esikoisen selkää.  Elämä on rankkaa noin pienelle. Tulee pimeä, tulee uni, hiljaisuus, syvään hengittävät lapset. 

On ilta. Ulkona kaskaat, sisällä rauha. Sohva. Mies. Keittiössä rocky road fudge joka unohtui syödä kahvilassa. Huomenna taas yksi päivä tätä loputonta arkea.  Arkea joka on lastemme lapsuutta, meidän aikuisuutta. Arkea joka on elämää.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com