Paska päivä, näitäkin kai tarvitaan

Maanantai. Herään esikoisen tomeraan ilmoitukseen “ nyt on aamu”. Kaivan puhelimen sängyn vierestä ja ähkäisen hiljaa mielessäni. Kello on aivan liian aikainen. Päätä särkee ja oikeasta nilkasta säteilee viiltävää kipua koko jalkaan. Aamuyöllä ottamani särkylääke on lakannut toimimasta. Koitan kaivautua lähemmäs puolisoani, hakea hetken lohtua ennen nousemista tähän viikkoon. Hän murahtaa unisena ja kääntää minulle selkänsä, hengityksestä kuulen että hän nukkuu vielä.  Kaivan kännykän uudestaan esiin ja luen siihen tulleet viestit. Vanhin kissamme Suomessa joutuu lähtemään lopetettavaksi tiistaina. On ollut jo kauan väsynyt ja huonossa kunnossa. Päätös on oikea, silti jossain sydämen seuduilla tuntuu pistos, haikeus. Onneksi hän on saanut parhaan mahdollisen saattohoidon. Kodin jossa rakastettiin loppuun asti. 

Lapset riitelevät jo heti aamusta, ulkona on kuuma. Yritän löytää jostain positiivisen elämänasenteen tähänkin aamuun. Se piiloutuu hyvin. Mieheni yrittää selvitellä riitoja ja päästä lähtemään ilman huutoa töihin. Minun pitäisi aktiivisemmin suunnata lasten huomio johonkin muuhun, mutta en jaksa. En jaksa muuta kuin seistä seinän vieressä ja purra hammasta. Jalkaa särkee niin pahasti etten tiedä mitä tekisin. Juuri kun sain juoksupolven taas kuntoon niin nyt brakaa sitten nilkka. En tiedä miksi. Yritän katsoa olisiko se turvonnut, olisi edes joku ulkoinen syy olla kivuissaan. Jalka näyttää kuitenkin normaalilta. Havahdun kun mies avaa oven, käyn antamassa suukon, suljen ja lukitsen oven hänen perässään. Esikoinen alkaa itkeä koska ei ehinty antaa pusua isälle. Vakuutan että illalla sitten.

Yritän kääntää päivän paremmaksi laittamalla hiukset nätisti, tai edes siedettävästi. Kuopus kiipeilee vessanpöntön päällä samalla kun letitän hiuksiani peilin edessä. Tietenkin hän tippuu siitä lattialle,  kahdesti. Sumutan vahingossa hiuslakkaa omaan silmääni. Pojat riitelevät nosturiautosta. Kello ei ole edes puolta kymmentä ja molemmat pojat ovat ehtineet kastella jo yhden vaatekerran läpimäräksi vesileikeissä ulkona. 

Kävelemme kauppaan. 500m kävelyn jälkeen pohdin miksi en laittanut edes lenkkareita jalkaan, mitä tahansa muuta kuin sandaalit. Kaivelen käsilaukustani särkylääkkeitä ja mietin koskahan on edessä aika kun sieltä ei löydy ensimmäisenä nenäliinoja ja vaippa.  

Matkalla ihmettelen miksi minulle tuntemattoman puun hedelmät on kääritty sanomalehteen. Haluaisin kysyä asiaa mutten 2m aidan yli kehtaa huudella vaikka kuulenkin että pihalle on joku. Ohi ajaa googlen itse ajavia autoja ja pojat hokeavat vuoron perään “Annu katso, google auto” , Esikoinen alkaa selittää ääneen auton yksinkertaistettua toimintamekanisimia jonka olen hänelle selittänyt.  Hymyilen ja mietin miten heidän sukupolvensa kasvaa ja elää aivan toisenlaista todellisuutta kuin me. 

Menemme siihen halpaan kauppaan. Ruokatarvikkeiden outlet. Vain amerikassa. Muodostan päässäni ruokalistaa samaa tahtia kuin hahmotan mitä kaupassa on tarjolla. Köytän kuopuksen vaunuihin ja uhkailen esikoista että jos hän juoksentelee niin kuin viimeksi jätämme kaikki ostokset kauppaan ja lähdemme kotiin tyhjin käsin. Kassalla täti kiittelee kun lapset tällä kertaa osasivat käyttäytyä. 

Syödään pari mansikkaa, sitten kotiin. On kuuma. Onneksi on vettä. Ja aurinkorasvaa. Lisään sitä kesken kävelyn. Välttelen palamista viimeiseen asti. Kuulun melanooman riskiryhmään ja voin kai rehellisesti myöntää hieman pelkääväni sitä. Syöpä on minun mörköni. 

Kuopus ei suostu syömään palaakaan lounasta. Juo vain kuplavettä. Kohautan olkapäitäni ja laitan lautasen takaisin jääkaapiin. Ole nälässä sitten. Kiellän lapsia virittämästä nosturin narua ovensuuhun ja selitän sen olevan vaarallista.  Tiskatessani kuulen kuinka kuopus alkaa itkemään ja ehdin juuri kääntyä katsomaan kuinka hän juoksee kohti keittiön ovensuuta johon esikoinen on kiellostani huolimatta virittänyt narun. Salamannopealla liikkeellä, kädet vaahdossa, singahdan ovensuuhun ja nostan kuopuksen syliin ennen kuin hän ehtii juosta pahemmin naruun joka yltää häntä juuri kaulaan. Suutun ja räjähdän esikoiselle. Hötäkässä naru irtoaa nosturista. Esikoinen katsoo minua ja sanoo ettei koskaan enää tee niin. Että nyt pitää leikkiä ilman narua. Hengitän syvään ja selitän vielä kerran miksi ei koskaan saa viritellä naruja ovensuihin, ei koskaan. Hän nyökkää vakavana. Kurkkuun sattuu oma huuto. Sanon että isä korjaa narun illalla. 

Päiväunilta herää nälkäinen ja kiukkuinen kuopus. En jaksaisi. En millään. Katsotaan Leijonakuninkaan musiikkivideoita. Syödään mansikoita ja vadelmia. Kuopus kitisee ja itkee. Menee itse jääkaapille ja osoittaa lounaslautastaan. Syököön sitten kylmää lasagnea, ihan sama. Vilkaisen jalkaani, no nyt saa valittaa,ähkäisen. Nilkka on turvonnut, mutta en minä sitä nyt enää ehdi lepuuttelemaan tai kylmiä hauteita laittamaan. Tunnen itseni tyhmäksi, sietääkin kärsiä. 

On päivä kun mikään ei onnistu, ei keneltäkään. Kaikki yrittävät kyllä mutta tähdet ovat väärässä asennossa ja asiat vain menevät pieleen. Pojilta pääsee vuorotellen itkuja. Minäkin haluaisin mieluiten istua lattialle ja heittää hanskat tiskiin. Paska päivä. 

Siivotaan autotalli. Pölyä, hiekkaa ja likaa joka paikassa. Nyt ei sentään enää ahdista käydä lämmittämässä ruokaa siellä. Meillä on totaalisen epäkäytännöllisesti mikro autotallissa. En jaksa edes ajatella miten tyhmää se on. Mieheni toteamus aiheeseen oli että pesenhän minä pyykitkin siellä. Sama asia. Tarkistan auton nesteet. Hetken tunnen olevani jotenkin edes kontrolissa asioista. Kun saa tehdä jotain tuttua ja turvallista. Tarkistaa öljy, vesi, jarruöljy. Moottorit ovat aina samanlaisia. Niissä on logiikka. Pidän siitä. 

Mennään leikkipuistoon. Venytään ja vanutaan siellä mahdollisimman myöhään. Yritetään nyt edes vähän nauraa. Tuttu äiti poikansa kanssa tulee myös. Halataan. En viitsi levittää omaa kenkkua päivääni. Tyydyn kuuntelemaan ystävää. Halaan uudestaan kun lähdetään. Sovitaan että yritetään löytää joku väli että voitaisiin jutella ilman lapsia. Käydä syömässä, lasillisella. 

Lämmitän eilisen makaronilaatikon, ihme kyllä ruoka maistuu lapsille ja lautaset tyhjenevät ennätysajassa. Esikoinen yrittää olla kiva mutta väsymys saa hänet menettämään malttinsa kerta toisensa jälkeen. Miehenikin on väsynyt. Tahmea päivä. Äh, miten tästä pääsee eroon? Tunnen huonommuutta koska en jaksa. Tunnen ärsytystä koska en saa päivää mitenkään käännettyä kivaksi. 

Nukutan lapsia, pienen sähläämisen jälkeen molemmat rauhoittuvat odottamaan unta. Hengitän, mietin kipuilevaa jalkaa, sitä ettei sillä taideta juosta pariin päivään ainakaan. Sitä ettei sillä ehkä voikaan ensi viikolla rullalauistella. Harmittaa. Mietin miten saisin miehen paremmalle tuulelle raskaan päivän jälkeen. Mietin miksi tämä päivä oli näin hankala. 

En keksi vastauksia, paitsi että joskus vain on, hankalaa, tahmeata, ärsyttävää. Ehkä ne päivät ovat antamassa perspektiiviä siihen että osaa arvostaa niitä normaaleja ihan ok päiviä. 

Olohuoneessa on sotku, kirjat pitkin lattioita ja legot levällään. Pyykkikori on täynnä puhdasta pyykkiä jotka odottavat viikkaajaa.Luovutan. En jaksa siivota, en viikata. En nyt. Ehkä kohta, ehkä vasta huomenna. Jonakin toisena päivänä. Jonakin toisena hetkenä. Tänään ei ole hyvä päivä, onneksi ei tarvitsekaan. Katsotaan huomenna uudestaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com