Viikko arkeani- torstai

Juuri nyt istun lasisen ruokapöytämme äärellä, vieressäni on maljakollinen auringonkukkia omasta puutarhasta ja keittiössä on teetä hautumassa. Lasten makuuhuoneesta kuuluu iltalaulu. 
Juuri nyt, juuri tänään, koen olleeni hyvä äiti. 

Esikoinen heräsi aivan liian aikaisin. Niin aikaisin että kömmin hänen viereen ja yritimme yhdessä vielä nukkua. Öinen migreenikohtaus juili vielä etäisesti takaraivossa ja lintujen laulu tuntui vihlovan kovaääniseltä. Tunnin pyörimisen jälkeen luovutimme molemmat ja hipsimme yhdessä olohuoneeseen. Käyn sen iänikuisen kamppailun siitä lähteäkkö lenkille vai eikö, lopulta endorfiinihimossani kiskon lenkkivaatteet päälleni. Poika katsoo piirrettyjä haljenneelta padilta, vilkaisee minua ja ilmoittaa menevänsä isän viereen sänkyyn katsomaan. 

Juoksu on ensimmäisten tahmeiden kilometrien jälkeen yllättävän helppoa. Katselen ihmisiä juostessani, toiset ulkoiluttavat koiriaan aamutakeissaan, hakevat kahvilasta aamukahvinsa, toiset taas pesevät autojaan, kastelevat nurmikoa. Hetket ennen kuumuutta ovat kullan arvoisia. 

Kotona on se ikuinen aamurumba. Kun istun hikisenä vessanpytyllä pissalla esikoisen ja kuopuksen pyöriessä pienessä vessassa esittelemässä kirjoja vuoronperään, lasken hiljaa mielessäni kymmeneen. Vannon itselleni että kun joskus taas saan käydä vessassa rauhassa, en vähättele sitä toimitusta. 

Lähdemme vesileikkipuistoon. Se on tavallinen leikkipuisto jossa on vesileikkipiste. Kylmää vettä suihkuaa eri kohdista säännöllisin väliajoin. Parhautta näin kuumalla. Parkkeeraan auton mahdolliseen sakkopaikkaan. Yritän olla cool ja olla välittämättä asiasta, todellisuus on kuitenkin että olen nynny ja vihaan ajatusta parkkisakoista. Juuri kun lapset ovat aloittaneet vesileikkinsä, käynkin hakemassa heidät pois ja menemme siirtämään auton varmaan parkkiin. Hävettää vähän. Luulisi että tuntisin jo itseni. Olisi ainakin jo aika. 
Kun kannan kuopusta takaisin leikkikentälle, hänen uimavaippansa hivuttautuuu sivuun ja hän pissaa päälleni. Kohautan olkapäitäni ja annan asian olla. Minkä kesä kastelee sen kesä kuivaa. Tai jotain. 
Katselen lasten telmimistä ja kadehdin erästä vanhaa mummoa joka liittyy uimapukuun verhottuna lastenlastensa leikkeihin ja juoksee kiljuen vesisuihkujen läpi. Haluaisin olla enemmän tuollainen, mutta jokin minussa ei anna periksi. Se ujous, tai joku sovinnaisuus. Epätäydellisyys on välillä satuttavaa. Niin inhimillistä, silti niin kipeää. 

Eräs äiti tulee kysymään olenko poikien hoitaja vai äiti. Vastauksen kuullessaan hän katsoo hetken minua ja nyökkää misfits paitaani kohden ja toteaa että pukeutumistyylini hämää luulemaan minua teiniksi. Että kyllähän silmistä huomaa että olen aikuinen. Naurahdan ja nainen lähtee pois. 
Haisen pissalle ja hajuvedelle. Haju tuo mieleen Pariisin metrotunnelit yhdeksänkymmentä luvulla.
Otan puhelimen esiin ja melkein laitan puolisolleni viestin että vaimosi haisee pissalle ja näyttää teiniltä. Samaan aikaan kuopus on lähtenyt kiipeämään isojen lasten verkkotelineeseen, viestikenttään piirtyy pelkkä X. 

Syödään lounas puistossa. Nakkeja, vihanneksia ja simpukkapastaa. Ketsuppi jäi kotiin. Esikoinen katsoo minua hetken ja toteaa sitten että ei se mitään, sattuuhan sitä. Mutta parempi olisi muistaa ensi kerralla. Lupaan yrittää, ja nielen kielen päällä olevan sarkastisen kommentin. 

Siirrymme kotiin keskipäivän armottoman valon alta. Kannan Puten autosta sänkyyn. Jäbä sanoo menevänsä lukemaan olohuoneeseen. Kun tulen takaisin hänkin nukkuu. Aikainen aamu vaatii veronsa. 
Juon teetä hiljaisuudessa, katselen kuvia koneella, kirjoitan sähköpostia. Silmäluomet tuntuvat raskailta, mutta hiljaisuus keskellä päivää on niin taivaallista, että en raaski päästää siitä irti. Tunnen kiitollisuuden välähdyksen siitä, että olemme täällä, kokemassa tätä kaikkea. 

Pojat heräävät ja esikoinen tuo minulle kuolleen ampiaisen. Kysyy minne se menee kun se kuolee. Kerron, ettei minnekään. Kerron, että kun kuolee niin on vain poissa. Kerron, että useat hautaavat kuolleet. Poika kysyy kuolevatko ihmiset. Kerron, että kyllä. Kerron puiston kodittomasta miehestä. Kerron, että hän on kuollut. Poika kysyy kuolevatko ukki ja mummikin joskus ja me. Kerron, että jonain päivänä, kyllä. Yllätyn, kuinka vaivattomasti saan asiasta puhuttua. Kuinka helppoa on olla lankeamatta muuhun kuin totuuteen. Poika kuuntelee ja hyväksyy. Kysyy miksi. Kerron parhaani mukaan. En tiedä kuinka paljon hän ymmärtää, mutta ovi on nyt auki. Enkä minä valehdellut. Se on minulle tärkeää. Olla rehellinen. 

Vien pojat kukkuloille. Luulen pakenevani kuumuutta, mutta aurinko porottaa lehvästönkin läpi polttavana. Huomaan etten enää käänny silmät ummessa kohti aurinkoa, niinkuin koko aikaisemman elämäni olen tehnyt. Auringosta on tullut arkea. Rusketuksesta on tullut normiväri. Varpaidenkin kynnet pitää lakata kerran viikossa. 

Kierrämme lammen. Kesken matkan joudumme kääntymään takaisin puolen kilometrin päähän koska esikoiselle tuli kakkahätä. Harkitsen hänen puskaan lähettämistään, mutta päätän olla vastuullinen aikuinen ja kävelemme polkua takaisin vessoille. Lapsi kehuu miten hienosti jaksoin kävellä. Mietin osaako kolmevuotias vittuilla. 
Lammen vesi on kristallinkirkas. Pinnan alla on toinen maailma. Mietin miltä kuumuus tuntuu kaloista. Tai vesilinnuista. Syömme kirsikoita ja juomme vettä. Katselen puita, metsää ja mietin kuolemaa. Sitä miten luonnossa kuolema on niin normaalina osana kokonaisuutta. Kuolleet puut nojaavat eläviin, lahoavat nuorten puiden juurelle antaen niille ravintoa. Hyönteiset ja eläimet kuolevat ja ravitsevat muita eläimiä ja kasveja. Vain ihminen on tehnyt kuolemasta niin pyhää, että sitä pitää pelätä. Mietin työn alla olevaa projektiani jossa pohdin äitini kanssa kuolemaa. Minulla on pino kirjeitä eri ihmisiltä, jossa he puhuvat kuolemasta. Katson puita ja saan kiinni jostain ajatuksenpätkästä, pienestä ideasta. Kuopus huutaa minua luokseen, on löytönyt ötökän, tai kiven. Jätän ajatuksen muhimaan mieleni sopukoihin. 

Autossa pojat kuuntelevat radiosta Neil Youngia ja Stingiä. Jäbä toteaa että miehet laulavat kauniisti. Hymyilyttää. Metsä rauhoittaa meidät kaikki. Ainakin hetkeksi.

Vielä Pikkukakkonen ja ruokailu menevät rauhallisesti, sitten räjähtää pankki hetkeksi. Syön oman ruokani samalla kun molemmat lapset juoksevat ympäri ruokapöytää kiljuen ja heiluttaen milloin mitäkin esinettä kädessään. Tiedän että kohta sattuu, kohta joku itkee. Tuijotan silti tiiviisti lautaseeni ja haarukoin riisiä suuhuni sanomatta sanaakaan.  Hoen mielessäni että mies tulee kyllä kohta kotiin, ihan kohta, syöt nyt vain, kohta se tulee. 
Kun puolisoni viimein tulee, olemme jo siirtyneet ulos ja meininki näyttää idylliseltä lapsiperhehetkeltä. Äiti istuu puutarhatolissa siemailemassa vettä ja lapset leikkivät omiaan kukin omalla puolellaan pihaa. Kukaan ei huuda eikä sekoile. En korjaa näkymää oikeammaksi, joskus on helpompi antaa mennä. Päästää irti. Hymyillä. Antaa suukko ja olla vain aidosti iloinen kun toinen tulee. 

Nizzan terrori-iskun uutisointi hiipii tajuntaani. Mietin kuolemaa, mietin mitä puhuin kuolemasta. Ettei sen jälkeen ole mitään. Mietin niitä kaikkia kuolleita. Sitä miten kuolema on päätepysäkki. Mietin miten pystyn kasvattamaan lapsistani hyvät tähän maailmaan. Miten pystyn tekemään heistä pelottomia ja rakastavia, kun itsekin ajoittain pelkään ja vihaan. 

Hengitän. Suljen silmäni ja nielen kyyneleet. Minä teen parhaani. Niinkuin tänään. Tänäänkin minä olin hyvä äiti. Tänäänkin minä kasvatin lapsiani askeleen kohti totuutta, ja totuudessa piilee rakkaus ja pelottomuus. Näin minun on pakko uskoa. Tänäänkin. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com