Perheeksi muodostumisen kasvukipuja

Julkaistu 29.4.2016

Tämä aihe on roikkunut muistiinpanoissani jo muutaman viikon. Ilmeisesti teema on ajankohtainen, koska lähiömutsi kirjoittii kahden lapsen tuomasta kaaoksesta äärimmäisen koskettavan, osuvan ja hienon kirjoituksen. Sellaisen, että perhe/äitiblogeja lukematon miehenikin löysi sen ja totesi minulle “kuulostaako tutulta?”.

Olen jo aiemminkin maininnut, että meidän matkamme vanhemmiksi ei ollut helppo. Kesti kauan kypsyä ajatukseen että haluamme lapsia, jonka jälkeen vieno toiveemme lytättiin radikaalisti kertomalla, ettei minun sairashistoriallani ole valitettavasti kuin 0,01 prosentin mahdollisuus saada lapsi. Kun esikoisemme sitten ilmoitti tulostaan, se oli meille ihme. Hänen syntymänsä ei ollut helppo ja kiireelliseen sektioon päättynyt 36 tunnin rupeama vavisutti minun ennaltakuvittelemaani äitikuvaa peruuttamattomasti. Kävin läpi tunnetiloja, joita en edes tiennyt olevan olemassa.

Siitä huolimatta esikoisen vauvavuosi sujui niin ihanasti kuin se vain oli mahdollista. Haasteina olivat kahden aikuisen ihmisen kasvaminen vanhemmiksi, jouduimme opettelmaan monta asiaa uudelleen, kysymään itseltämme millaisia vanhempia haluamme olla ja miten me sen toteutamme. Jouduimme opettelemaan 13 vuoden yhdessäolon jälkeen uusia sääntöjä miten toimia ja miten kommunikoida. Meistä tuli perhe.

Halusin toisen lapsen. Jossain vaiheessa. Halusin antaa esikoisellemme kokemuksen sisaruudesta, niinkuin itse olin sen lapsena, ja edelleen aikuisena, kokenut. Meille sanottiin että emme saa tuhlata esikoisemme lapsuutta haaveilemalla toisesta, ettei minun raskaaksituloprosenttini ole noussut mihinkään. Että esikoisemme oli ihme, poikkeus tilastoissa. Toinen 0,01 prosentin mahdollisuus, poikkeus tilastoissa, ihme, sai kuitenkin alkunsa ystävänpäivänä. Poikien ikäeroksi tuli vuosi ja 10kk.

Kuopuksen raskauden lähentyessä loppuaan, mieheni katseli yhä useammin mietteissään eteensä ja huokaili hiljaa pimeyteen kun kävimme nukkumaan. Hän oli huolissaan miten arki kahden kanssa sujuu. Miten jaksamme, miten ehdimme. Minä vakuuttelin itsevarmana, ettei se ole ongelma, tekeväthän miljoonat muutkin perheet niin. Pärjäsihän siskonikin mainiosti kahden kanssa, kolmas tuloillaan jopa!

Ja minähän olin hyvä äiti; kärsivällinen, rauhallinen, sellainen joka tekee myös omia juttujaan, näkee kavereitaan eikä jumitu neljän seinän sisään.

Siinä se menee sivussa, se toinen. Sanoin.

Enkä tiennyt tulevasta mitään.

Kuopuksen syntymä oli pitkä ja vaikea. Hän syntyi kolmen pisteen vauvana, hengittämättä. Mutta toipui nopeasti ja voimallisesti. Minulle synnytys oli hyvä kokemus, vaikka myöhemmin kipuilinkin sitä, että en saanut synnytyksen aikana tukea, ja että suhteeni kätilöön oli äärimmäisen huono. Mutta minä toivuin synnytyksestä nopeasti ja jo 3pv synnytyksen jälkeen seisoin leikkipuistossa esikoisen kanssa ja ajattelin kaiken olevan nyt täydellistä.

Me luulimme, että me olemme nyt täydellinen perhe. Isä, äiti ja kaksi lasta. Yksi taapero ja yksi imeväinen. Välillä olisi rankkaa mutta suurimmalta osin olisi ihanaa. Minä voisin olla kotona 6kk ja sitten aloittaa työt, ottaisin lapset mukaan, ja asiat sujuisivat niinkuin tähänkin asti. Olimmehan jo kerran tämän kaiken kokeneet, tiesimmehän miten tämä hoidetaan.

Olimme vain jättäneet luvuista pois sen, että miten sitten toimitaan jos meille muuttaakin lapsi, joka ei ole lukenut tätä meidän yön pimeinä tunteina rustaamaa memoa.

Mitä jos meille muuttaakin äiti, joka ei osaa pyytää apua.

Kuopuksemme oli refluksikkolapsi. Neljä ensimmäistä kuukautta hän nukkui vain ja ainoastaan minun sylissä, pystyasenossa. häntä ei voinut laskea hetkeksikään maahan ilman huutoa ja maidon ryöppyämistä suusta. 4kk jälkeen hän nukkui pieniä pätkiä myös sängyssä, päiväunet hän nukkui kissojemme makuukopassa.

Yöt olivat repaleisia, minä nukuin lyhyitä pätkiä, yössä saattoi olla 25 herätystä, kanniskelua ja heijjaamista. Aamuisin väsymys poltti silmiä ja itku oli herkässä. Silti oli pakko nousta laittamaan esikoiselle aamupalaa ja valmistautua pitkään päivään yksin lasten kanssa.

Väsyin päivä päivältä enemmän, olin onnellinen, rakastin armottoman lujaa, mutta ne eivät pelastaneet minua tai miestäni väsymykseltä. Lakkasin käymästä kaupungilla, näyttelyissä, lounailla, koska kuopus huusi 3/4 päivästä. Esikoinen joutui yhä useammin kuuleman vastauksesksi “odota hetki”, “tulen kohta”, “ensin vauva”. Minä väsyin, ja päivä päivältä taisin olla hieman huonompi äiti.

Väsymys toi esiin minusta puolen, jota en tuntenut. Se väsynyt äiti rähjäsi ja huusi esikoiselle kun päiväunilla uni ei tullutkaan vaan piti venkslata sängyssä. Se väsynyt äiti paiskoi ovia, itki keittiön pöydän ääressä yöllä kun olisi pitänyt nukkua muttei saanut väsymykseltään unta. Se väsynyt äiti ei voinut ymmärtää miten hän saattoi ollakaan niin väärässä siitä että tämän kaiken piti sujua kuin vasemmalla kädellä.

Miten kahden lapsen kanssa voi olla näin paljon vaikeampaa kuin yhden.

Miten minä voin olla näin huono, heikkohermoinen, väsynyt, lyhytpinnainen äiti?

Miksi me ei osata, kun kaikki muut osaa?

Kun kuopus oli kuusi kuukautta, hän oppi nukkumaan sängyssä. Heräilyt vähenivät, mutta pysyivät edelleen hyvinäkin öinä noin 10 kerrassa. Minä aloin ottaa vastaaan keikkatöitä, esikoinen meni kahdeksi päiväksi viikossa hoitoon ja me hoimme mantran lailla että kyllä tämä tästä. Kyllä tämä hellittää. Nyt vähän väsyttää, mutta eihän nyt kahden lapsen kanssa voi olla niin vaikeata. Olimmehan kaksi aikuista ja kaksi lasta, eihän tämän pitänyt olla kuin maksimissaan tuplat esikoisesta, ja sekin meni ihan hyvin.

Neljä seuraavaa kuukautta, minä tein töitä, hoidin kodin ja lapset ja valvoin yöt. Sitten tuli stoppi. Vihdoinkin minä havahduin sanomaan miehelleni, että nyt en jaksa, auta.

En edelleenkään karsinut työmäärääni pienemmäksi enkä luopunut siitä, että saisin olla äitiyden rinnalla myös jotain muuta, työtätekevä nuori nainen. Uraa luova ihminen. Mutta sentään tulin järkiini ja osasin vihdoinkin myöntää, että kuopuksemme ei nyt vain ala nukkua öitään oppikirjan mukaan, ei kolmen, ei kuuden, eikä nyt kymmenenkään kuukauden kohdalla. Että nyt pitää poiketa siitä ennalta suunnitellusta sopimukseta tai muuten tämä perhe romahtaa. Ei hajoa, ei eroa, mutta romahtaa.

Vasta viisi kuukautta myöhemmin, kun takana oli aika karsea syksy täynnä työtä, unettomia öitä, liian vähän aikaa esikoiselle; lyhyt talvi, jonka aikana toteutimme syyskuussa tehdyn päätöksen lähteä ulkomaille ja mullistava kevät Kaliforniassa, vasta silloin minä aloin taas hengittää normaalisti. En pätkissä ja pinnallisesti, vaan oikeasti syvään, rauhassa ja hitaasti. Kuopus alkoi nauraa, hymyillä ja hassutella. Pojista kasvoi veljiä. Yön herätykset tippuivat kymmenestä ensin viiteen, sitten kahteen – kolmeen.

Oli meillä kuopuksen vauvavuonna myös paljon hyviä hetkiä, ihania, upeita, sydämen pakahduttavan onnellisia. Tämä blogikin on täynnä niitä. Selvitäksemme, keskityimme niihin. Roikuimme niissä kuin hukkuva pelastusrenkaassa. Ja ne hetket myös pelastivat meidät.

Kahden lapsen kombo, se oli jotain muuta kuin me ajattelimme. Se on ollut mahtavaa, ihanaa, mieletöntä. Mutta se on ollut myös sen kaiken ihanan kääntöpuoli. Se on ollut rankkaa, väsyttävää, minut äärirajoille vievää. En tiedä olisiko elämä ollut helpompaa jos kuopus ei olisi ollut refluksin takia 24/7 minuun ja syliini sidottu. Jos hän olisi nukkunut edes 3h pätkiä niiden 20 minuutin sijaan.

Ehkä esikoinen olisi sitten saanut enemmän minunkin huomiota, eikä vain väsyneen äidin ärhentelyitä ja pyyntöjä malttaa hetki. Ehkä meillä olisi ollut enemmän niitä idyllisen kauniita hetkiä jo heti ensimmäisenä vuonna. En tiedä olisinko parempi äiti jos olisimme saaneet vain yhden lapsen.

Ehkä.

Tai sitten ei.

Me halusimme perheen, me halusimme kaksi lasta. Me rakastamme lapsiamme. Mutta ei tämä tie ole ollut helppo. Se on repinyt meitä enemmän kuin kuvittelimme minkään voivan. Meitä yksilöinä; minua äitinä, puolisoani isänä, esikoista veljenä. Samanaikaisesti väitän että olemme löytäneet sellaisen tason rakastaa mistä emme aikaisemmin tienneet. Olemme myös löytäneet sellaisen yhteishengen, joka kantaa tulevienkin hankaluuksien yli. Olemme nähneet puolisoni kanssa toisemme heikoimmillaan, sellaisten tunteiden vallassa, joita emme tienneet toisen edes voivan omata, ja silti, tai ehkä jopa sen takia, rakastamme toisiamme nyt enemmän kuin koskaan.

Minulta kysytään usein täällä suunnitelemmeko kolmatta lasta. Me emme suunnitelleet kahta ensimmäistäkään. Minussa elää haave kolmen lapsen äidistä, mutta en ole varma haluanko enää riskeerata perhettämme sille haaveelle.

Minun on pitänyt myöntää, että minä en ole minun vanhempani, jotka saivat seitsemän lasta, kasvattivat ja olivat upeimpia vanhempia mitä lapsi voi itselleen toivoa. Minä en ole minun siskoni tai serkkuni, joilla molemmilla on kolme lasta ja he ovat vuorotyössä. Ja samalla upeimpia äitejä mitä tiedän. Minä olen minä. Annuska. Nainen, jolle kaksi lasta saattaa olla se täydellinen määrä. Ja välillä sekin oli niin paljon, että minä väsyin lähes puhki.

Älä koskaan sano ei koskaan. Mutta juuri nyt, kun elämämme on edes jossain määrin tasoittunut, kun uskallan sanoa ääneen, myös ne raastavan rikkirepivät tunteet, jotka kuopuksen syntymä meidän perheeseemme toi, juuri nyt meidän on hyvä näin. Kahden lapsen vanhempana. Kahden villin, vilkkaan ja upean pojan vanhempana. Rakkautta minulla riittää, mutta rakkaus ei ole unta, rakkaus ei ole hermoja, rakkaus ei ole identiteetti.

Ehkä nyt kun esikoisemme ei enää tarvitse kilpailla kuopuksen kanssa niin vahvasti huomiostamme, ehkä nyt kun yöt sujuvat parilla heräämisellä, nyt kun hyviä päiviä voi olla jopa viikon putkeen, nyt kun meillä on useimmiten päivittäin enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä, ehkä nyt on meidän vuoro vain nauttia siitä, että saamme olla perhe. Että me vihdoinkin osaamme olla perhe.

”Yksi lapsi + toinen lapsi = kaksi kertaa lapsi ” ei ole oikea yhtälö.
”esikoinen + kuopus = perhe” olisiko tämä oikeampi?

Vastaus on ettei ole mitään kaavaa, ei ole mitään vasemmalla kädellä hoituvia toisia, kolmansia, neljänsiä eikä yhdeksänsiä lapsia. On vain lapsia, vanhempia ja perheitä. Jokainen kasvukipuilee omalla tavallaan, jokainen kasvaa perheeksi omalla tavallaan.
Ja toivottavasti jokainen löytää lääkkeet omaan kipuunsa ajallaan.