Vaikenemisesta

Julkaistu 26.4.2016

Aika kun ei ollut vielä lapsia.
Kun ajatteli naivisti ja erheellisesti että “ mun lapsi ei koskaan käyttäytyisi noin” kun näki jonkun saavan itkupotkuraivarin kaupassa. Kun vastasi miehen kommenttiin siitä, että olenko muka varma haluavani lapsia kun bussissa jonkun vauva itki koko 40 minuutin matkan kotoa keskustaan, “ ei meidän vauva huutaisi noin”.
Kun perjantai-iltaisin pystyi lähtemään extempore elokuviin, baariin, kavereiden luo.
Kun viikonloppuisin saattoi tulla vähän jopa tylsää kun ei keksinyt mitä tekisi. Kun aikaa riitti keskustella syvällisesti jokainen aihe läpi, joka askarrutti mieltä, miehen, ystävien ja itsensä kanssa.

Nyt, kahden lapsen äitinä, minä pohdin vaikenemista.

Sitä miten tekisi melkein mieli sanoa, että maailma vaikeni minun ympärilläni lasten tuomista aikarajoitteista. Että ei kukaan kertonut meille että tämä homma voi viedä näin äärimmäisyyksiin.

Ei pidä paikkaansa. Kyllä kerrottiin.

Minä vain en kuunnellut.

Kuvittelin tuntevani itseni ja tietäväni mitä on olla äiti.

No se matka onkin sitten ollut mielenkiintoinen ja peiliinkatsomista täynnä.

En vieläkään ole sitä mieltä, että kenellekkään lapsesta haaveilevasta tulisi maalata negatiivisia mielikuvia tai kertoa vain arjen raskaasta puolesta, lähinnä olen sitä mieltä siksi, että se on ihan ajanhukkaa. Ei sinua kukaan kuuntele. Jos joku haluaa lapsen, hän pyörtää sanasi omassa päässään juuri sellaiseksi kuin haluaa. Näin minäkin tein.

Olen tutustunut täällä erääseen perheeseen jonka äiti haaveili useammasta lapsesta. Nyt kun hän on viettänyt aikaa minun ja meidän lastemme kanssa, hän on myöntänyt, että ajatus useammasta kuin yhdestä lapsesta (joka heillä siis jo on) on alkanut tuntua ehkä hieman pelottavalta. En ole varma mitä minun pitäisi tästä tunnustuksesta ajatella.

Meidän arkemme on ajoittain kaoottista, pojat riitelevät, paljon, usein ja voimallisesti. Mutta he myös viettävät aikaa yhdessä, nauravat yhdessä, leikkivät, pelleilevät ja halaavat. He saavat minut raivon partaalle, ja sen ylikin, he repivät pinnani riekaleiksi ja jauhavat sen tomuksi, he saavat minut tuntemaan itseni huonoimmaksi äidiksi tämän maan päällä. Ja silti, tästä kaikesta minäkin tietoisesti vaikenen suurimman osan aikaa.

Eräänä äärimmäisen väsyneenä, raskaana päivänä, olin kävelemässä kaupasta kotiin, molemmat lapset kitisivät vaunussa, minulla oli kivi kengässä ja päänsärky jomotti ohimoita. Esikoinen raivosi kun kuopus potki häntä selkään ja kuopus kiukkusi koska halusi potkia.
Yritin pysyä rauhallisena ja blokata lasten huudot päästäni ja työntää rattaita kohti kotia, pikkukakkosta ja ruuanlaittoa. Ohitsemme ajoi auto joka hieman meidät ohitettuaan painoi voimallisesti jarrua ja lähti peruuttamaan takaisin päin. Nyt joku vielä kysyy jotain tietä, kirosin mielessäni. Auto pysähtyi kohdallamme ja vanhempi rouva rullasi ikkunan alas ja sanoi että hän vain halusi sanoa että nuo lapset ovat ihastuttavia. Onneksi olkoon. On niin ihana nähdä että tuollaisia perheitä vielä on. Te olette niin kaunis näky näillä kaduilla.
Hölmistyneenä sain soperrettua kiitoksen ja jäin katsomaan auton perään hieman typertyneenä. Illalla kun menin nukkumaan, naisen sanat palasivat mieleeni ja saivat hymyn huulilleni.

Vaikenemisesta on tullut tapa jaksaa. Keskityn niihin hyviin hetkiin. Niihin iloisiin, rakkauden täyttämiin, helppoihin, hiljaisiin, tyytyväisiin hetkiin arjessamme. Koska niitäkin on. Päivittäin.

Vaikeneminen on tapa selvitä. Kun tekisi mieli sanoa rumasti, huutaa lapselle että pidä turpasi kiinni, älä ole idiootti tai jotain muuta yhtä rakentavaa ja kehittävää, on helpompi vaieta, hengittää ja antaa kiukun sulaa. Kun tekisi mieli ärähtää, että älä jaksa kitistä kuin vauva, lopeta tuo murjotus, älä nyt taas aloita, on vain helpompi vaieta ja suikata suukko lapsen poskelle, pörröttää hiuksia ja antaa sanojen sulaa sinne jonnekin tuon liikkeen keskivaiheille.

Mutta kun vaikenemisesta tulee tapa arkeen se on myös hieman surullista. Kun vaikeneminen ei enää ulotu pelkästään siihen, ettei sanota ääneen niitä kiukun tuomia turhia sanoja, voi välillä jäädä ne hyvätkin sanat sanomatta. Lapsille, puolisolle, ihan vieraillekin ihmisille.

Eräänä iltana iltapalapöydässä katselin puolisoani kun hän jutteli lapsiemme kanssa. Ajattelin sitä kuinka upea isä hän oli, kuinka paljon rakastinkaan, taisinpa jopa ajatella, että oikeastaan haluaisin rakastella hänen kanssaan juuri nyt tässä hetkessä, tässä tunnetilassa. Puolisoni katsoi minuun ja kohautti kysyvästi kulmakarvojaan. Minä katsoin häntä silmiin, enkä sanonut yhtäkään ajatuksistani ääneen. Sen sijaan totesin että leikkipuistossa jossa usein käymme on korjattu tekonurmi liukumäen vieressä.

Katselen kun pojat leikkivät yhdessä autoilla hiekkalaatikolla, leikki sujuu ilman tappeluita ja esikoinen jopa auttaa kuopusta rakentamaan mäen hiekasta josta voi ajaa alas autoilla. Ajattelen kuinka hienosti he leikkivät ja kuinka paljon heitä rakastankaan, ajattelen kuinka nämä hetket korvaavat ne kaikki huudot ja tappelut, ajattelen kuinka onnekas olen. Esikoinen kysyy miksi olen niin hiljaa. Vastaan olevani hieman väsynyt.

Leikkipuistossa äiti, jolla on lievästi autistinen lapsi, ottaa pojan syleilyyn kun hänelle tulee tunnekuohu eikä hän osaa hallita sitä. Ajattelen kuinka upean rauhallisesti äiti tilanteessa toimii, kuinka nopeasti poika rauhoittuu ja kuinka käsittämättömän upeasti tuo äiti tilanteen hoitaa.

En kuitenkaan sano mitään vaan hymyilen vain äidille, luultavasti monitulkintaista hymyä.

Vaikenemisen kulttuuri ei ole hyvästä. Olisi hyvä oppia puhumaan, sanomaan ääneen, kertomaan ne oikeatkin ajatukset. Ei kiukkuakaan ole hyvä loputtomiin niellä, jotenkin se pitää purkaa, mutta ei lempeyttäkään saisi niellä. Vihan ja kiukun patoamisesta ja sen haitoista puhutaan paljon, rakkauden, hyväksynnän ja lempeyden patoamisesta sen sijaan vaietaan.
Kuitenkin se yksi lempeä lause iltapalapöydässä, se yksi ”ylimääräinen” minä-rakastan-teitä-sitä-minä-ajattlen hiekkalaatikkolla, se yksi hyväksyvä ja kehuva lausahdus sille autistipojan äidille siitä kuinka upeasti hän osansa hoitaa, ne voivat olla päivän pelastus.

Yritän itse ottaa askeleen kohti sitä entistä Annuskaa, sitä joka osasi paremmin sanoa ääneen myös ne lempeät asiat. On turhaa toivoa että ehtisin vielä pitkään aikaan käydä niitä pitkiä keskusteluita kaikista ajatuksistani joita päässäni pyörii, ollaan realisteja, niin ei vain tule käymään vielä vuosiin.

Mutta askel kohti avointa sanallistettua hyväksyntää, siihen minä pyrin, koska on päiviä, kun se yksi hyväksyvä lause toisen suusta voi olla se yksi asia mitä tarvitaan ettei illalla tarvitse painaa päätä tyynyyn kyyneleet silmissä.