Aikuisen ihmisen ikävä

Sade ropisee auton ikkunaan. Viereisestä puusta tippuu punaisia lehtiä konepellille. Katselen ulos ja hengitän. Kuopus nukkuu takapenkillä ja Esikoinen pelaa jotain numeropeliä padilla. Minulla on uuden kameran manuaali sylissä mutten kykene keskittymään siihen vaikka pitäisikin. 

Radiosta tulee vanhoja klassikoita, Stingiä, U2, Dire Straitia. 

Jokin ontto ja epämääräinen otus kaihertaa sisintä. Painan pääni vasten penkkiä ja jatkan ulos tuijottamista. Maisema on sumuista sateisein ikkunalasin läpi katsottuna. 

Minulla on ikävä. 

Minulla on ikävä jonnekin, jotakin, joitakin. 

Ikävä Suomeen. Ikävä Englantiin. Ikävä vanhempien luo. Ikävä ystävien puutalon yläkerran keittiöön. Ikävä Sveitsiin. Ikävä perhettä. Ikävä ystäviä. Ikävä työytheisöjä. 

Aikuisen ihmisen ikävä. 

Kun olin lapsi, kuvittelin etteivät aikuiset ikävöi. Eiväthän he koskaan valita ikäväänsä. Teini-ikäisenä kuvittelin että aikuisena sitä lakkaa kaipaamasta jotain mitä ei ole siinä. Ikävöimästä, oppii elämään täysillä vain sitä elämää. 

Vasta aikuisena ymmärsin ettei ikävä katoa. Se vain muuttaa muotoaan. 

Katu täynnä ihmisiä. Kävelen lasten kanssa sitä pitkin. Joku vastaantuleva mies käyttää samaa deodoranttia kuin ystäväni. Muistot tulvivat mieleen humahduksen lailla. Tuoksu vie takaisin yhteisiin hetkiin. En muista koska olisin viimeksi kuullut hänestä, mutta muistot ne ovat kristallin kirkkaat mielessä. 

Pieni ontto otus rinnassa koputtaa sydämeni ovea hetken, kunnes hyppää kyydistä pois ja jää puun oksalle keinumaan. 

Olemme lomalla Meksikossa. Syömme taivaallisen hyvää ruokaa ravintolassa hämrärässä kyntttilän valossa. Lapset ovat rauhallisia ja olo on päivän auringon jäljiltä raukea. Nojaan taaksepäin ja katselen pienin valosarjoin koristeltua puuta keskellä ravintolasalia. Taustamusiikkiksi vaihtuu Eric Claptoniin ja kun Tears in Heavenin sävelet alkavat soida olen yht’äkkiä kaukana poissa siitä ravintolasalista. Kaukana poissa meksikosta. Olen Lontoossa, sairaalasängyn vieressä, pitämässä Deborahia kädestä. Olen Sveitsissä, Patrickin vinttihuoneistossa makaamassa lattialla ikävöimssä poikaystävääni, nykyistä puolisoani. 

Kuulen menehtyneiden ihmisten naurun pääni sisällä ja näen heidän hymynsä siinä ravintolan kynttilöiden hämyssä. Pieni ontto otus puskee sydäntäni sisältäpäin palasiksi. Mutta vain hetken. Kun laulun viimeiset sävelet hiipuvat, minä katson lapsiani, puolisoani, pyyhin silmäni ja ravistellessa kyyneleitäni lautasliinasta pois, ravistan samalla tuon pienen onton otuksen maahan, se kipittää nopeasti lattialaattojen väliin odottamaan seuraavaa hetkeään. 

Aikuisen ikävä tulee yllättäen. Se viipyy hetken. Se pysättää hetkeksi, mutta se ei enää saa samanlaista otetta kuin nuoresta ihmisestä. 

Se ei enää riuduta. Ei tee toimintakyvyttömäksi. Se tuo vain sen pienen melankolian. Sen halun olla jossain. Kaukana. Tutussa paikassa. Tuttujen ihmisten ympäröivänä. 

Minä olen asunut lähes puolet aikuiselämästäni muualla kuin Suomessa. MInulla ei ole ikävä sitä Suomea joka antaa natsien marssia kaduilla vapaasti. Minulla ei ole ikävä sitä Suomea joka ei tuomitse rasismia. Minulla ei ole ikävä sitä Suomea jossa lokakuussa alkaa pahimmillaan monta kuukautta kestävä pimeä ja loskainen kausi. Minulla ei ole ikävä sitä Suomea jossa päivänvaloa ei ole kuin muutama hassu tunti. 

Eikä minulla ole ikävä sitä Suomea jonka ihmiset eivät tervehdi takaisin, ei ole ikävä sitä Suomea jossa kaljahuuruinen ihminen kaataa kaljansa minun ja lasteni päälle koska puhumme Saksaa. Ei. Minun ei ole ikävä sitä Suomea.

Mutta nyt kun olen kaukana Suomesta, minä kaipaan jotain, jotain määrittelemätöntä. Sitä samaa minä kaipasin aina ollessani muualla. Minä ikävöin myös Suomessa. Ikävöin maailmalle. Minun ikäväni ei lakkaa. Se asuu minun kanssani, välillä se on pitkillä matkoilla, välillä se majoittuu kenkähyllyyn. 

Mutta en minä siitä pidä. Ei se ole minun ystäväni.

Kuitenkin joskus aamuisin herätessäni tähän laakean taivaan ja kirkkaan auringon maahan, minä ikävöin sitä Korento mukiani. Minä ikävöin vanhempieni keittiön puulieden hajua. Minä ikävöin entisen kotimme narisevia portaita. Kun istun siinä autossa, sateen ropistessa kattoon, minä ikävöin tätini keittiön puupenkkiä, luumupuun kukintaa. Ikävöin äitini kasvihuonetta, isäni verstasta. Ikävöin ystävieni puheensorinaa heidän kokoontuessa meidän entisen kotimme keittiöön syömään fondüütä. 

Ikävöin perjantai-iltapäivän saunaa, ikävöin taiteilijaystävieni kanssa vetämiäni keskusteluiltoja kirjastoissa. Ikävöin siskon kanssa vietettyjä hetkiä puutarhassa, yhdessä jaettuja itsenäisyyspäivä perinteitä. Ikävöin veljeäni, hänen perhettään, ikävöin siskojani ja heidän lapsiaan. Ikävöin toista veljeäni ja yhdessä vietettyjä sunnuntai-iltapäiviä. Ikävöin ravintolaillallisia joissa voi nojata tuoliin ja katsella ympärilleen ja nähdä ystäviensä nauravat kasvot.

Ikävöin omaa paikkaani. Ikävöin sitä että tiedän mihin kuulun. 

Ontto otus kolistelee pitkin rintakehää, naputtelee pienillä rumpukepeillään sydänalaa ja sisintä. Käy laskemassa hetkeksi raskaan viitan harteilleni ja istuu olkapäälleni silittämään poskeani. 

Sade kuitenkin lakkaa. Kuopus herää päiväunilta. Esikoinen laskee padin syrjään ja kysyy joko mennään leikkimään. 

Pieni ontto otus tipahtaa sylistäni auton viereen maahan ja pyrähtää lentoon, suojaan sateelta. 

Joku minua viisaampi joskus sanoi että ikävä on sitä, että sinä tiedät että jossain on joku joka rakastaa sinua. Jossain on joku, joka odottaa sinua. Jossain on jokin paikka, jonne sinä kuulut. Vasta kun ne lakkaavat olemasta, sinä lakkaat ikävöimästä. On sinun asiasi kumman tien valitset: Ikävöinnin vai unohtamisen. Minä olen valinnut ikävöinnin. 

Kuvat ovat sarjasta ”Kamalan ihana kotini” (Home bittersweet home)
Teos käsittelee ikävää ja paluuta lapsuudenkotiini. 
Kaikki kuvat nähtävissä täällä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com