Tunteesta toiseen -vanhemmuuden pikajuna.

Kuulasta ja kylmää.

Otan ensimmäiset juoksuaskeleet ja katselen kuinka aurinko nousee puiden takaa. Vedän kädet hupparin sisään suojaan kylmältä ilmalta ja jatkan juoksemista tavallista rivakammin että lämpö leviäisi nopeasti koko kehoon. Yöt ovat kylmiä. Viime yönä oli pakkasta. Puistossa, jonka läpi juoksen on ruoho valkoisena kuurasta ja lätäköt ovat jäässä. Muita juoksijoita on tavallista vähemmän.

Väsymys kaikkoaa askel askeleelta, huonosti nukuttu yö varisee roudan hipaisemaan maahan ja jää sinne lepäämään.

Kuopus on ollut kipeä ja valvottanut yskällään ja kiehnäämisellään. Lapsella on menossa myös jokin uusi vieroitusahdistuskausi. Minä en saisi poistua lainkaan näköpiiristä. Isä ei kelpaa öisin rauhoitteliaksi kuin huudon kautta. Yritän muistella oliko Esikoisella kaksivuotiaana samanlaista kautta. En muista, mutta en minä muista siitä ajasta muutenkaan mitään. Paitsi kuopuksen huudot ja väsymyksen.

Kun tulen kotiin, siellä on hiljaista. Kurkkaan makuuhuoneeseemme ja puolisoni nukuu lasten keskellä sängyssämme. Käyn suihkussa ja keitän aamupuuron. Lopulta Esikoinen tassuttelee keittiöön. Sitten Kuopus. Puoliso tulee

Aamupala jää kesken kun lapset muistavat joulukalenterin. Avaavat luukuistaan uudet vahaliidut. Esikoinen polvistuu lattialla piirtämään, Kuopus suhraa kesittyneenä paperille pöydän ääressä. Kaurapuuro kylmenee lautasella ja yskiminen unohtuu. Aurinko nousee pilvettömälle taivaalle ja sulattaa takapihan kuuran pois nurmikolta.

Minä istun tuolissani ja juon kuumaa teetä. Katselen lapsia ja endorfiini virtaa suonissani turruttaen kaiken muun alleen. Hymyilen ja rakastan.

Puoliso tulee pöydän ääreen, juo pikaisesti pari kulausta teetä ja sanoo että on kiire. Pitää lähteä. Muistuttaa että tulee illalla vasta myöhään. Olin unohtanut.

Kohta on onneksi loma. Esikoinen laskee päiviä, vielä kolme kertaa Isä menee töihin. Sitten hän on monta monta monta päivää kotona. Ilme kirkastuu ja lapsi hypähtää hieman riemusta. Pelkkä ajatuksin Isästä kotona saa hänet onnelliseksi.

Ulko-ovi painautuu miehen takana kiinni ja meidän maanantaimme alkaa.

Puistoa.

Ystäviä.

Uusia ihmisiä.

Aurinko.

Alku on kankeaa, kuopus kitisee, ei halua sylistä pois. Esikoinen valittaa nälkää. Ruoka ei kelpaa. Syö mandariinin ei muuta.

Lapset ajautuvat leikkimään ihan eri paikkaan kuin muiden lapset. Seison itsekseni katsellen heitä. Onneksi on kamera. Voi edes kuvata.

Hetkittäin saan keskustelunpätkistä kiinni. Sitten Kuopus taas repii minua toisaalle.

Aurinko lämmittää. Riisun Esikoiseltakin haalarin pois. Villapaidankin hän haluaa jo pois. Itse pidän tiukasti takistani kiinni.

Mietin joulua.

Tein lapsille heidän pyynnöstään pienen kuusen. Tai ostimme sen kukkakaupasta. Kun sattumalta osui kohdalle. Pujoteltiin pieniä koristepalloja ja punaisia kulkusia siihen. Tein piippurassista tähden. Pojat laittoivat sille silmät. Koska pitäähän kuusen nähdä. Nauratti. Kuopus taivutteli piippurasseista myös epämäärisiä möykkyjä jotka halusi laittaa koristeeksi. Annoin laittaa. Ei kai sen niin väliä. Esikoinen halusi valot. Taivuin siinäkin. Nyt on valotkin kuusessa.

Jos silmiään siristää eikä katso liian läheltä se on ihan hieno. Meidän näköinen, vähän homssuinen, kamalasti yritystä, lopputulos on vain vähän kömpelö.

Tämä on toinen joulu elämässäni kun en vietä sitä vanhempieni kanssa. Ensimmäinen oli vuonna 2004. Silloin olin töissä. Tein vielä aattona kello 12 asti töitä. Asuimme Helsingissä, Kruunuhaassa. Oli kylmä ja kuulas joulu. Möin viimeiset joulukukat kiukkuiselle vanhalle rouvalle, juuri kukkakaupan sulkemisajan jälkeen. Kello 14 työkavereni mies heitti minut kotiin. Helsinki oli hiljentynyt ja kadut olivat tyhjät.

Kotona mies oli laittanut joulun. Vietimme sen yhdessä Veljeni ja yhden ystäväni kanssa. Illaksi kokoonnuimme toisille ystäville.

Heti sen joulun jälkeen matkustimme Intiaan. Lentokentällä käveli vastaan lapsia vähissä vaatteissa, peitoihin käärittynä, avustustyöntekijöiden saattamana. Tsunaumi oli iskenyt thaimaaseen ja perheensä menetetteyjä lapsia lennätettii pikavauhtia takaisin Suomeen.

Pohjois-Karjalan joulut. Aina valkeat. Ei yhtään mustaa joulua sitten vuoden 1989. Ei Pankavaarassa. Vaikka koko muu pitäjä olisi musta, viimeistään jouluaaton iltana satoi Pankavaaraan lunta. Aina. Joka ikinen vuosi.

Saunaan juostiin pihan läpi, paljasjaloin, vanhoissa virrtyneissä aamutakeissa.

Sitten pukeuduttiin kauniisti. Ja syötiin. Äidin pöydät notkuvat. Harvoin osaa syödä sopivasti. Yleensä aina liikaa.

Ennen lapsia päästiin ruokapöydästä lahjojen ääreen vasta puolenyön aikaan. Kun ei ollut kiire. Kun lahjoja tärkeämpää oli yhdessä istuminen.

Nyt ollaan taas lasten rytmissä.

Serkkujoulu. Sellainen oli viime vuonna. Sisarukset ja heidän lapset. Kamala hulina. Heikomman päätä kai huimaisi. Meitä lähinnä nauratti. Hyvä tästä vielä tulee. Näitä lisää. Näistä rakennetaan lapsuutta. Kolmen eri maan lapsien lapsuutta. Muistoja. Elämän läpi kestäviä tunnesiteitä.

Näin minä ajattelen. Näin minä toivon.

Esikoinen tunkee kätensä leikkipaikan grilliin jossa on vanhaa tuhkaa. Ähkäisen ja kiiruhdan kieltämään. Räkä valuu lapsen nenästä ja hän pyyhkii sen minun housuihini. En jaksa välittää. Syödään rusinoita.

Kun olisi aika lähteä lapset löytävät toisensa ja leikit. Me äidit seisomme leikkitelineiden laitamilla ja toistelemme että pitäisi tästä lähteä. Kertailemme seuraavien päivien puuhia. Katson leikkiviä lapsia. Seison lämpimässä auringossa. Nyt on hyvä. Aamun juoksulenkin tuomat endorfiinijämät tasaavat alhaisen verensokerin tuomaa pientä levottomuutta. Olo on seesteinen. Jalat maassa. Tässä juuri nyt juuri tällä hetkellä minun kuuluukin olla.

Ajetaan kotiin. Esikoinen katselee kukkuloita. Kysyy kuka niillä asuu. Miksei siellä ole taloja. Minne peurat menevät nukkumaan. Miksi joulua odotetaan.

Kuopus nukahtaa, tutti tipahtaa suusta ja pieni likainen poski nojaa vasten turvaistuimen reunaa. Rakastan niin että sydämeeni sattuu.

Kotona luen uutiset. Maailmani pysähtyy hetkeksi ja sydämeni muljahtaa vatsanpohjaan. Rauhaa ja rakkautta. On joulu. Berliini, Zürich, Ankara…. Mihin tämä maailma menee. Mitä seuraavaksi. Kuka seuraavaksi. Kuinka voi olla pelkäämättä. Miten kasvattaa lapset rakastamaan, ei vihaamaan. Miten löytää toivo kun se niin tehokkaasti yritetään kerta toisensa jälkeen sammuttaa?

Ruokakaupassa soi joululaulut. Yritän miettiä uudestaan tätä joulua. Meillä ei ole tarkkaa suunitelmaa. Kunhan ollaan. Yhdessä.

Ennen joulua käydään vielä katsomassa lunta. Tehdään pieni matka Tahoelle. Kaksi yötä. Meidän joulumatka.

Aattona jo taas kotona.

Lapset sinkoilevat ympäri kauppaa. Leikkivät piilosta. Sulje itseni kuplaan. En suostu näkemään merkitseviä katseita joita jotkut kanssaihmiset minuun luovat. Kohautan vain olkapäitäni. Vanhempi nainen kysyy ovatko lapset sinun. Nauran ja sanon, miltä näyttää. Hän nauraa mukana. Sanoo että he ovat ihastuttavia, nauti tästä ajasta. Se on kohta ohi.

Ulkona molemmat kitisevät. On kylmä. Minä sanoin että laitetaan haalarit, te ette halunneet. Nyt ei voi mitään. Laitetaan pipot. Ei ei ei! Puren hammasta. Äyskähdän että sitten hiljaa. Ei sanaakaan siitä että on kylmä. Minä en jaksa.

Reilu puolitoista kilometriä kotiin. Eivät ne lapset hiljaa ole. On kylmä, ei jaksa odottaa. Ei halua pipoa. Ei halua villatakkia. Haluaa hanskat. Ei sinisiä, vaan punaiset. Haluaa kävellä, haluaa olla rattaissa. Koska isä tulee, miksei tule ajoissa. Pinnani on aivan riekaleina. Miten voin samana päivänä rakastaa lapsia ja pitää heitä viimeisimpinä riiviöinä.

Saman päivänä olla niin onnellinen siitä että saan olla heidän kanssaan kotona ja olla valmis löymään hanskat tiskiin ja kiroilemaan päänisisäisesti kaikki tietämäni kirosanat.

Taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi. Muistellaan yhdessä sitä kun käytiin viikonloppuna katsomassa jouluvaloja. Siellä oli se lentävä pukkikin. Vaikka ei se oikeasti osaa lentää. Mutta leikisti. Leikisti minäkin osaan sanoo Esikoinen. Kuopus toistaa perässä, minä myös, minä lentää.

Pikkukakkonen.

Laitan uunipuuron tulemaan. Istahdan sohvalle. Ihanaa, hetki rauhaa, katsokoot lapset ohjelmia, minä istun ja luen kirjaa.

Rauhaa kestää viisi minuuttia. Internetti katoaa. En saa korjatuksi. Säädän johtoja ja tuskastun. Lapset repivät minua käsistä ja paidasta, puren hammasta. Istutan kuopuksen kauemmas minusta, hän alkaa itkemään. Esikoinen toruu minua että nyt ei ollut kivasti tehty. Oli tosi tyhmästi tehnyt ja kuopuksella on paha mieli. Miltä sinusta nyt tuntuu kun kuopus itkee. Tuijotan seinää ja lasken kymmeneen. Ei ole jumalauta totta. Selitän niin rauhallisesti kuin kykenen että nyt ei voida katsoa pikkukakkosta. Internetti ei toimi. Se on rikki. Nousee kamala huutomyrsky. Hetken vihaan äitiyttäni. Vihaan sitä että minä olen se joka setvii taas tällaista tilannetta. Kiukuttelen lapsellisuuden puuskassani itsekseni ja kiroan miestäni joka istuu mukavasti ravintolassa työkavereidensa kanssa.

Vien pojat omaan huoneeseen. Kerron että voivat leikkiä siellä. Kun kerta eilen sisustettiinkin uudestaan. Hetkeäkään en usko että he oikeasti osaisivat olla siellä keskenään. Kuitenkin jotain maagista tapahtuu eivätkä he seuraakaan minua keittiöön purkamaan ostoskasseja. Sinne ne jäävät. Leikkimään. En uskalla mennä katsomaan koska pelkään että taika rikkoontuu.

Syödään vielä rikkonainen iltaruoka. Oma puuroni haalistuu kun joudun nousemaan kaksi kertaa pyyhkimään lasten peppuja, sillä aikaa kun pesen käsiä kuopus repii vessapaperirullallisen paperia lattialle. Esikoinen kasaa oman puuronsa päälle neljä lusikallista kanelia. Lopulta molemmat syövät kuitenkin lautaset tyhiksi.

Kuopus lukee Pipsa Possua itsekseen ääneen. Esikoinen selittää minulle paperin syntyä.

Maanantai. Melkein ohi. Keskivertoa parempi sellainen. Vaikkei hetkittäin siltä tunnukaan. Mutta ratkaiseva on se tunne mikä jää. Se tunne kun valot sammuvat. Kun olohuoneessa palaa vain joulukuusen pienet ledivalot. Se tunne lattianrajassa käy kylmä veto ja keittiön ovi narahtaa merkiksi että puoliso tulee kotiin.

Maailma ympärillä rakoilee, jokin paha musta tihkuu kaiken keskelle. Mutta edelleen jaksan uskoa äitini lauseeseen että lopulta hyvä voittaa. Lopulta valo voittaa. Sen on pakko.

Siitä minä pidän kiinni.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com