Ammattina vanhemmuus

Ulkona sataa vettä. On satanut jo monta tuntia. Vettävaluvana avaan ulko-oven ja kuoriudun sadvaatteistani jättäen märän lätäkön keittiön lattialle. 

Riisun lasten ulkoiluhaalarit, jostain aina vuotaa vähän vettä sisään ja molemmat ovat märkiä ihoa myöten. Kehoitan lapsia riisumaan myös sisävaatteet ja laitan heille kylpyveden valumaan. 

Sade rummuttaa pihaa ja vesi kohisee ammeeseen lämpimänä. Katselen pieniä alastomia lapsiamme ja hymyilen. 

Esikoinen kysyy koska isä tulee kotiin. Kerron että isä tulee myöhään, tosi myöhään tänään. Miksi, kysyy lapsi. Koska hän on työpaikan pikkujouluissa. Miksi? Koska siellä järjestetään juhlat työntekijöille kun tulee joulu. Miksi? Koska joskus on kiva viettää aikaa yhdessä ilman työntekoa. Lapsi on hiljaa. Lopulta hän katsoo minua ja kysyy menenkö minäkin juhliin. En mene. En minä ole siellä töissä. Missä sinä äiti olet töissä. No juuri nyt en oikeastaan missään. Juuri nyt minun työtäni on pitää teistä huolta. Esikoinen katsoo minua pitkään. Kerron hänelle mitä töitä teen Suomessa. Muistutan missä töissä hän on ollut mukana. Puhumme hetken niistä, muistelemme. Kuvittelen saavani rauhan kysymyksiltä. Lapsi kuitenkin jatkaa. Kuka sinun pomosi sitten on. Kerron ettei minulla ole pomoa, ei nyt eikä Suomessa töissä. Käytkö sinä juhlissa. No, en kun ei minulla ole pomoa eikä sellaista työpaikkaa joka järjestäisi juhlia. Näen miten Esikoinen yrittää ymmärtää, muttei ymmärrä. 

Miksi? Miksi mitä, rakas? Miksi isä käy töissä ja sinä et? Miksi isä ei ole kotona ja hoida meitä työkseen? Eivätkö isät tee niin?

Selitän että jotkut isät tekevät. Ja että juuri nyt täällä isä käy töissä koska jonkun täytyy käydä että me voisimme elää. 

Mutta miksi, miksi isä on joka päivä työkavereiden kanssa muttei meidän. Miksi hän ei käy meidän kanssa juhlissa. Miksi sinä voit aina olla meidän kanssa mutta isä ei. 

Lapsi kysyy tärkeitä, mutta vaikeita. En ole varma miten vastata kuulostamatta tylyltä. Voinko sanoa että rahan takia. Voinko sanoa että isän on pakko. Voinko sanoa että ei hän haluaisi. Olen pitkään hiljaa. Sitten kerron että isä tykkää työstään. Että isä rakastaa meitä, mutta että töitä meidän kaikkien on tehtävä että saisimme rahaa jolla voimme ostaa ruokaa ja maksaa asioita. Selitän että tässä maassa minä ja isä sovimme että minä pidän teistä huolta. Sitten tulevaisuudessa minäkin taas teen töitä. Sellaisia erilaisia töitä. En äiti-töitä.  

Poika on hiljaa ja kaataa vettä mukista toiseen. Sade valuu noroina kylpyhuoneen ikkunassa. Kuopus kasaa vaahtoa hiuksiinsa. 

Ammattina äiti. Sitä minä olen miettinyt tekeväni nyt. Olen äiti. Työ joka ei ala kello 8 aamulla ja pääty kello 18 illalla. Ammatti joka seuraa kokoajan mukana. Elämäntapa. Elämä. 

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä mitä ajattelen tasavertaisesta vanhemmuudesta (täällä ja täällä). Katsotaan perhettä yksikkönä. Tehdään ratkaisut sen mukaan miten tilanne parhaiten sallii. Muistetaan että tämä on elinikäinen pesti, ei vain määräaikainen. Nähdään asiat pitkällä tähtäimellä. 

Mutta. 

Mikä siinä sitten välillä hiertää. Tässä tämän hetkisessä tilanteessa. 

Tässä asetelmassa. 

Isä töissä. Pitkiä päiviä. 

Äiti kotona. Hoitaa lapset ja kodin. Juoksevat asiat. Käy kaupassa. Pesee pyykit. Tekee ruuan. 

MIkään noista ylläolevista ei ole se joka hiertää. En minä väitä olevani täysin tyytyväinen siihen että teen kaiken tuon, on minullakin hetkeni kun en jaksaisi. Kun aamuisin olohuoneen lattialla on laidoiltaan ylipursuava pyykkikori odottamassa lajittelua ja pesua, kun aamupala-astiat ovat edelleen pöydässä, lapset pukematta, vessan rengas ylhäällä ja laidat täynnä pissaa.  Ja kaiken tämän keskellä mies tyyneenä vetää pyöräilykypärän päähänsä, halaa lapset ja antaa suukon huulilleni ja painaa oven kiinni perässään. Sinne minä jään, keskelle sitä kaaosta, lajittelemaan pyykkiä, tiskaamaan ja miettimään ostoslistaa. Pesemään pissoja pytyn reunuksilta ja pukemaan lapsia. Etsimään sukkia ja hävinneitä kenkiä. 

Selvittämään riitoja ja keksimään mielekästä tekemistä. 

On hetkiä, kun minäkin haluaisin laittaa jalkaan kauniit kengät, pakata laukkuuni kameran ja tietokoneen, suukottaa perhettä ja lähteä töihin. Ratkoa aikuisten ihmisten ristiriitoja. Syödä lounas ilman pissa-kakka vitsejä, jäädä spontaanisti istumaan työpäivän jälkeen vielä juttelemaan hetkeksi työkavereiden kanssa. Voi kyllä, näitä hetkiä on, olisi tekopyhää myöntää että ei olisi. 

Kuitenkin joka kerta kun ajatuksiini tulee edes puoliksi että puolisollani on helpompaa, iskee tietoisuuteeni myös syyllisyys. 

Koska minä en usko että se lähtevänkään osa on aina helppo. En usko että on helppoa jättää se kaaos ja sen keskelle oma läheisin ihminen seisomaan. En usko että on aina helppoa olla se joka ei voi osallistua, tehdä ja olla. Se joka joutuu aamulla pukemaan ja lähtemään, ei voi jäädä villasukissa istumaan kokoamaan palapeliä, ei voi lukea kirjaa lapsen kanssa loppuun. Ei voi piirtää arreekarttaa. Ei ehdi. 

Ja iltaisin, sen tunnin tai kahden aikana jolloin puolisoni on lasten kanssa samaan aikaan vielä hereillä. Ne ovat ne päivän vaikeimmat tunnit. Väsymys on läsnä jokaisen liikkeessä, jokaisessa sanassa jokaisessa teossa. Lapset ovat väsyneitä, silti odotukset ajasta isän kanssa ovat korkealla. Tee tätä, tee sitä. Joko sinä söit, joko voin tulla syliin, joko sinä voit leikkiä, tanssitaan, tehdään palapeliä, luetaan, ole minulle olemassa, rakasta minua. 

Miltä se tuntuu kun on päivän tehnyt töitä, kun on antanut kaikkensa aamusta iltaan, miltä se tuntuu tulla kotiin, kohdata vaatimukset, pakottaa itsensä olemaan läsnä. 

Ja koska aina ei jaksa, tulee riitoja. Esikoinen haluaa jotain, isä ei jaksa, ei pysty, ei ymmärrä. Lopulta he molemmat hermostuvat, huutavat. Ilta päättyy itkuun ja pahaan mieleen. 

Minä katson vierestä ja tunnen syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä että lapsen ikävä kanavoituu riitelemiseen. Syyllisyyttä siitä että puoliso ei osaa lukea lapsen nyansseja. Syylisyyttä siitä että minä en pysty tilanteelle mitään. 

Minä tunnen lapseni tällä hetkellä hieman paremmin. Ymmärrän heidän mielenliikkeensä paremmin. Minä tiedän jokaisen pienen asian mistä he ärsyyntyvät tai innostuvat. Minä elän ja hengitän heidän kanssaan samaa ilmaa 24/7. Minä vietän päiväni vältellen konflikteja, selvittäen konflikteja. Minä puhun lasten kansa. Minä tiedän mitä he osaavat. Minä seuraan vieressä kuinka he oppivat. 

Ja samaan aikaan puolisoni viettää päiväsä toimistossa, sivistyneiden, kauniiden, fiksujen ihmisten seurassa. Tehden töitä. Ollen poissa lastensa luota. Kuten miljoonat ja miljoonat muutkin vanhemmat. Aivan tavalliset. 

Minä tunnen syyllisyyttä etuoikeudestani olla läsnä lasteni elämässä sillä intensiivisyydellä mitä minä olen samalla kun puolison jää siitä kaikesta paitsi. 

Iltapalapöydässä puoliso kysyy miten päivä meni, ihan hyvin minä vastaan. Ihan ok. Kerron mitä lapset tekivät. Kerron jos on jotain erityistä. Joskus ennen nukkumaan menoa kerron vielä jonkun yksityiskohdan, jotain mitä lapsi sanoi. Mutta ei se korvaa sitä mitä minä näen päivän aikana. Ei se ole sama. Ei kaikkia keskusteluita voi toistaa. Ei se että lapsi on tänään ensimmäistä kertaa osannut itse tehdä kiepin kuulosta kovin suurelta saavutukselta kerrottuna. Ei silloin kun ei ole nähnyt miten poika on koko syksyn harjoitellut tätä asiaa viikottain, tuskastunut kun ei osaa, noussut aina takaisin tangolle ja yrittänyt, viikko toisensa jälkeen. 

Minua hiertää epätasapaino. 

Se että toinen aikuinen joutuu elämään niin paljon erossa lapsistamme. 

Mutta juuri nyt, täällä, minä en voi tehdä mitään muuttaakseeni asetelmaa. Tämä on täällä toimivin. Tämä ei ole helppo asetelma. Tämä ei ole ristiriidaton. Tämä ei sovi minun maailmankuvaani. Eikä tämä ole pysyvä ratkaisu. 

Mutta yritän edelleen nähdä vanhemmuutemme suuressa mittakaavassa. En vain vuoden tai kahden projektina. Tulee aika kun minä teen taas töitä. Kun roolit ovat toisinpäin. 

Tulee aika, sen on pakko tulla, kun löydämme sen tasapainon että saamme molemmat olla lasten kanssa ja molemmat tehdä töitä. 

Siihen asti meidän täytyy löytää tästä se kaunis puoli. 

Se puoli missä toinen voi spontaanisti jäädä vielä töiden jälkeen juomaan sen yhden oluen. Sen missä toinen voi spontaanisti istua kello yhdeksän aamulla vielä kotona yöpaidassa ja piirtää aarrekarttaa olohuoneen lattialla, jäädä spontaanisti ystävääidin luo koko päiväksi, olla tekemättä mitään, istuksia sohvalla ja puhua elämästä samalla kun lapset leikkivät taustalla. 

Kävellä kukkuloilla auringossa, viettää kokonainen päivä rannalla. 

Näitä asioita minä saan tehdä. Sen kaiken tiskaamisen ja pyykinpesun ja kaupankäynnin lomassa. Minulla on vapaus. Vapaus jota miehelläni ei ole. Ja siksi minulla on repussa myös se kivenmurikka jonka päällä lukee mustin kirjaimin syyllisyys. Se kivi joka aina välillä, kun seison siellä korkean kukkulan laella, kun kävelen vesilätäköissä molempien lasten kädet käsissäni, kun istun ystävän sohvalla ja kuuntelen lasten leikkien ääntä, kun piirrän heidän kanssaan, juoksen heidän kanssaan, kun näen miten Kuopuskin oppii kuperkeikan. 

Ja ei, eihän sen kiven kantaminen mitään auta. Mutta siellä se sen repun pohjalla nököttää. Kaiken sen muun hyvän ja huonon seassa. 

Ja aina välillä, kun yrittää asetella olkaimia paremmin, kun pusertaa kohti sitä vielä korkeampaa huippua, käsi lapsen kädessä, toinen lapsi juoksemassa edellä, nauramassa, silloin se kivi painaa selkää, lapaluiden kohdalta, terävästi, kipeästi.

Sade jatkaa valumistaan taivaalta. Puhelimeen tulee tulvavaroitus. Istun lastenhuoneessa sängyn laidalla. Laulan unilaulua. Vielä ylimääräisenä päivänsäteen ja menninkäisen. Lasten sängystä kuuluu tasainen hengitys. Nousen lähetäkseni kun Esikoinen nousee istumaan sängyssä ja kysyy haluaisiko isä olla meidän kanssa enemmän. Jos saisi valita. Istahdan takaisin sängylle. Otan lapsen syliin. Haluaisi. Aivan varmasti. Haluaisi jäädä aamuisin kotiin, piirtää ja leikkiä. Haluaisi rakentaa legoilla. 

Mutta aikuisten pitää tehdä töitä. Ja se on ihan kivaakin, se työnteko, ja omat kaverit. Sinäkin pidät omista kavereistasi, ja omista hommistasi. Niin. Ja äiti, ehkä sinäkin voit joskus pitää juhlat. Työjuhlat. Itsellesi. Ja antaa itsellesi rahaa. Nauran ja rutistan poikaa itseäni vasten. Hengitän hänen hiustensa tuoksua ja annan suukon päälaelle. Joo, niin voin. Minä voin pitää joskus itselleni työjuhlat. 

Äitijuhlat. 

Suljen lastenhuoneen oven takanani ja päähäni tulee yksi ajatus: tämä on parisuhteeni rinnalla ensimmäinen kerta elämässäni jolloin en haluaisi että tämä projekti koskaan päättyy.
Tämä äitiys.
Tämä vanhemmuus. 
Tämä työ.

© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com