Ensimmäisten vuosien yksinäisyys
Sunnuntai-ilta ja Valokulkue.
Kadun vierusta täynnä ihmisiä. Ajaessamme siitä ohi reilut kaksi tuntia ennen tapahtuman alkua oli kadunvarsi täynnä tyhjiä tuoleja ja katuliiduilla piirrettyjä nimiä. Ihmiset olivat käyneet jo aikaisin aamusta varaamassa oman paikkansa, että varmasti saisivat hyvän sijainnin.
Seisoimme siinä ihmispaljoudessa. Tungosta ei ollut, mutta pimennedyllä kadulla seisoi satoja ja satoja ihmisiä lastensa kanssa.
Valokulkue kulki ohitsemme, järjestöt, kaupat, urheiluseurat, kaikki omissa pienissä ryhmissään, omia pieniä esityksiään esittäen, vaunujaan ajaen, vetäen tai työntäen. Enkeleitä, nalleja, soittokuntia, cheerleadereita. Star wars ja joulupukki.
Annan katseeni harhailla ihmisissä. Katsojissa. Pysähdyn katselemaan äitiä pienen lapsensa kanssa. Hän hytkyttää vauvaa rintarepussaan. Seisoo yksin. Katsoo eteensä. Hän hymyilee, itsekseen ja samalla hänen silmiinsä nousee kyyneleet. Katselen häntä ja tunnen myötätuntoa.
Hän näyttää yksinäiseltä. Onnelliselta, mutta yksinäiseltä. Mieleeni tulee keskustelu jota kuuntelin sivusta kirjastossa. Ehkä ihan vähän salakuuntelin, myönnän. Kaksi naista keskusteli kolmannesta. Puhuivat siitä kuinka kolmas nainen oli sanonut olevansa yksinäinen, vaikka hänhän oli juuri tullut äidiksi. Miten hänellä voi olla aikaa olla yksinäinen. Hänellähän on vauva. Päivät täynnä tekemistä pienen ihmeen kanssa.
Tunnistin tuostakin puheesta itseni. Ja uskalla väittää etten ole ainoa.
Yksinäisyys. Se on kavala tunne. Se voi hiipiä paidan alle pienestä kolosta, sieltä selän ja pakaran välistä. Hups vain ja se kiipeää pitkin sinun selkärankaasi ja luikahtaa olkapääsi yli sinun kylkiluidesi väliin ja suoraan sydämeen. Se satuttaa. Se kylmää. Se vavisuttaa kaikkea mihin olit uskonut. Eikä se välttämättä varoita tulostaan.
Minä olin varautunut väsymykseen, tunnekuohuun ja vaikka mihin saadessani esikoisen. Mutta yksinäisyyteen. Ei siihen minä en ollut varautunut. Se hiipi minun viereeni istumaan sinä yhtenä maaliskuisena päivänä kun istuin keskellä Puistolan ateljeeasuntomme olohuonetta. Aurinko laski ja värjäsi lattialla olevan valkoisen paimentolaismaton punertavaksi. Musta kissamme venytteli sohvalla ja katseli minua. Esikoinen makasi vieressäni olohuoneen lattialla ja ihmetteli virkattua palloa. Minä katselin tätä kaikkea ja ymmärsin olevani yksinäinen. Samaan hengenvetoon ymmärsin että en enää koskaan elämässäni olisi yksin. Minulla olisi aina poikani. Mutta minä olin yksinäinen. Koin ettei maailmassa ole ketään joka voisi jakaa juuri tämän hetken, tämän tunteen minun kanssani. Se oli vavisuttavaa. Hieman jopa pelottavaa. Minä olin äiti, vanhempi. Samanlainen kuin miljoonat muutkin. Minulla oli puoliso jonka kanssa olin tullut vanhemmaksi samaan aikaan, puoliso joka rakasti tätä lasta yhtä väkevästi kuin minä, minulla oli ystäviä jotka olivat myöskin juuri tulleet äideiksi ja isiksi, minulla oli vanhemmat joille pystyin puhumaan kaikesta. Mutta tätä yksinäisyyden tunnetta, tätä minä en saanut puhumalla pois. Se palasi hetkittäin, viipyi joskus vain pienen hetken, joskus päivän, joskus useamman. Mitä vanhemmaksi lapsi tuli sitä harvinaisemmaksi sen vierailut kävivät.
Kuopuksen synnyttyä olin jo lähes unohtanut tämän hämmentävän surumielisen otuksen vierailut. Kunnes hän tulikin asumaan meille ihan täysipäiväisesti. Asettui sinne olohuoneen nojatuolin reunalle, siirtyi välillä pianon päälle ja katseli minua pitkinä öinä työhuoneen peikonlehden heittämien varjojen seasta. Tuo toinen kerta söi minua sisältäpäin kuin pieni mato omenaa. Yksinäisyys jäyti luitani ja vaikka kuinka yritin heittää sen välillä vessanpyttyyn kuten tein silloin esikoisenkin kohdalla, se ei vain suostunut lähtemään. Saattoi kadota päiväksi, mutta tuli aina takaisin, vaitonaisena se katseli minua ja oli kuin se olisi kohauttanut olkapäitään minun yrityksille kääntää sille selkäni. Ja yritin minä. Mutta yksinäisyydessä ei ollut kyse vain siitä että olisin ollut fyysisesti yksin lasteni kanssa. Kyllä minä näin ihmisiä, välillä väkisin, välillä ihan helposti, ilman vaikeuksia. Kyse ei ollut myöskään siitä että olisin ollut henkisesti yksin. Minulla oli puolisoni, hänen kanssaan jaoin kuopuksen vaikean refluksin, sen henkisen kivun mitä lapsen kipuitku ihmisessä aiheuttaa, sen loputtoman uupumuksen kun päivät ovat puhdasta suorittamista. Minulla oli myös kälyni ja sisareni. Olin chattien kautta heihin yhteydessä päivittäin. Kiroilin ja itkin päiväuniajan vaikeuksia. Lähetin kuvia niistä hetkistä kun kaikki olikin hyvin. Lähetin kuvia sotkuisesta keittiöstä ja pitkistä työlistoista. Jaoimme arjen. Ja silti, kukin tahoillamme tuijotimme sitä yksinäisyyttä silmiin siellä keittiönpöydän ääressä, istumassa lieden vieressä katsomassa meitä herkeämättä.
Puolitoista vuotta sitten kirjoitin yksinäisyydestä “ enkä ole varma onko sitä edes tehty poistettavaksi. Luulen että se on vain osa tätä suurta tunnemerta, äitiyttä” Puolitoista vuotta myöhemmin, en ole samaa mieltä. Ei sen tarvitsisi olla. Ei äitiyden tarvitse sisältää yksinäisyyttä.
En ole varma voiko sitä poistaa, mutta mitenkään välttämättömänä minä en sinä kyllä näe. En mitenkään.
Tuon kirjoituksen jälkeen minä olin monta kuukautta yksinäisempi kuin koskaan elämässäni. Olin niin väsynyt että päiväni olivat silkkaa sumua. Kuopus huusi ja itki päivät ja yöt. Me emme jaksaneet enää vierailla ystäviemme luona koska huuto sai ihmiset vaivaantuneeksi. Monet ystävämme lakkasivat käymästä meidän luonamme, koska, no kuka nyt haluaisi tulla taloon jossa vauva huutaa ja äiti kävelee ympäriinsä zombiena eikä saa mitään järkevää keskustelua aikaiseksi.
Me taistelimme läpi tuon vuoden, läpi huutojen, töiden ja sen saatanan pirullisen yksinäisyyden tunteen. Se ei tehnyt meistä mitään supervanhempia. Se ei tehnyt meistä pisaaraakaan parempia kuin helpomman lapsen vanhemmat ovat. Se teki minusta hieman ujomman kuin mitä olin ollut, se teki minusta äidin joka luultavasti jättää kolmannen lapsen yrityksen väliin koska ei halua että se musta pirullinen yksinäisyys tulee taas asumaan olohuoneen matolle.
Minulla ei ole mitään, ei yhtään ainoatakaan hyvää neuvoa siitä mitä minä olisin voinut tehdä ettei yksinäisyys olisi päässyt ovestamme sisään. Että se olisi lähtenyt yhtä äänetömästi kuin esikoisen aikaan. Minä en tiedä miten yksinäisyys häädetään silloin kun oma elämä on levällään.
Mutta minä tiedän, että kun oman elämänsä saa kursittua kasaan, yksinäisyys pakkaa matkalaukkunsa, varavaatteensa ja matkasänkynsä ja jonakin aamuna se on poissa.
Minä tiedän myös että niinä pahimpina aikoina, kun se yksinäisyys tuntui leviävän joka huoneeseen, silloin se että joku sanoi olevansa olemassa, se pienensi sitä mustuutta. Ne chattiviestit, puolison halaus, vanhempien vierailut. Eivät ihmiset voi tietää mitä sinä käyt läpi, mutta sinä voit silti antaa heidän olla siinä. Sinä voit antaa heille mahdollisuuden viedä sinun ajatuksesi pois, pieneksi hetkeksi. Se auttaa.
Ja kun lapsi kasvaa, kun elämä antaa enemmän aurinkoa kuin varjoa, sinä huomaat että ilman niitä hetkiä sinä et olisi jaksanut.
Minä muutin uuteen maahan. Minä jäin kotiin, yksin lasten kanssa. Minä olen ollut tämänkin vuoden aikana yksinäinen. Mutta en koskaan enää niin yksinäinen kuin silloin kun lapset olivat vauvoja. Tuo yksinäisyyden musta peikko tuntuu syntyvän jokaisen äidin elämään samalla rykäisyllä kuin ihmisenalku vetää keuhkoihinsa ensimmäistä kertaa ilmaa. Varoituksetta, ilman kutsua. Se tulee, emmekä me ehkä voi estää sitä. Mutta ehkä me voimme auttaa toisiamme sen ajan yli kun yksinäisyys asuu luonamme?
Haluaisin mennä sen naisen luo ja halata. Sanoa että kyllä se siitä. Hengitä, ota puolisoasi kädestä. Katso valokulkuetta, kuuntele soittokuntaa. Naura starwarshahmoille joulukulkueessa, kyllä se siitä, sinä pysyt hengissä. Sinä olet vahva.
Mutta en minä sano. En minä osaa. Ja kun seuraavan kerran katson sen puun suuntaan jonka alla nainen ja vauva seisoivat, en näe muuta kuin himmeänä loistavan jouluvalorykelmän. Käännän päätäni nähdäkseni puun ohitse ja näen kaksi hahmoa jotka kävelevät käsi kädessä poispäin. Toisen hahmon pää nojaa hetken toisen olkapäähän. Toivon ja uskon näkeväni äidin joka kävelee pois päin yksinäisyydestä puolisonsa kanssa, kohti valoa.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
