Kiitollisuudesta

Julkaistu 26.11.2016

Minun oli ajatuksena kirjoittaa eilen illalla, kiitospäivän aterialta kotiin palattuamme vielä mitä minä ajattelen kiitollisuudesta tänä vuonna.

Ajattelin että voin kaikessa rauhassa, kynttilöiden valossa juoda vielä kupin teetä ja naputella tekstin lämmin tunne rinnassa.

No toisin kävi. Olimme toki ystäviemme kutsumalla kiitospäivänaterialla, ja se oli ihanaa. Siellä oli maukasta ruokaa, ihania ihmisiä, puheensorinaa ja lapsilla seuraa.

Kuitenkin jo kaksi päivää otsalohkoani sisältäpäin takovat Migreenin palkalliset pikku-ukot eivät selvästikkään arvostaneet puheensorinaa, lasten äänekästä leikkimistä ja erilaisia valonlähteitä ja tuoksuja. Sinnittelin niin kauan kuin säällisesti pystyin, vaikka huomasinkin että tipahdin yhä useammin keskusteluista pois koska en enää kyennyt keskittymään. Sinnittelin koska halusin että voisimme olla mahdollisimman myöhään, koska näitä iltoja on liian vähän. Koska meillä kaikilla oli hyvä, vain minun päälläni ei ollut.

Lopulta piti sitten kuitenkin lähteä, ja loppuilta ja suurin osa yöstä kuluikin sitten lähinnä siihen että olin kiitollinen vessanpytylle ja tiedolle siitä että migreeni helpottaa kun vatsa tyhjenee.

Ei siinä sitten mitään enää naputeltu. Loppuyön kuopus heräili tunnin välein itkeskelemään ja aamulla meitä oli kasa äreitä lapsia ja aikuisia.

Kuin anteeksipyyntönä edellisillan aikaisesta kotiinlähdöstä miehelle, pakkasin reppuun lounaan ja otin lapset autoon ja jätin miehen kotiin. Ajoimme läheiseen punapuumetsään. Siellä kuivunutta puronuomaa pitkin kävellessä, meidän kaikkien väsymys väistyi. Katselin juoksevaa Esikoista ja kiviä ihmettelevää Kuopusta. Katselin kuinka aurinko heitti harvoja säteitään pilven raosta metsään.

Syödään lounasta. Esikoinen kysyy miksi oltiin eilen ystävien luona. Kerron kiitospäivästä, siitä miten silloin ollaan yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Miten silloin on hyvä miettiä ja ajatella mistä on kiitollinen. Poika katsoo mietteliäänä eteensä. Kysyy miksei me vietetä kiitospäivää joka päivä. Miksi me ei sitten olla kiitollisia joka päivä asioista jotka on hyviä. Niin. Lapsi on oikeassa. Elämä soljuu kuitenkn eteenpäin niin että kiitollisuuskin välillä unohtuu. Siksi on hyvä pysähtyä välillä. Miettiä oikeasti mille on kiitollinen.

Kysyn Esikoiselta mistä hän on kiitollinen. Vajaa neljävuotiaan logiikalla hän sanoo että on kiitollinen kodista. Ja isästä. Ja siitä että joskus saa leikkiä kavereiden kanssa. Ja meksikosta. Äiti voiko Meksikosta olla kiitollinen. Voi. Voi olla kiitollinen siitä että meillä oli se mahdollisuus olla siellä, yhdessä. Joo, siitä minä olen kiitollinen. Ja siitä että Isä on välillä kotona.

Kuopus kuuntelee meitä ja syö lihapullia. Suupalojen välissä hän hokee minä kiitollinen paloauto. Minä kiitollinen kaikista. Hymyilen.

Kävelemme mutaista polkua pitkin. Muratti peittää maan polun molemmin puolin. Maassa on ruskeita pudonneita lehtiä. Esikoinen selittää miten leikisti elefantti ajaa palo-autoa. Kuopus yhtyy leikkiin ja kertoo apinan hyppivän puussa. Poikia naurattaa. Minua naurattaa.

Istumme penkille persimonpuun lähelle. Äiti mistä sinä olet kiitollinen kysyy Esikoinen. Teistä. Tästä että saimme tulla tänne. Ai vaikka sinä välillä oletkin väsynyt. Joo, siitä huolimatta. Okei. Oletko sinä kiitollinen isästä. Olen.

Jään miettimään mistä minä ole kiitollinen. Elämästä, ystäväistä. Kaikesta siitä kliseisestä. Perheestä. Välillä voisi olla vähän vähemmänkin kiitollinen. Vähän vähemmän nöyrä. Vaatia enemmän. Kiitollisuus on taitolaji. Se voi olla hyvin alistava. Kiitollisuuden kanssa pitää osata toimia oikein, suhde siihen pitää rakentaa sellaiseksi että sen voi välillä unohtaa, kääntää selkänsä sille. Kaikkea ei tarvitse jaksaa, tai kestää. Vaikka olisikin kiitollinen.

Vaikka minä olen äärikiitollinen siitä että saamme olla täällä. Kokea tämän kaiken. Olla. Rakastaa, nauraa, suuttua, huutaa, iloita ja itekä. Elää.

Toivoisin silti että osaisin ilman huonoa omaatuntoa myös tuntea ärsytystä, väsymystä ja kiukkua joitain päiviä kohtaan. Että voisi vain puhtaasti olla pahalla tuulella. Ettei se kiitollisuus aina nakertaisi sydänalaa ja pakottaisi lopulta olemaan hiljaa. Luulen että olisi puhdistavampaa jos sen saisi välillä laittaa komeroon, ottaa sitten taas ulos ja asetta takanreunalle kun tuntuisi siltä. Ettei tarvitsisi aina katsella sitä silmiin ja kokea huonommuutta jos ei jaksakaan sen ylvästä olemusta.

Kiitollisuus on kaunis. Se on kiiltävä ja puhdas. Jos sitä liikaa silittää sen kylmyys kuitenkin leviää käsiin. Se turruttaa. Kiitollisuus voi anastaa ihmiseltä oikeuden reagoida elämään juuri sillä puhtaalla tunteella joka hänellä sillä hetkellä on.

Mutta on se myös lempeä. Minä tunnen lempeää lämmintä kiitollisuutta kaikkia näitä ihmisiä kohtaa täällä. Kiitollisuutta niitä upeita naisia kohtaa jotka ovat jaksaneet nähdä vaivan tutustua minuun, tulla juttelemaan puistoissa, pyytää mukaan omiin menoihinsa. Näitä ihmisiä joiden kanssa voi syödä kiitospäivän aterian. Voi istua hiekkalaatikon reunalla. Voi sopia leikkitreffejä. Ihmisiä joiden kanssa voi käydä kävelyillä. Kiitollisuutta siitä että meillä on koti, elämä ja perhe. On aviomies joka on edelleen, 16 vuoden jälkeenkin, elmäni suurin rakkaus, jonka edelleen valitsisin miljoonien muiden joukosta udelleen ja uudelleen lasteni isäksi. Olen kiitollinen että kaukana Euroopassa on perhe, joka tukee, välittää ja pitää minun puoliani. Oikeastaan katsomatta siihen olenko minä aina oikeassa. Mutta niin perhe tekee. Koska veri on vettä sakeampaa.

Kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna kiitollisuuden taakasta.

Tänä vuonna minä olen yrittänyt opetella suhtautumaan Kiitollisuuteen uudella tavalla. En nöyränä ja kaikkensa antavana. Vaan avoimena, suorana ja ajoittain tiukkana. Opettelen edelleen mutta osaan jo välillä kääntää selkäni. Ja se on hyvä. Siitä minä olen kiitollinen. Että olen oppinut. Ja että tiedän oppivani vielä laittamaan sen sinne kaappiinkin hetkeksi, jonain päivänä.