Case Korppikampanja

Olen viikon ajan seurannut Somessa käytyä keskustelua Helsingin kaupungin kampanjaa välinpitämättömyydestä. (Välinpitämättömyys on väkivaltaa )

Kampanjaan kuuluu mm. kuvasarja jossa yhdessä kuvassa äiti istuu pallotuolissapädi kädessään ja vieressä lapsi huutaa ja toinen lapsi roikkuu kattokruunussa, tekstinä julisteessa on “välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”. Toisessa kuvasarjassa näkyy äiti yksin istumassa pallotuolissa pädi kädessään ja kuvatekstinä on “ älä käännä lapsille selkääsi” toisessa kuvassa lapset seisovat pallotuolin takana ja tekstinä on “välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”.

Kerronpa teille kolme tilannekuvausta viimeisen kahden vuoden ajalta meidän elämästämme.

Tilannekuva: Äiti istuu lastenhuoneen lattialla. Takana on pitkä päivä, itkevää vauvaa ja kiukuttelevaa kuopusta. Nyt hetken molemmat lapset leikkivät tyytyväisenä. Äiti tietää että heti kun hän nousee ylös lattialta lapset alkavat itkemään hänen peräänsä. Hän istuu ja tuijottaa eteensä ja kuuntelee lasten älinää. Takataskussa kännykkä värähtää. Äiti kaivaa sen esiin ja lukee tekstiviestin puolisoltaan, joka ilmoittaa lähtevänsä nyt töistä ja kysyy tarvitseeko kaupasta hakea vielä jotain. Äiti tuijottaa lastenhuoneen ovesta aulaan ja pohtii mitä voisi puuttua. Aulan lattialla on likaisia vaatteita ja vauvan käytettyjä vaippoja. Äiti huokaa ja alkaa naputtamaan vastausta miehelleen. Juuri sillä hetkellä vauva on nostanut itsensä pystyyn tuolia vasten ja kaatuu kun tuoli antaa hänen painonsa alla periksi. Huuli osuu legopalikkaan ja halkeaa. Esikoinen säikähtää itkua ja kompuroi samaisten legopalikkojen päältä ja kaatuu satuttaen polvensa. Molemmat lapset itkevät.

Äiti ei pitänyt huolta. Katsoi kännykkää.

Tilannekuva: Äiti on lasten kanssa leikkipuistossa. Silmiä kirveltää öinen väsymys ja kylmä hytisyttää. Lapset leikkivät jäisellä hiekkalaatikolla. Äiti istuu hiekkalaatikon reunalla ja muistaa että Esikoiselle pitää varata aika neuvolasta. Ajanvaraus täytyy hoitaa ennen klo 12, joten hän kaivaa samantein puhelimen esiin ja etsii ensin neuvolan puhelinnumeron ja näppäilee sen, kaivaa laukustaa lapsen kelakortin ja jättää takaisinsoittopalveluun soittopyynnön, koska tietenkään ketään hoitajista ei ole vapana heti vastaamaan puhelimeen. Kun ajanvarauksesta viimeinkin soitetaan takaisin Esikoinen kiskoo toisesta takinhelmasta ja Kuopus toisesta, molemmat haluaisivat näyttää ja sanoa jotain. Äiti hyssyttelee lapsia ja irroittelee heidän vaativia käsiään helmoistaan. Lopulta kun mikään muu ei auta hän kävelee pois hiekkalaatikolta ja jättää huutavat lapset routaisen hiekan keskelle kuullakseen ajanvarauksentädin äänen ja voidakseen keskittyä puhelun sisältöön.

Äiti ei kuunnellut lapsiaan vaan jätti heidät itkemään. Äiti puhui puhelimessa.

Tilannekuva: Takana on raskas viikko. Molemmat lapset ovat olleet uhmaa täynnä. Kaikkeen vastataan ei. Mikään ei ole hyvin. Koskaan mikään ei riitä. On perjantai. Äidin voimat ovat aika  lopussa.
llaan omalla pihalla. Leikitään pikkuautoilla. Äiti työntelee autoa hetken edestakaisin, mutta kun kaksi ja kolmevuotias tuntuvat leikkivän ihan tyytyväisenä keskenään hän kaivaa esiin puhelimen. Hän selaa hetken somea ja vastaa sitten ystävän chattiin. Hän jää chattailemaan hetkeksi ystävänsä kanssa. Lapset alkavat tapella pikkuautoista. Esikoinen tulee sanomaan että Kuopus ei saa viedä minun autoa, Kuopus tulee sanomaan että haluaa tuon auton. Äiti vilkaisee lapsia, ja sanoo selvittäkää nyt itse teidän kiistanne. Jatkaa chattailyä.  Hän on koko viikon selvittänyt heidän riitojaan, koittanut ymmärtää. Olla rauhallinen, kärsivällinen. Tänään ei jaksa. Tänään väsyttää.

Äiti jatkaa chattailyä joka tuo hänelle edes hetkeksi olon ettei hän ole ihan yksin tässä maailmassa, että jossain on joku joka haluaa hänestä muutakin kuin vain ruokaa, puhtaita vaatteita ja riidanratkojan. Esikoinen riuhtaisee auton Kuopukselta ja juoksee sisälle. Kuopus jää itkemään ja hokemaan minä haluan ulos.

Äiti huokaisee. Syyllisyys painaa rintalastaa. Äiti ei jaksanut osallistua lastensa leikkiin. Äiti chattasi puhelimella.

Näissä tilannekuvissa ei ole isää. Isä on töissä.(Koska jonkun pitää olla, koska jostain se leipä pitää saada pöytää. Koska yhteiskuntamme ei edelleenkään suosi henkisesti eikä taloudellisesti isän kotiinjäämistä yhtä paljon kuin äidin)

Näissä tilannekuvissa äiti yrittää pärjätä. Näissä tilannekuvissa tapahtuu vahinkoja. Näissä tilannekuvissa eletään ihan tavallista elämää.

Näissä tilannekuvissa ei pahoinpidellä lapsia, ei edes henkisesti.

Näitä tilannekuvia on satoja.

Jokaisessa perheessä.

Ymmärrän että Helsingin Kaupunki halusi herättää ihmisiä huomaamaan myös henkisen väkivallan olemassaolon. Ymmärrän että halutaan tuoda esiin yhteiskunnallinen tilanne jossa edelleen naiset hoitavat ison osan lastenhoidosta. Ymmärrän että ihmisiä halutaan saada ajattelemaan omaa netinkäyttöään ja vuorovaikutustaan lastensa kanssa.

Mutta, ja se on mielestäni iso Mutta: Onko koskaan saatu mitään hyvää aikaan syyllistämällä?

Ne perheet, joissa henkinen väkivalta on ongelmana, oireilevat mitä luultavammin hyvin eritavoin kuin vain siten että äiti hengaa pädillä koko päivän. Ne perheet joissa oikeaa henkistä(kin) väkivaltaa käytetään, eivät ole tällaisten mainoskampanjoiden tavoitettavissa.

Mutta ne äidit, jotka jo muutenkin omaavat hieman heikon itsetunnon, kokevat paineita omasta äitiydestään, miettivät tekevätkö he kaiken oikein, heihin tämä kyllä uppoaa. Napakymppi. Kaikkesi teet, ja sen kerran kun yrität hetkeksi löytää itsellesi jotain, olla hetken yksin, sinua syyllistetään välinpitämättömyydestä joka rinnastetaan väkivaltaan.

Mielestäni tällaisen kampanjan resurssit voisi kohdistaa paremminkin siihen, että yritetään entistä aktiivisemmin löytää väyliä ja matalankynnyksen tapoja miten ne äidit jotka ovat mahdollisesti vaarassa jäädä yksin, ilman sosiaalista turvaverkkoa tai muuta hoitoapua, saisivat jostain apua.

Jos kampanjalla yritetään kertoa välinpitämättömyyden vaaroista, voitaisiinko mielummin miettiä konkreettisia keinoja miten vanhemmat eivät ajautuisi välinpitämättömyyteen?

Jos kampanjalla yritetään syylistää isien poissaoloa arjesta, voitaisiinko mielummin miettiä konkreettisia keinoja miten miehille tehtäisiin entistä helpommaksi, taloudellisesti ja henkisesti, olla enemmän läsnä kotona ja arjessa?

Asioista on hyvä puhua niiden oikeilla nimillä.

Syyllistäminen ei ole sitä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com