Minun kieleni

Kiirehdin lapsia autoon. Mennään nyt, pitää ehtiä käydä vielä kaupassa ennenkuin ajamme San Joseen ystävä-äidin ja hänen pojan luo. Kuopus tutkii pensaan alustaa kepillään ja Esikoinen laulaa “mennään mennään mennnäääään” ja marsii auton ympäri. 

Lopulta hän pysähtyy ja katsoo minua. “Miksi me mennään sinne?” Selitän että haluan ottaa ystävä-äidistä kuvia. Ja että pojat voivat leikkiä. Ja että on kivaa viettää aikaa toisten kanssa. Esikoinen on hiljaa ja kiipeää turvaistuimeensa. Kun kumarrun kiinnittämään hänen turvavöitään hän kysyy miksi minä kuvaan. Saanko siitä rahaa. Onko se minun työni.  Pysähdyn hetkeksi. En tiedä mitä vastata. 

Miksi minä sitten kuvaan. 

Kuvaan ymmärtääkseeni. Käsittääkseeni ympärilläni olevia asioita. Hahmottaakseeni maailmaa. 

Minusta piti tulla taidemaalari.

Äitini on kertonut minulle että olin neljävuotias makasin sängyssäni keskellä päivää, vihaisena, turhautuneena. Kun äitini kysyi minulta mikä minulla oli, miksi olin vihainen vastasin “ Olisit sinäkin jos ne kuvat jotka sinulla on päässäsi eivät tulisi ulos.” En itse muista tätä hetkeä, mutta tämä sama tunnetila, sama tunne on toistunut elämässäni kymmeniä kertoja tuon jälkeenkin. 

Minä halusin taidemaalariksi. Pienestä saakka. Minä rakastin värejä. Minä rakastin maalata. Kuusivuotiaana sain kummitädiltäni lahjaksi kirjan joka kertoi Claude Monetin elämästä ja hänen kuvistaan, sain samalla lupauksen että kummitätini veisi minut 12vuotiaana Pariisiin katsomaan kaikkia Monetin kuvia joita siellä oli nähtävissä. Tämä matka toteutui ja on edelleen lapsuuteni rakkaimpia muistoja. Muistan edelleen päivämatkan Claude Monetin asuintaloon, muistan miltä puutarha tuoksui. Miten krassit täyttivät puutarhapolun ja miten aurinko valaisi ruokailuhuoneen. 

Minä siis maalasin, piirsin ja yritin kaikkeni oppiakseni hyväksi. Minä halusin niin kovasti, niin hirvittävän kovasti osata, olla taiteellinen ja taitava. Opettelin tuntikausia tekniikoita kotona. Perehdyin eri paperityyppeihin. Säästin viikkorahojani voidakseni ostaa tietyn värinapin akvarellikokoelmaani. Lainasin äitini värikyniä käsitellen niitä kuin kultakimpaleita. Rakastin akateemisen kirjakaupan yläkertaa, sitä nurkkausta jossa öljyväriputelit oli telineissään ja valmiiksi gessotut talupohjat pinoissa hyllyissä. Niitä kymmeniä erilaisia papereita ja siveltimiä. Sitä tuoksua, sitä vesivärinappien kirjoa. Puhtaasti, vilpittömästi RAKASTIN siellä oloa. 

Maalasin, piirsin. Kävin kuvataidekouluissa. Kuvataideleireille en uskaltautunut koska olin liian ujo. Otin yläasteella valinnaisen kuvaamataidon ja siirryin lukion toiselle luokalle taidelukioon. Tein kaikkeni. Halusin maalata niin paljon, että en antanut paljoa muulle tilaa. 

Sitten lukion toisen luokan keväällä se iski minuun. Tietoisuus siitä että ei tästä tule mitään. 16vuotiaan nuoren varmuudella ymmärsin että olin tekniikassa päässyt niin pitkälle kuin pystyin. Että en pystyisi kehittymään enää enempää. Eihän toki asia ihan näin mustavalkoinen ollut. Eihän kukaan kuusitoistavuotias ole teknisesti valmis. Ei kukaan 80vuotiaskaan taiteilija ole. Mutta minä koin että tekniikka ei riitä. Ymmärsin että luovuus ei riitä. Ymmärsin että käteni ja mieleni eivät toimi yhteen. Osasin piirtää teknisesti kohtuullisesti. Selvitin tuntien tehtävänannot kohtuullisesti teknisillä suorituksillani mutta kovin syvää sielua kuviini ei tullut. Katselin muiden, minua niin kovin paljon lahjakkaampien opiskelutovereideni tuotoksia ja mietin miten heille piirtäminen/maalaaminen, mikä tahansa tuntui olevan niin helppoa. Hahmot, varjot, valot, kaikki vain syntyivät, kuin itsestään. Eivät he tuntuneet joutuvan kaivamaan muistinsa perukoista erilaisia tapoja ja tekniikoita asioiden tekemiseen, he vain piirsivät. Antoivat pensselin sivellä paperin pintaa, johdattivat sen niin kevyen tuntuisesti kaareutumaan varjoksi, valoksi, ihmisen kasvoiksi. 

Olin surullinen. Olin pohjattoman surullinen. 

Tein hidasta luopumistyötä. Luopumista ajatuksesta että minusta tulisi taidemaalari. Luopumista ajatuksesta että koskaan elättäisin itseni piirtämällä. 

Sinä samana vuonna osallistuin valokuvauskurssille. Opettelin miten pimiö toimii. Isäni oli kuvannut aina, niin kauan kuin minä muistin. Lapsena saimme mennä hänen mukaansa vaatehuoneeseen rakennettuun pimiöön kehittämään valokuvia. Muistan edelleen kuinka seisoin haltioituneena punaisen valon loisteessa ja tuijotin kuinka mustavalkoinen kuva piirtyi hitaasti mutta varmasti esiin paksulle valokuvapaperille joka lojui kehitteessä. Muistan isäni kumaran hahmon suurennuslaitteen yllä, tarkentamassa kuvaa, muistan miten märät kuvat ripustettiin pimiön halki kulkeville naruille. Muistan sen tunnelman, ajan pysähtyneisyyden. Sen kehitteen ja fixerin happaman hajun. 

Lukiossa sain oppia miten itse tehdä se taikuus jonka isäni suoritti lapsuudessani. Opin kuvaamaan. Opin työskentelmään pimiössä. Opin lataamaan filmin kelalle pimeässä. Opin näkemään negatiivista kuinka pitkän valotusajan se tarvitsee. Opin tämän kaiken unohtaakseeni tämän kaiken taas vuosiksi.

Lukion jälkeen halusin tehdä jotain muuta. Valokuvaus oli lähellä sydäntäni, mutten vielä silloin uskonut siihen. En uskonut siihen pieneen merkkiin siitä että se olisi voinut olla minun kieleni. Ajattelin etten kuitenkaan olisi tarpeeksi hyvä. 

Halusin tehdä töitä. Halusin oppia ammatin. Suoritin oppisopimuksella floristin ammatitutkinnon. Kuvasin harvakseltaan isältäni lainassa olevalla kameralla. Pidin pari näyttelyä. Nautin kuvaamisesta, mutta pelkäsin uppoutua siihen. Pelkäsin että edessä olisi vain taas uusi seinä. 

Rakastin floristin työtäni. Tein sitä kunnianhimolla. Olin hyvä. Olin taitava. Osasin käsitellä kukkia. Osasin luoda jotain kaunista. 

Mutta sekään ei riittänyt. Kuvat päässäni eivät piirtyneet edelleenkään mihinkään. Ne vaelsivat levottomina minussa tulematta ulos. 

Hain taidekoluihin, kävin pääsykokeissa, mutta eivät minun taitoni riittäneet. Eivät minun käteni osanneet piirtämällä ja maalaamalla kertoa sitä mitä minä päässäni näin. 

Lopulta menin vuodeksi Karjaan kansalaisopistoon opiskelemaan valokuvaamista. Se oli se käännekohta. SE hetki kun löysin ääneni. Siellä, kaikkien niiden muiden kuvaajien joukossa minä vihdoinkin löysin sen väylän miten ne kuvat tulevat ulos minusta. Minä rakastuin. Rakastuin kameraan, rakastuin pimiöön, rakastuin väreihin, rakastuin valoon, varjoon ja kaikkeen siihen tekniikkaan. Minä osasin. Minä haluisin oppia. 

Siitä lähtien minä kuvasin. 

Minä kuvaan ymmärtääkseeni. Minä katson maailmaa kuvana. Minä katson lastani aamupalapöydässä ja näen valon, näen varjon, näen niiden leikin. Minä katson kukkuloita moottoritien varrella ja näen niiden kontrastin sinistä taivasta vasten. Minä katson puolisoni nukkuvia kasvoja ja näen kuvakulman pehmeyden. Kun minä katson lastani ystävä-äidin takapihalla, minä näen kuvan, minä näen asetelmassa koiran, lapsen, dynamiikan. Kuvan joka tavoittaa tuon sekunin sadasosan, sen arjen, sen tunteen mikä siinä hetkessä kulkee minun lävitseni. Minä kuvaan. Minä elän kuvassa. Minä elän kuvasta. 

Kerron Esikoiselle että kuvaan koska pidän siitä. Koska se tuo minulle rauhan. Ja ei, aina minä en saa rahaa siitä. Täällä minä harvoin saan. Suomessa kuvaan enemmän työkseni. Täällä teen sitä siksi koska se on osa minua. Koska ilman sitä olen rampa, mykkä ja kuuro. 

Lapsi katsoo minua ja sanoo “okei. Minä luulen että ymmärrän. Tai ainakin ymmärrän sitten kun olen iso”. Minä pörrötän hänen päätään ja hymyilen. Minulla ei ole kameraa kädessä, mutta katson kuitenkin hetkeä kuin kuvaa. Näen äidin, näen lapsen, näen ymmärryksen ja rakkauden. 

Tämän takia minä kuvaan. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com