Juuri nyt

Esikoinen huutaa, mies huutaa, minä olen stressaantunut ja tuskastunut. 

On kiire, pitäisi olla oikeastaan ihan just jo autossa mutta tässä me kaikki seisomme pihalla, ja huudamme. Kiroan itsekseni, hoidin tämän mahdollisimman huonosti. TIESINHÄN minä että lähteä pitää jo oikeasti tosi ajoissa. TIESINHÄN minä että ei kaksi ennakkovaroitusta riitä Esikoiselle joka ei kestä mitään hoputusta. TIESINHÄNminä, että puolisoni ei kestä näitä tilanteita aamuisin lainkaan. Kolme ja puoli vuotta olen ollut tuon pojan äiti, 16 ja puoli vuotta olen ollut tuon miehen puoliso enkä siltikään näköjään opi. Opi välttämään tällaisia aamuja. 

Kuopus on hiljaa, minä olen hiljaa. Pakkaan äkäisenä loputkin tavarani, nappaan avaimet ja menen autolle. Puoliso yrittää vielä oman kiukkunsa läpi ehdottaa että jätän huutavan esikoisen kotiin, hän menee sitten myöhemmin töihin. En edes vastaa, en jaksa, en ehdi. En jaksa selittää että en halua tulla suoraan kotiin, en jaksa nysvätä mahdollista aamua kotona, en halua tuntea huonoa omaatuntoa jos joudummekin jonottamaan tuntitolkulla ajoneuvohallinnon toimistolla ja kotona Esikoinen tuijottaa Oktonautteja puolisoni yrittäessä tehdä epäergonomisesti töitä sohvalla. Ei, mielummin pakkaan huutavan pojan autooni ja lähden. Esikoinen kiukkuaa takapenkillä ja huutaa ettei hänelle saa puhua, huutaa ettei tykkää minusta, eikä isästä, tykkää vain kuopuksesta. Huutaa että muuttaa ihan kohta aivan varmasti mummin ja ukin luo, eikä enää koskaan leiki meidän kanssa. Moottoritie on ruuhkaisa, autojono matelee. Tuijotan kelloa ja kiroan hiljaa itsekseni. Sukkuloin pienen pimpatun automme kaistojen läpi carpool kaistalle, eteeni kurvaa auto jossa on vain yksi matkustaja. Suustani pääsee tahaton “this is a fucking carpool line you idiot”. Esikoinen hiljenee takapenkillä ja kysyy mitä sinä äiti sanoit. En mitään. Sanoithan, minä kuulin. Sanoin jotain tyhmää. Suutuin kun tuo autoilija tuli tuohon eteen vaikkei saisi. Hiljaisuus. 

Lasken kuinka kauan voin vielä olla ihan rauhassa, ennenkuin myöhästymme oikeasti niin pahasti että menetämme varatun aikamme virastossa. Viereisellä kaistalla nuori nainen meikkaa taustapeiliä apunaan käyttäen. Toisessa autossa nuori mies selaa puhelintaan ja juo aamukahviaan. Kolmannessa keski-ikäinen nainen laittaa huulipunaa ja jammailee musiikin tahtiin. Kaikki ovat rauhallisia. Kaikki ovat täysin tottuneita tähän. Tämä on heille arkea, todellisuutta, normaalia. Tilanne iskee minuun syvään ja lujaa. Alan miettimään amerikkalaisuuden olemusta, sitä mitä se oikein on. Ei, en ajattele sen olevan sitä että otetaan ruuhkat itsestäänselvyytenä, luulen että se on enemmän seurausta siitä että nämä ihmiset ovat asuneet, käyneet töissä ja eläneet täällä tarpeeksi kauan, että heille tässä ei ole mitään outoa tai epänormaalia, tämä on heidän aamunsa. Istua ruuhkassa, meikata, lukea sähköpostit, kuunnella musiikkia. Koska ei voi muutakaan, koska näin se on aina ollut. 

Mietin lauantaita, kävimme kadullamme järjesetetyssä korttelijuhlassa. Ei sellaisessa blockpartyssa mitä kaupugeissa on, ei edes sellaisessa Kumpulan kylänjuhlat tapaisessa. Vaan oikeasti ihan vain meidän katumme korttelijuhlassa. Koin tipahtaneeni keskelle amerikkalaista idylliä, elokuvaa. Paikalla soitti naapurinpojista koostuva poikabändi. Toisen bändin muodosti posteljoonimme ja hänen ystävänsä. kadunpätkällä oli pöytiä, pöytien takana kadunpätkämme aktiivinaiset. Meitä kehoitettiin kirjoittamaan lappuun nimemme ja talonnumeromme. Että kaikki tietäisivät keitä olemme. Tarjolla oli sipsejä ja suolakeksejä, myöhemmin saapui paikalle pitsatoimitus. 

Kuopus katseli menoa muutaman minuutin ja solahti joukkoon kuin kala veteen. Tanssi ympäriinsä ja nauroi. Tarttui tuntemattomia naapureita jaloista ja hymyili heille koko naamansa leveydeltä. Esikoinen katsoi tapahtumaa samalla lievän pakokauhun ja ujouden sekaisella katseella kuin minäkin. Oliko tuonne ihan pakko mennä sekaan. Pitääkö tuolla puhua ihmisille. Tunnistin hänen tunnetilansa välittömästi, omani kanssa olen oppinut elämään, tunkemaan sen taka-alalle, hymyilemään ja juttelemaan ihmisille vaikka oikeasti tekisi mieli mennä puun taakse piiloon. Kolmevuotiaalle on hieman vaikeampi sanoa että tule vain, ole vain. Puolisoni kuitenkin suostutteli hänet piirtämään katuliiduilla. Pitsaakin syötiin ja vähän suolakeksejä. Kuopus jatkoi tanssiaan ja nauruaan, esikoinen ilmoitti että haluaa kotiin. Naapuri tuli vetämään kädestä, halusi esitellä alivuokralaisensa minulle. Epämääräiseen äännähdykseeni hän huitaisi kättään oh dont be so shy. Minut esiteltiin nuorelle miehelle ja naapuri tiesi kertoa että olen paljon kotona lasten kanssa. Hän tiesi kertoa että tykkään hoitaa puutarhaa ja käydä juoksulenkeillä. Alivuokralainen esitteli itsensä, kättelimme ja väkinäisesti hymyillen kerroin että esikoisemme haluaa nyt lähteä valittettavasti kotiin joten taidamme tästä poistua kun on lasten nukkumaanmenoaikakin. 

Amerikka. Keskiluokkainen lähiö. Mihin me olemme itsemme tunkeneet.

Kuin taikaiskusta ruuhka selkiytyy. puh vain ja se on poissa. Olemme ajoissa toimistolla, jonoa on oven ulkopuolelle saakka mutta pääsemme varatulla ajalla ennätysvauhtia ensimmäiselle tiskille. Saan tietää että jotta saisin virallisen ajokorttini tulisi minun toimittaa lisää papereita toimistoon. Olen käynyt täällä uusimassa väliaikaista ajokorttiani nyt kolme kertaa, kukaan ei ole ikinä maininnut noista uusittavista papereista mitään. Huokaan syvään ja nyökkään. Asia selvä. Toimitetaan paperit, vaikken uskokaan että viivästyksen syy johtuu niistä.  Istumme epämukavilla muovituoleilla, ilmastointi hurraa täysillä jossain päidemme yläpuolella. Virasto on harmaa ja täynnä ihmisiä.  Ihmiset jonottavat saadakseen jonotuslapun. Sitten he jonottavat saadakseen toisen jonotuslapun. He ovat tulleet tänne valmistautuneena odottamaan. Ihmiset istuvat rauhallisen näköisenä epämukaviin muovituoleihin, kaivavat laukuistaan kirjan, lehden, läppärin. Nuo ihmiset vilkaisevat omaa vuoronumeroaan, taulun vuoronumeroa, ottavat hyvän asennon ja syventyvät omaan maailmaansa. Seuraan heitä ihaillen.. Mietin taas Amerikkalaisuutta, jonottamista, byrokratiaa. Vaikka samaa jonottamistahan se on Suomessakin, kelassa, pankissa, sairaaloiden päivystyksessä. Ei tämäkään kelpaa amerikkalaisuuden mittariksi. En edes tiedä mikä se olisi, se amerikkalaisuuden syvin olemus. Amerikan lippu terassilla. Ase käsilaukussa. Köyhyydestä rikkauksiin nousseen ihmisen tarina. Töitä hulluna paiskiva ihminen. En minä tiedä. 

Oliko englantilaisuuden syvin olemus siinä kun työskennellessäni puutarhurina se yksi vanha rouva aina kutsui minut ja työparini sisälle teelle. Istuimme kukkakuvioisella sohvalla ja joimme mustaa teetä maidolla kukka-aiheisista teemukeista joissa maistui astianpesuaine. Pöydällä oli aina tarjolla kuivia teeleipiä ja rouva kutsui meitä darlingeiksi. Vai oliko se siinä kun meidät ohjattiin töihin puutarhaan oman oven kautta, ei sen ison etuoven kautta jota muu kansa käytti vaan sen pienen palvelijoille tarkoitetun sivuoven kautta. 

Vai oliko englantilaisuuden ydin siinä kun istuimme lähibarissamme lauantai-iltana ja baarin yhdessä nurkassa vietti aikaansa kaksi pientä lasta, joiden vanhemmat olivat vahvasti päihtyneinä istumassa baaritiskin äärellä. 

En tiedä. 

Katson puhelintani ja siinä on viesti puolisoltani. Anteeksi aamuinen, anteeksi hermostuminen. Suljen silmäni. Olen onnekas, olen etuoikeutettu. Pidä tästä kiinni, pidä tuosta ihmisestä ja näistä lapsista kiinni, Annuska. Vaikka pidänhän minä, ilman muistutustakin. Ei ole aikomustakaan päästää irti. Silti. Muista. 

Lopulta saan uuden väliaikaisen ajokorttini. Mennään leikkipuistoon. Pojat leikkivät innoissaan, uusi puisto! Olemme ainoat siellä. Selaan hetken puhelinta, kunnes puhelimen akku loppuu, unohdin ladata sen aamulla enkä ottanut laturia mukaan. Joudun luottamaan suuntavaistooni kotimatkalla. 

Syödään lounasta puiston penkillä. Sitten kerätään pähkinöitä. Avataan oraville pähkinä kauppa. Kerätään ihan hirmuisesti pähkinöitä. Tehdään ympäristötaidetta, kerätään erivärisiä lehtiä ja pähkinöitä, tehdän maahan mandaloita niiden avulla. Muodostetaan pähkinöistä aurinko. Aamun kiireessä, aamun kaaoksessa, kamera jäi kotiin. 

Päiväunien jälkeen kirjastoon, taimikauppaan, ruokakauppaan, puiston kautta kotiin. 

Amerikkalaisuuden ydintä on ehkä matkustaa kaikkialle autolla. Me kuljemme alle 5km matkat kävellen. Eipä tule muita äitejä vaunuineen vastaan. Ei ikinä. Eikä ainakaan ruokakauppakasseja rattaissaan kuljettaen, tai kukkia. Naapuritkin vitsailevat aiheesta. Kysyvät säästelenkö autoni renkaita. Nauran ja kerron että näin minun ei tarvitse käydä punttisalilla. You are adorable. Nauran. 

Teen risottoa, turvaruokaa. Viiniä, riisiä, juustoa ja lisukkeet, miten siinä voi mennä vikaan, ei mitenkään. Lapsetkin ovat oppineet syömään sitä. Helppoa nopeaa. Postimies Paten jälkeen tulee isä, syödään, kylvetään. Iltasadun jälkeen on pimeää. Pojat kiipeävät syliini. Halataan. 

Huomenna ei huudeta. Huomenna ei riidellä. Huomenna halataan lisää. Lupaatko kysyy esikoinen. Lupaan yrittää, vastaan. 

Maailma ympärilläni tuntuu ajoittain pirstoutuvan riekaleiksi pommeista ja ihmisten sanoista ja teoista. Ihmisiltä riistetään oikeus omaan kehoon, omaan elämään, omaan tulevaisuuteen ja omaan ihmisyyteen. Mutta juuri nyt, juuri tällä hetkellä, minun pienen pienessä maailmassani kaikki on hyvin. Minun pienessä itsekkäässä kuplassani minun suurin pohdinnan kohteeni on kansalaisuuden ydin. Minun kuplassani kaskaat sirittävät yölaulua ja pienet poikamme nukkuvat hengittäen syvään ja uneksien huomisesta. Ja juuri nyt, juuri tänään, minä en puhkaise tätä kuplaa. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com